Voittajat kirjoittavat historian mielensä mukaiseksi.
Ja näin sotaan lähdön aattona - ollessani tulevan taiston tulemasta epävarmempi kuin haluaisin - kirjoitan varmuuden vuoksi jälkipolville muistiin Ainoan Oikean Totuuden Saaren tapahtumista. Olin vielä lapsi kun isä surmasi Suuren Mustan, joten kaikkea en omakohtaisesti kykene muistamaan, mutta olen keskustellut läsnä olleiden kanssa, ja syvällisesti tutustunut Ser Bronnin aikakirjoihin, joten tiedän mistä kirjoitan.
Kaikkien yllätykseksi, isä piti äidille antamansa sanan ja hänen taisteluviittansa pysyi naulassa. Vedonlyöjien keskuudessa oli levinnyt konsensus siitä että tina vaihtaa omistajaa jos viitta pysyy paikallaan yli viisi vuotta. Eikä tämä johtunut siitä etteikö mahdollisuuksia - ehkä jopa tarvetta - ottaa Sudentassu kantoon ja lähteä tien päälle, olisi ollut.
Sirpaleen Sankari Ambon Disaria lukuun ottamatta Sirpaleen Saattue pysyi kasassa myös kotiinpaluun jälkeen, vain Ambon otti ja lähti mantereelle selvittämään mitä Veitsen Veljeskunnalle oli tapahtunut. Kesti vuosia ennen kuin kuulimme hänestä uudelleen.
Suurin hätämme sillä hetkellä oli kuitenkin tuleva nälänhätä. Hyvin pian nimittäin paljastui että lohikäärmeiden polttama maa oli muuttunut myrkylliseksi, ei itänyt siinä siemen, ei lähtenyt kasvuun taimi. Myöhemmin selvisi että maa kykeni parantamaan itsensä noin kahdessakymmenessä vuodessa, mutta eihän isä neuvostoineen sitä silloin tiennyt.
Joten isä käski Raestlínia keskittymään siihen kuinka mahdittomalla magialla saataisiin luotua viestintätornien valon lähteen sijaan ravintoa. Ja muutaman kuukauden loputtomien kokeilujen ja uurastuksen jälkeen Raestlín ilmoitti onnistuneensa. Lukemalla teknisesti monimutkaisen, mutta silti helposti opittavan mantran, kuka tahansa kykeni luomaan eteensä noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan olevan kiekon, jonka syömällä sai liittävästi voimaa jaksaakseen taas seuraavaan päivään. Tässäkin keinossa oli rajoitteensa, energia siirtyi vain jos henkilö söi itse luomiaan kiekkoja, ja kukin pystyi tekemään vain yhden kiekon päivässä. Tuskin tätä ongelmaa on kukaan vieläkään ratkaissut.
Näin kansakunta pysyi hengissä, mutta elossapysymisen ilon lisäksi kiekot eivät suurta suosiota saaneet. Ne nimittäin maistuvat sangen epämiellyttävälle, tarttuvat kuivuudessaan kurkkuun, eivätkä poista nälän tunnetta. Jostain syystä niitä alettiin kansan keskuudessa kutsua nimellä riskaka. Kun paremmat ajat koittivat, tuli Lohikäärmeiden Hävittämisen Vuosijuhlan yhteydessä tavaksi luoda riskaka ja kastaa sen palasia joko sulaan juustoon tai suklaaseen. Perinteitä voi kunnioittaa ilman yletöntä kärsimystäkin. Luonnollisesti lapsena tämän taidon opiskelin, vaikka kuninkaan poikana en nälkää joutunut näkemään. Aikoinaan, ja varmaan vieläkin, Keisarin henkivartioon pyrkivien piti osoittaa kykeneväisyytensä läpäisemällä kymmenen päivän kestävyyskoe, jossa kaikki juoma tai ravintoa piti löytää luonnosta luoda sitä mahdittomalla magialla. Joten tätä taitoa ei päästetä unohduksiin.
Sir Malantur osallistui väsymättä, yhdessä Saattueen jäsenten kanssa, ilmakärryjensä avulla Mantereelle tehtäviin retkiin jossa tietoa ravinnon luomisesta vietiin siellä täällä harhaileville kaupunkien tuhoista selviytyneille eloonjääneille, ja niille syrjäseutujen ihmisille jotka olivat säästyneet lohikäärmeiden iskulta. Samalla he merkitsivät Bogon punaisilla lipuilla reittiä kohti Mantereen ja Saaren yhdistävää kannasta. Ja näin Saari tuli lopulta kauttaaltaan kansoitetuksi.
Sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, näiden pakolaisten joukossa lapsina Saarelle tulleet, tai Saarella syntyneet, lähtivät takaisin Mantereelle rakentamaan uudestaan isiensä kaupunkeja, vieden sinne muassaan kuninkaansa värit. Ja näin istutettiin keisarikunnan siemen.
Kun uhka välittömästä nälänhädästä oli torjuttu, isommat linjat saivat huomiota isän ajatuksissa. Näin jälkikäteen ajateltuna voi kysyä, oliko tuo toimettomuus hänen harhojensa alkuhetki. No, sitä en koskaan saa tietää. Joka tapauksessa isä pelkäsi lohikäärmeiden paluuta niin paljon että uhrasi suuren jälleenrakennukseen tarvittavista työläisistä ja tarpeista hankkeeseen jolla hänen mukaansa varmistettiin lopullisesti että lohikäärmeet pysyvät haudassaan. Ja niin rakennettiin Aamuhämärän laakson padot. Ensimmäinen pato rakennettiin laakson etelälaitaan, jolloin sen läpi virtaavaan joen vedet alkoivat kertymään laaksoon. Toinen, isompi pato altaineen, tehtiin laakso länsipuolelle, kohtaan josta joki oli vuoren läpi päässyt laaksoon. Tällä padolla joen luontainen virtaus saatiin ohjattua uutta reittiä pitkin laaksoa ympäröivän vuoriston länsireunaa kunnes se löysi alkuperäisen uomansa. Samalla patoporteilla varmistettiin että laaksossa oli jatkuvassa mahdollisimman paljon vettä varmistamassa, että mikä ikinä sen niityillä lojukin, pysyi siellä ainiaan.
Isä julisti padon ja laakson ympäröivine vuorineen kielletyksi alueeksi, jolle kenelläkään muulla kuin Padonvartijalla ei ollut asiaa. Suuren Mustan lammeksi sitä alettiin ihmisten keskuudessa kutsua. Tuohon vartijan tehtävään vaan ei kovin paljon vapaaehtoisia löytynyt. Jos lohikäärmeet todella heräisivät, kuten kuningas tuntui uskovan, kenen muun kimppuun ne ensimmäisenä kävisivät kuin vetisen hautansa vartijalle.
Mutta kävi niin, ettei Sir Pain ollutkaan menehtynyt Suur-Garathin tuhossa, ja aikansa haavojaan paranneltuaan kääpiö palasi Saarelle. Ja samoin kuin isäni, hän oli enemmän kuin varma että lohikäärmeet palaisivat. Se lienee niiden kohtalo jotka ovat katsoneet Suurta Mustaa silmiin. Ja ehkä miekkosen mielenrauha oli jotenkin muutenkin järkkynyt. Hän kuitenkin otti vastaan Kuninkaallisen Padonvartijan tehtävän, ja erakoitui laaksoa ympäröiville vuorille vahtimaan veden määriä ja louhimaan itselleen luolaa jota kodiksi kutsua. Saaren kääpiöyhteisö otti tehtäväkseen elättää Sir Pain, ja toimittivat tälle säännöllisesti enemmän kuin tarpeeksi ruokaa ja olutta. Heille kuka tahansa lohikäärmettä vastaan käynyt oli sankari, mutta kääpiö joka hyökkäsi Kuparinpunaista vastaan paljain nyrkein, oli legenda. Käsittääkseni hän on edelleen siellä.
Viitisen vuotta lohikäärmeiden hävityksen jälkeen tietäjien ja magian mahtavien joukossa alkoivat kiertämään huolestuneet huhut ja supinat. Oliko Mahti häviämässä? Luonnollisesti huhut kantautuivat myös hovin korviin, ja isäni kokosi valtakuntansa viisaat yhteen. Amon Lindhin harvat eloonjääneet, Korkean Taikuuden Tornin tietäjät, seppä Eöl ja Sir Wainamrun. Puoli vuotta tästä ja ryhmä oli työnsä tehnyt. Todellakin, taikuus tulisi häviämään, hitaasti mutta varmasti maagikkojen kyky palautua loitsusta hidastuisi ja hidastuisi. Puhuttaisiin kuitenkin sadoista vuosista ennen kuin kyky olisi vaipunut olemattomiin. Heidän olettamuksensa oli että Suuri Musta oli edustanut magian syvintä olemusta tällä tasolla, sen kuoltua jotain perustavaa oli lopullisesti hajonnut. Samoin olivat hajonneet ne rakenteet, jotka perustuivat samaan magiaan kuin lohikäärmeiden olemassaolo. Yksisarviset olivat tästä esimerkki, mutta mitä muuta, siihen he eivät tyhjentävästi kyenneet vastaamaan. Ratkaisua he eivät kyenneet tarjoamaan, mutta sen sijaan laastarin. Kyvyn jolla ammentaa voimaa taikaesineistä loitsuja varten.
Myöhemmin paljastui että Eöl ja muut ryhmän haltiat eivät olleet täysin rehellisiä, he tiesivät että heidän rotunsa kuolemattomuus perustui lohikäärmeiden kanssa samaan alkukantaiseen voimaan, ja että nyt tuo voima oli hiipumassa. He tulisivat kuolemaan. Kuin vähäiset ihmiset. Eöl ei tätä tietoa ja tulevaisuuden kuvaa kyennyt käsittelemään, vaan valitsi henkilökohtaisen ratkaisun ja hyppäsi alas samalta kalliolta kuin poikansa aikoinaan. En tiedä kummasta isä enemmän pettyi, vanhan ystävän menetyksestä vai siitä ajatuksesta että nyt hänen elinaikanaan BoggoGåte tuskin valmistuisi.
Luulen että Kaivo kuului tähän samaan voimansa menettäneiden asioiden joukkoon, ja samalla Kaivon toteuttamien toiveiden vaikutus alkoi heikkenemään. Tai ainakin niin oletan äidille tapahtuneen, ensin hänen kätensä alkoi surkastumaan, ja sitten mielensä rappeutumaan. Jel’na ja Sir Wainamrun tekivät kaikkensa, mutta viimeiset viisi vuotta elämästään äiti makasi huoneessaan vailla ymmärrystä ympäröivästä maailmasta, toistaen synkkiä tarinoita Roosasta, Jammusta ja Manésta. Luulen että isä tiesi mistä äiti puhui, mutta minulle ja Xenalle hän suostui aloittamaan kertomuksen äidistä aina vain siitä kohtaa kun hän lauttaili Galadrielin kartanon rantaan. Äiti nukkui pois Hävityksen 20. vuosijuhlan aattona.
Tar-Samno oli saanut kuninkaallisen hautaholvin valmiiksi, ja äidistä tuli sen ensimmäinen vakituinen asukas. Varsinaiseen holviin oli tehty muutoksia, ja sinne oli kuninkaallisen perheen kammion lisäksi rakennettu toinen, pienempi ja vähemmän koristeltu, mutta silti loistokas, kammio, kaikkia Aamuhämärän laaksosta elossa säilyneiden Sirpaleiden Saattueen jäseniä varten.
Pian hautajaisten jälkeen isä totesi että hänen lupauksensa on tullut täytettyä ja nosti taistelukaapunsa harteilleen. Luulen että matkaa oli suunniteltu jo vuosia, odottaen vain tätä hetkeä jolloin isä saattoi lähteä reissuun sanaansa Rakelille syömättä. Hän oli aina omalla tavallaan kunniallinen hobitti. Isä lähti Jarlaxlen kanssa jonnekin, ja lopulta viihtyi retkellään puoli vuotta. Hän kieltäytyi ottamasta henkivartiokaartiaan mukaansa, tai edes Kilvenkantajaansa. Luulen että Bronn oli tästä enemmän kuin helpottunut, olihan hänet sotilaiden sijaan valittu tehtäväänsä kirjanoppineiden joukosta. Sen sijaan Vaes - joka soveliaan suruajan jälkeen oli avioitunut Jel’nan kanssa, ja noussut Neuvostossa merkittävään asemaan – otti isän kilven kantaakseen. Neuvostossa nousi toki paniikinomainen sekamelska, mutta hoidin sijaishallitsijan tehtäväni kunnialla, eikä tuona aika Saarella mitään merkittävää tapahtunut.
Tämä oli se toinen merkittävä asia josta isä ei meille suostunut puhumaan. En tiedä mitä noiden kuuden kuukauden aikana tapahtui. Mutta palvelijoiden juorujen mukaan Saunan pesijätär olisi laskenut useamman tuoreen arven kuninkaan vartalossa. Vaes ei tuolta retkeltä palannut ja niin poloinen Jel’na joutui jälleen pukeutumaan surupukuun. Mutta nähtävästi isällä edelleen tikari pysyi kädessä.
Harald joukkoineen olisi varmasti hänen tikariaan menneinä vuosina tarvinnut. Ehkä se olisi jokusen miehen hengen säästänyt. Tämä on oma teoriani, enkä ole sitä kyennyt vahvistamaan. Oletan että Suuren Mustan surman jälkeen Mahdin Alasimilla taotut maanalaiset lukot murtuivat, ja ne joiden oli tarkoitus ikiaikaisesti pysyä pimeydessä, saivat tien maan päälle. Harald kuitenkin yhdessä Drulin ja Berekin kanssa kokosi pääosin entisistä Lohikäärmesurmaajien Veljeskunnan joukoista ryhmän joka näitä maan päälle nousseita hirviöitä metsästi ja tappoi. Noita hirviöitä alettiin kutsumaan nimellä kaiju.
Heillä oli tapana lähteä ja palata retkilleen majatalo Kuninkaan Huoneesta, josta Harald myös rekrytoi uusia jäseniä. Tulokkaat saivat punaisen viitan jonka sai vaihtaa mustaan jos säilyi kolme retkeä hengissä. Harva säilyi. Seinään kaiverrettujen kunniallisesti kuolleiden nimilista täydentyi säännöllisesti. Pian kaupunkilaiset oppivat että heidän sankarinsa olivat lähdössä matkaan kun näkivät Berekin hiippailevan Taikuuden Tornilta kohti majataloa roskapussi käsissään. Näin kaupungin portilla oli aina iso joukko ihmisiä toivottamassa lähtijöille menestystä ja turvallista paluuta.
Äidin kuoleman jälkeen minä ja Xena pääsimme mukaan näille retkille, nähtävästi vanhemmillamme oli tämän asian suhteen ollut kasvatuksellisesti erilaiset näkemykset. Mutta näin jälkikäteen mietittynä, aina kun meistä jompikumpi oli mukana, niin silloin olivat myös Sir Malantur ja Sir Wainamrun.
Lohikäärmeiden Hävittämisen 30. Vuosijuhlasta tuli isälle erittäin merkittävä. Silloin Saarelle saapuivat Garaninmaan kuninkaan ja ruhtinaat. Heidän joukossa Ambon Veitsen Veljeskunnan Suurmestarin käädyt kaulassaan, ja ruhtinas Arn. Pahojen kielten mukaan Arn oli nainut, epämääräisissä olosuhteissa kuolleen ruhtinaan, lesken ja näin päässyt arvonimeen kiinni. He kaikki tulivat kuitenkin yhtä asiaa varten, kumartamaan Bogon Keisarikseen. Isän pitäessä kruunajaispuhettaan, muistan kiinnittäneeni huomiota hänen liikutuksesta täriseviin käsiinsä. Muistan myös taustalla muikeasti hymyilevän Jarlaxlen.
Juhlallisuudet kestivät viikkoja, sopimuksia tehtiin ja rikottiin, liittolaisuuksia luotiin ja petettiin. Keisari Boggo jakoi avokätisesti arvonimiä ja läänityksiä. Hän myös päätti, ettei enää tulisi alkuperäisten Surmaajien vertaisia sankareita, joten Sir arvonimi olisi varattu ikuisesti vain heille. Vähäisemmistä ansioista voitaisiin myöntää titteli Ser.
Valitettavasti pian tämän jälkeen alkoi isän kaksikymmentä vuotta kestänyt alamäki. Hän alkoi entistä enemmän uskomaan lohikäärmeiden paluuseen, ja näkemään ympärillään salaliittoja ja juonittelijoita jotka yrittivät edistää lohikäärmeiden uutta nousua. Näin ollen Elmar sai käskyn rakentaa Suuren Mustan Lammen ylle kaarisillan puolikkaan. Sieltä, aina Lohikäärmeiden Hävittämisen Vuosijuhlan päivänä, vuoden aikana kuolemaantuomitut rikolliset, tai lohikäärmevehkeillystä epäillyt, tiputettiin, paino käsiin sidottuna, ja keihään reikä vatsassaan, lammen synkkiin vesiin.
Samaan aikaan lapset, vuoren juurella, lapset saivat kepeillään hakata paperimassasta tehtyjä lohikäärmemalleja, päästäkseen käsiksi niiden sisälle piilotettuihin makeisiin.
Luulen että ruton saapuminen Saarelle oli isälle viimeinen pisara, jonkinlainen paha enne menneestä. Vaikka Sir Wainamrun oli rakennuttanut vaikuttavan sairaaloiden verkoston, ja kouluttanut niihin parantajia, mahdin palautuminen oli hidastunut niin, etteivät he kyenneet estämään taudin leviämistä. Silloin isä teki viimeisen palveluksensa Saarelle. Hän pakkasi lentolaitteeseensa keisarillisesta aarrekammiosta kaiken mahdollisen maagisen rihkaman, lennätti ne sairaaloihin ympäri Saarta, ja lopuksi laskeutui pääkaupungin parantolan pihalle ja antoi parantajille luvan imeä lentolaite mahdista tyhjäksi. Tämä pysäytti ruton. Niinä päivinä perintööni tehtiin aikamoinen lovi.
Tämän jälkeen isä oli aina vaan enemmän ja enemmän kansan rakastama. Mutta hän itse alkoi väsymään, ja vetäytyi huoneistoonsa vain lähimpien neuvonantajien ympäröimänä, pitäen julkiset esiintymiset mahdollisimman vähissä. Neuvoston jäsenet varmasti pitivät paljon piilossa myös minulta ja Xenalta.
Sitten, viisikymmentä vuotta Aamuhärän Laakson tapahtumien jälkeen, isä meni piintyneiden tapojensa mukaan, auringon laskettua linnan katolle piipulliselle. Ser Bronnin ja katolla olleiden vartijoiden todistuksen mukaan hän oli noussut kaiteen ylitse, ikään kuin kiiveten ponin selkään, ja sanonut Inigaudur, lunasta velkasi ja lennätä minut Mantuun. Ja oli sen jälkeen tippunut kuolemaansa.
Vartijat lahjottiin hiljaisiksi, ja sen jälkeen Saarella alkoi leviämään kymmeniä toinen toistaan juhlavampia tarinoita keisarin viimeisistä hetkistä. Tiedän tämän, koska minä ja Xena laitoimme ne alulle, Sir Sigurd olisi ollut meistä ylpeä.
Hautajaisjärjestelyihin ja kruunajaisvalmisteluihini kului kolme pitkää kuukautta. Vaikka surin isääni, olin enemmän kuin valmis painamaan kruunun päähäni. Tuntui että koko maailma saapui paikalle, väkeä oli jopa enemmän kuin Keisaria kruunatessa. Vasta siinä muistopuheita kuunnellessa minulle valkeni millainen merkitys isällä oli ollut ihmisiin jo ennen kuin hänestä tuli kuningas. Olisi kai pitänyt lukea isän antama kopio Sir Sigurdin aikakirjoista jo paljon aiemmin.
Kruunajaispäivän aamuna kävelin valtaistuinsaliin ja näin Xenan istuvan sillä, Ser Bronn vierellään, ja Haraldin joukkoineen täysissä aseissa tämän takana. Ser Bronn luki lainsäädännöstä kohdan jonka mukaan kruunun periin kuninkaan esikoispoika, mutta vain jos kuninkaalla ei ole myöhemmin avioliitossa syntynyttä lasta. Sain myöhemmin selville että tämä pieni lisäys oli tehty lakiin kolme vuotta, niin kauan Xena oli vehkeillyt minua vastaan.
Henkilökohtainen kaartini oli vetänyt aseet esiin, ja tilanne uhkasi mennä veriseksi kun Sir Wainamrun ja prinsessa Aredhiel astuivat esiin. He kertoivat aiemmilla pohjoisen matkoillaan laittaneensa Gondolinin jälleenrakennuksen aluille, ja nyt olisi heidän aika muuttaa pysyvämmin pohjoiseen, ja ottaisivat minut enemmän kuin mielellään mukaansa. Tajusin että minut oli pelattu täydelliseen mottiin, kuolen, tulen vangituksi tai pakenen. Valitsin pakenemisen.
Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Niin kauan olen täällä pohjoisessa kerännyt joukkoja, laatinut suunnitelmia, pitänyt itseni lämpimänä koston liekein äärellä. Kävin jopa etsimässä Vladin linnaketta ja Sir Sigurdin jäännöksiä, tiedän että isä olisi halunnut ne tuotavaksi Saarelle, mutta turhaan. Hodorin merkinnät paikoista olivat liian epämääräiset.
Huomenna aloitan matkani rannikolle ja edelleen kohti etelää. Sitten maailma peittyy vereen kokiessaan Äpäräkuninkaan koston.
Tyrion Kiiltävä
Uusi Gondolin04.04.3779
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Tyrion Kiiltävä.