[Edellinen osa]
[Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]
Toveri Alts Heimer: Veljeskunnan taistelulääkintämies, joka parantaa maailmaa(kin) kahdenkäden miekalla. Keräilee muiden riemuksi trofeita tap(p/a)amiltaan hirviöiltä. Iho on taisteluissa parkkiintunut.
Toveri Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi. Peruna! Paistettuna! Keitettynä! Muusattuna! Kimittää huvittavia tulihenkisiä iskulauseita tehdessään tulta.
Toveri Korpraali Elmer Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään. Paitsi maagisessa pimeydessä. Ihmettelee välillä ryhmän touhuja ihan ääneenkin. Elmerillä on oma sivu Olegin pienessä mustassa muistikirjassa.
Toveri Freddy: Erittäin monipuolinen, ruma, ja monipuolisen ruma ihminen. Nämä monet puolet tulevat esiin joskus pyytämättä ja yllättäen. Mielialan vaihtelut saattavat olla suuria. Parhaimmillaan on tosi kova mättäjä.
Toveri Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja. Väijyttäessään vihollista ampuu kohteliaasti varoituslaukauksen, etteivät viholliset astelisi väijytykseen.
Toveri Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta? Raportoi uskollisesti muiden ryhmän jäsenien poikkeamista ohjesääntöihin.
Toveri Kersantti Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa. Lanttukin leikkaa aika usein. On ryhmän johtaja, ja johtaminen onkin mennyt aika hyvin.
Toveri Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa. Kummassa taskussa on ryhmän ja kummassa omat rahat?
Nundro sai kerrottua meille, että hämähäkkikeppiä kantanut pimentohaltia ja tämän naispuolinen toveri olivat vanginneet hänet ollessaan veljensä kanssa tutkimassa kaivosta. Vaikka kääpiön mielestä kaikki haltiat näyttävät samalta, niin kuvauksen perusteella kyseessä lienee ollut Vyerith. Kuultuaan Jaredilta että oli nyt veljessarjansa viimeinen, hän otti pitkän huikan tarjotusta hätävarapirtuleilistä, tarttui kaivoshakkuun ja valmistautui kostoretkeen. Hänen puhistessa vihaansa, pengoimme vielä pikaisesti valtaistuinsalin, palaneen pöydän päältä oli tulelta turvaan lennähtänyt yksittäinen, osittain palanut paperi jossa luki:
[KIRJE KIRJOITETAAN TÄHÄN KUN SE LÖYTYY...]
Löysimme hentoisia verijälkiä salista lähtevän käytävän varrelta ja lähdimme seuraamaan niitä. Pian selustan tarkkailijat huomasivat pimentohaltian juoksevan takaa kohti meitä, mutta hän oli ääriviivoiltaan jotenkin häilyväinen ja vain juoksi reagoimatta lävitsemme. Illuusio. Hahmo oli kuitenkin puristanut kättään verenvuotoa hillitäkseen, samaa käsivartta johon Jared oli osunut. Heikkenevät jäljet johdattivat meidät huoneeseen, jossa oli masuuni ja suuret palkeet. Molemmat näyttivät siltä, että olivat olleet käyttämättöminä sangen kauan. Huoneessa leijaili vihreää valoa hohkava pääkallo, jolla oli silmälasit otsalla. Kun lähestyimme palkeita, se nyökäytti päätään saaden lasit tipahtamaan silmilleen ja alkoi hehkua entistä voimakkaammin. Päätimme olla kokeilematta mitä sieltä mahtaisi olla tulossa ja jatkoimme huoneen läpi matkaamme.
Saavuimme suoraan huoneeseen jossa mustavalkoiset mutta teräpiirtoiset örkki- ja kääpiöilluusiot kävivät armotonta taistelua, joka tauottuaan alkoi hetken kuluttua uudestaan. Siellä oli myös kaksi huonetta, joiden metalliovet olivat sulaneet, niin ettei niitä pystynyt avaamaan. Egan koetti loitsulla päästä seinän lävitse, mutta ensimmäisen huoneen osalta se tyssähti oletettavasti kiven sisällä olevaan kregoraverkkoon. Toiseen huoneen seinään hän sai aukon tehtyä, mutta heti lähestyimme sen suuta, kuulimme hyvin selvän mutta silti kylmän kuiskauksen omaisen äänen ”teidän tunkeilunne tänne on suora loukkaus minua kohtaan. Poistukaa, kun vielä voitte.” Kersantti päätti, että tämä haaste oli palkkaluokkamme yläpuolella, ja kun tehtävä varsinaisesti oli jo suoritettu, niin turha kaivaa verta nenästä.
Seuraavaksi vastaamme tuli huone joka kasvoi erilaisia sieniä. Maan tasossa olevat pienet pallomaiset sienet Oleg tunnisti lajikkeeksi, jotka hajotessaan pölläyttäisivät ilmaan pienen pilven itiöitä, jotka olivat myös sangen vaarallista hermomyrkkyä. Onneksi alue oli niin leveä, että pystyimme rynnimään siitä läpi jokainen omalla kaistallaan altistumatta myrkylle. Kompuroida ei toki kannattanut.
Matka jatkui huoneeseen josta erkani käytäviä useampaan suuntaan. Lattiaa peitti örkkien ja kääpiöiden luunpalaset, täällä oli jossain vaiheessa otettu yhteen vähän isomman joukon kesken. Penkoessamme luiden joukosta jotain mielenkiintoista, katosta tippui niskaamme jonkinlaisia lepakon ja hyttysen sekasikiöitä. Saimme ne tapettua, mutta Nundro oli ottanut isosti osumaa ja vuoti rajusti ammottavasta haavasta. Bartenin rynnättyä hänen luokseen, Jared viittoi ’anna olla’ merkin. Tokihan kelpo kersanttimme muisti käskyn, ettei Luolasta tietävien tarvinnut jäädä eloon. Myös Freddy oli ottanut pienempää osumaa, arvatenkin hän epäili sen johtuvan aseistuksestaan, ja jälleen kerran arpoi sen välillä, onko parempi pitää käsissään miekkaa vai jousta. No, hän on aina ollut sellainen omalaatuisempi kaveri.
Seuraava huone oli varustuksesta päätellen toiminut jonkinlaisena malminarviointi- ja palkkatoimistona. Pienestä salalokerosta löytyi jonkin verran kultaa ja pikkuhiluja. Ja kun Joe oli matkassa mukana, niin jokainen hilu otettiin talteen. Sitten näimme seuraavan illuusion, tällä kertaa kirkkaissa väreissä, mutta ääriviivoiltaan epäselvinä. Ryhmä kääpiöitä otti siinä Nouradin ruumiin kuntoon ja alkoi kunnostelemaan paikkoja. Jos aiemmat olivat olleet kaikuja menneestä, niin tämä näki tulevaisuuteen.
Sitten olimme kiertäneet ympyrän ja palasimme lähtöpaikkaan. Lähdimme vielä koluamaan tutkimatta jääneitä huoneita edes jotain matkamuistoja saadaksemme. Mitään erityisen mielenkiintoista ei kuitenkaan löytynyt, mitä nyt illuusio itsestämme. Nohevan näköinen seikkailijaporukka. Löysimme myös paikan, joka aiheutti säännöllisesti kuuluvat pamahdukset. Pienehkö luolan sisäinen järvi, jonka veden tulvavuoksi pamautti aina kahden minuutin välein kallion seinään jymisevällä voimalla.
Sitten palasimme luolan suuaukolla olevalle levennykselle. Jälkien perusteella pimentohaltia oli sieltä lähtenyt, yksin tai avustettuna lentoon. Arvatenkin tiemme tulivat vielä joskus kohtaamaan.
Freddyn mielestä vuorikiipeily ylös- ja alaspäin olivat kaksi eri taiteenlajia, ja menomatkalla sangen näppärästi apuköysiä kiinnitellyt mies himmaili nyt jälkijoukoissa kohti tasaisempaa maastoa. No, hän on aina ollut sellainen omalaatuisempi kaveri.
Päästyämme Phandaliniin, pyörittelimme kyselijöille katkerina päätämme, ei ollut löytynyt kuin kiveä kiven päällä. Paska reissu. Viivähdimme siellä vain sen verran, että saimme itsemme ja varusteemme huollettua. Sildarin kautta lähetimme pikalähetin viemään sanomaa Jaethalille, johon varovaisin sanakäänteinen oli sisällytetty tieto siitä, että tehtävä suoritettu onnistuneesti ja olimme matkalla tukikohtaan.
Matka pohjoiseen noudatteli tuttua reittiä, eikä tarjonnut sen kummempia tapahtumia. Mitä nyt sen verran poikkesimme reitiltä että kersantti Jaredin johtama loittoryhmä Joella ja Freddyllä vahvistettuna kävi tapaamassa Reidothia. Kun druidi toipui yllättävien vieraiden aiheuttamasta hämmennyksestä, ja alkoi lämmittämään kulkijoille soppaa, hän sai useamman teräaseen selkäänsä. Ja niin valan vannoneet viisauden etsijät teloittivat vanhan tietäjän. Tähän on tultu.
Päästyämme tukikohtaan Jaelthal ei suonut meille hetken rauhaa vaan pisti meidät kertomaan retkestämme hyvinkin yksityiskohtaisesti, jatkuvasti kysellen hyvinkin yksityiskohtaisia lisätietoja. Jaethalin lopulta oltua tyytyväinen raporttiin, hän alkoi osittain ääneen pohdiskella mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Kysäisi ryhmänkin mielipidettä, muttei niistäkään yksimielistä viisautta tuntunut löytyvän.
Seuraavana aamuna Boran palasi ryhmään omilta retkiltään, joiden sisällöstä kuiskittaisiin vain tietoa tarvitsevien korviin. Kukaan meistä ei nähtävästi kuulunut siihen ryhmään. Alz sanoi hyvästit ja jäi odottamaan uutta komennusta eri ryhmässä.
Eilinen innostus oli kadonnut Jaelthalin kasvoilta ja sen on korvannut lievä turhautuneisuus, kun hän tuli käskyjenjakohuoneeseen ja aloitti:
”Kuten tiedätte, Veljeskunnalla on kontakteja moneen suuntaan, ja monet eri ryhmät tekevät palveluksia meille, ja me myös heille. Olemme tunnettuja siitä, että pidämme sanamme ja lupauksemme viimeiseen kirjaimeen asti. Tätä hyvää julkista profiilia haluamme ylläpitää jatkossakin. Mutta kuten tiedätte, ihmisen mieli on ailahteleva ja harkintakyky hiipuu samaa tahtia kuin tyhjien tuoppien kasa tavernan pöydällä kasvaa. Näin ollen olemme löytäneet itsemme tilanteesta, jonka ratkaisemiseksi ryhmä Jared on aivan omiaan.
On nimittäin niin, että Syvävedessä olevan tukikohdan eräs sittemmin viraltapantu toveri kapteeni oli hauskanpidon ohella mennyt lupaamaan Veljeskunnan palveluksia eräälle yksityishenkilölle – olkoonkin, että henkilö on hyvin tunnettu ja ainakin osittain hyvämaineinen. Tämä henkilö on auttanut Veljeskuntaakin, että sikäli ihan täysin pelkkää ajanhaaskausta tämä tehtävänne ei tule olemaan. Jostain syytä Toveri Pohjoisten Operaatioiden Johtaja on suuressa viisaudessaan päättänyt, ettei Syväveden tukikohdasta löydy sopivia henkilöitä suorittamaan tätä tehtävää. Niinpä sellaisten seikkojen johdosta, joista teidän ei tarvitse tietää mitään, tämä koko sotku on valunut minun ongelmakseni. Ja te, ryhmä Jared, olette minun ratkaisuni tähän ongelmaan.
Tehtävänne on siis siirtyä mitä pikimmiten Syväveteen. Siellä te etsiydytte majataloon nimeltä Ammottava Aukko, ja sieltä te etsitte käsiinne kuuluisan ja tunnetun tietokirjailijan, velhon, seikkailijan ja arkeologin Volothamp Geddarmin. Hänellä on saamieni viestien mukaan kiireistä asiaa – ja nyt lainaan suoraan häntä – ’korkeasti arvostetun ja kunniassa pidetyn Veljeskuntanne ennakkoluulottomille, nokkelille, taistelukenttää vieroksumattomille ammattilaisille’. Se, mitä hän haluaa, ei ole tiedossani, vaan hän on ilmoittanut kertovansa tehtävästään tarkemmin henkilökohtaisesti niille, jotka saapuvat sitä suorittamaan. Otatteko tehtävän vastaan?”
Nyökkäiltyämme myöntäväksi vastaukseksi tulkittavan verran, hän jatkoi puhettaan.
”Hienoa. Herra Geddarm tunnistaa häntä auttamaan tulleet Veljeskunnan Toverit kahdesta asiasta: tästä sormuksesta (Jaethal nostaa naarmuista ja himmeää hopeista sormusta), ja tunnussanasta ’Lumitikari’. Koska kukaan muu paitsi kuuluisa ja tunnettu herra Geddarm itse ei tiedä mitään tulevasta tehtävästä, ei se minun pöydälleni päätyisi, ellei joku jossain kohtaa haistaisi jotain. Kun lähdette Syväveteen, olette siellä incognito. Ette paljasta olevanne Veljeskunnasta kenellekään muulle kuin herra Geddarmille; vastaavasti minä lähetän viestini eteenpäin, että tehtävää hoidetaan. On jonkinlainen syy siihen, miksei Toveri Pohjoisten Operaatioiden Johtaja – Dirk nimeltään, kuten tiedätte – halua käyttää paikallisia Tovereita. Niinpä ette ota yhteyttä paikalliseen Tukikohtaan, ettekä tiedä Veljeskunnasta sen enempää, kuin että se on yleishyödyllinen järjestö, jonka tarkoituksena on tuoda parempaa huomista maailmaan yksi teko kerrallaan. Teitä varmasti tullaan vakoilemaan viimeistään siinä vaiheessa, kun otatte yhteyden herra Geddarmiin. Olkaa jo tästä kohdasta lähtien nokkelia ja hoitakaa homma siten, ettei teitä kaikkia nähdä ainakaan kerralla yhdessä. On nimittäin niin, että jossain vaiheessa Lordi Dagult Ikituli – joka sattuu myös olemaan Lordien Liiton tunnustama Ikikesän Suursuojelija – on syrjäytetty asemastaan Syväveden Tunnettuna Ruhtinaana. Hän on siirtynyt Ikikesään ja tulee varmasti ottamaan Ikikesän kokonaan omaan hallintaansa. Eikä se ole millään tavalla huono asia; Lordi Ikituli on diplomaattinen, jalat maassa oleva ja järkevä hallitsija, ja onhan hän auttanut tavattomasti Ikikesän jälleenrakennuksessa niin rahallisesti kuin muutenkin. Ja sitä paitsi – jos Lordin liittolaisina on jo Kenraali Sabine ja pormestari Soman Galt, niin mitä muuta hän vielä tarvitsee? Valta tulee siirtymään aivan varmasti nopeasti, verettömästi ja kansan hurraamana, ja kaikki tämä Ikikesän hyväksi. Ainoastaan Alagondarin Pojat – jotka polveutuvat niistä, jotka palvelivat Lordi Nasher Alagondaria ja eivät paenneet Ikikesästä, kun läheinen tulivuori purkautui – eivät hyväksy Lordi Ikikesän joissain piireissä kyseenalaistettua väitettä siitä, että hän olisi Alagondarin suvun perillinen alenevassa polvessa, ja täten saattavat aiheuttaa hankaluuksia.
Yhtä kaikki, huhujen mukaan Lordi Ikitulen syrjäyttämisen takana oli koko Syväveden hallitseva neuvosto. Koska Syvävedessä on aina yksi Tunnettu Ruhtinas, on uudeksi Tunnetuksi Ruhtinaaksi ilmoitettu Laeral Hopeakäsi; yksi Seitsemästä Sisaresta, entinen Mystran valittu ja Syväveden Maagien Valtiatar. Laeral on jo sinänsä mysteeri, legenda, kummajainen. Hän on puolhaltia, ja syntynyt yli seitsemänsataa vuotta sitten. Hän on tavannut elävänä itsensä Keisari Boggo I:n sekä tämän läheiset toverit, mukaan lukien mestariparantaja, suurhaltia Wainamrunin sekä tämän ihastuttavan puolison, Pohjoisen Yhdistyneiden Haltiavaltakuntien (Northern United Kingdoms of Elves, eli NUKE) Kuningatar Aredhelin diplomaattisen tehtävän merkeissä – olkoonkin niin, että Laeral matkusti pohjoiseen heitä tapaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on todennäköisesti tavannut myös perustajamme Cuelorin isän, Arkkimestari Ambonin, ja tietää hyvin paljon paitsi meistä, niin myös yleisestä historiasta. En tiedä miten hän on yhä elossa, mutta ennen taikuuden hiipumista hän oli yksi koko Etelän maineikkaimmista maagisten esineiden valmistajista. Ja nyt hän on Syväveden Tunnettu Ruhtinas, ja johtaa Syvävettä muiden neuvoston jäsenten, Tuntemattomien Ruhtinaiden kanssa.
Pitäkää siis korvanne avoimena ja mielenne terävinä. Syvävedessä on aina ollut jonkinlainen valtapeli käynnissä, niin korkeissa ja ylhäisissä linnojen ja kartanoiden saleissa ja neuvostojen kokoontumishuoneissa, kuin katujen alla likaisimmassa ja hämärimmissä olosuhteissa, mutta nämä viimeisimmät tapahtumat ovat kieltämättä mielenkiintoisia. Voitte kohdata vaikka mitä, ja joudutte varmasti käyttämään hioutunutta harkintakykyänne nopeissakin tilanteissa. Menkää siis tapaamaan herra Geddarmia, ja kuunnelkaa mitä hänellä on mielessään, ja mihin – ja miksi – hän tarvitsee meitä.
Kuten ennenkin, raportoitte vain ja ainoastaan minulle, ettekä kenellekään muulle. Jos jäätte kiinni, tai joudutte tilanteeseen, missä ei ole ulospääsyä, olette omillanne. Älkää kertoko kenellekään olevanne Veljeskunnasta – paitsi herra Geddarmille. Muistattehan yhä tunnussanan?
Muistakaa, ettei teillä ei ole käytettävissä paikallisen Veljeskunnan resursseja tai tukea; vain se, mitä viette mukananne, tai saatte sieltä saaliiksenne. Huomatkaa myös, että koska tässä tehtävässä Veljeskunta ei tue teitä, ei teitäkään velvoiteta luovuttamaan saaliksi saatuja maagisia esineitä Veljeskunnalle. Saatte pitää ne itse ja käyttää niitä niin kuin parhaaksi näette, mutta kuten tiedätte, Veljeskunta on hyvin kiitollinen kaikista maagisten esineiden lahjoituksista.”
Aloimme valmistautumaan lähtöön. Saimme yhden kappaleen kyseisen herra Geddarmian teosta Volon lyhyt opas Syväveteen, jossa selitettiin juurta jaksaen Syväveden historiaa, tapakulttuuria, lakeja ja kaikenlaista. Se vaan oli niin kovasti paksu ettei sitä Egania lukuun ottamatta kukaan jaksanut lueskella. Kuvat oli kivoja. Sen verran tajusimme ennakoida että vaihdoimme Veljeskunnan rahastosta kolikkoja sikäläiseen valuuttaan. Päätimme luopua kauppias peitetarinasta, Syvävesi kuitenkin on sen kokoinen kaupunki että sulautuisimme kyllä huomaamatta joukkoon – ainakin aluksi. Oleg sai Arnoulta käyttöönsä pienemmän tämän hevosista.
Reilun viikon matkalla Syväveteen ei mitään järin mainittavaa tapahtunut. Tavanomaisia kulkijoita, kauppiaita, örkkijahdissa olevia haltioita ja sen sellaista. Pari aarnikotkaa päätti myös hyökätä kimppuumme, mutta ne vetäytyivät kisasta kun toinen sai Elmarin ampuman nuolen siipensä läpi. Sen verran ehtivät tehdä vahinkoa, että hevonen oli loppumatkan ratsastuskelvoton ja Olegistakin tuli jalkamies.
Teille Ammottavan Aukon näytän
Illan hämärtyessä saavuimme Syväveden porteille ja pääsimme ongelmitta sisään. Olegin etsittyä hevoselleen tallipaikan lähdimme etsimään Ammottava Aukko-nimistä majataloa, joka tietojemme mukaan oli Geddarmin kantapaikka. Kapakka on saanut nimensä sen sisällä olevasta aukosta joka, johti jonnekin syvyyksiin, mutta vielä ei ollut aika kiinnostua siitä. Ja sieltähän saamaamme kuvausta vastaava miekkonen löytyikin, hovinsa ympäröimänä ja tuopin jos toisenkin nauttineena. Kun hyörinä hänen ympärillään hetkeksi rauhoittui, Jared kävi pyytämässä matkaoppaasen seikkailijan itsensä nimikirjoitusta ja pyytää omistamaan sen hyvälle ystävälleen Lumitikarille. Miehen silmissä kävi pieni ymmärryksen välähdys, ja pyysi meidät pöytäänsä. Olimme pakotettuja kuuntelemaan pitkän ja polveilevan kertomuksen hänen maineteoistaan ja legendaarisista seikkailuistaan sekä nykyisestä hankkeestaan, tietokirjallisuuden helmen, Pirut ja muut paholaiset-kirjan taustamateriaalin hankkimisestä. Tällä hetkellä tutkimuksen alla oli itsensä viinapirun löytäminen. Vaikea sanoa liioitteliko hän humalaansa, vai löysikö tietoisuuden valon vain silloin tällöin perille saakka. Lopulta hän saa sanottua kadottaneensa joitakin päivä sitten ystävänsä Floon Blagmaarin, heidän ollessaan tekemässä (tieteellistä) tutkimusta Varrastetussa Lohikäärmeessä. Aikajana Floonin katoamisesta ja käskynjaosta nyt ei täsmännyt millään, muttemme antaneet sen häiritä, vaan majoituimme siksi yöksi Ammottavaan Aukkoon ja siirsimme aamusella itsemme vähän huomaamattomampaan tavernaan nimeltään Mustasarven Majatalo.
Joe ja Elmar lähtivät Varrastettuun Lohikäärmeeseen tarkoituksenaan jututtaa kanta-asiakkaita ja onkia tietoja Floonista. Elmarin luontainen karisma yhdistettynä lyhyeen pinnaan, ajoi tilanteen kuitenkin nopeasti suukovusta nyrkkitappelun partaalle. Joe rauhoitti tilanteen tirpaisemalla Elmaria turpaan ja saattelemalla tämän ulos. Sen jälkeen hänelle avautuikin paikka kantisten korttiringissä, sopivasti häviämällä ja juomia tarjoilemalla hän saikin selville, että Floon näköinen kaveri olikin muutama ilta poistunut kapakasta muutaman Xanatharin tunnusta kantavan miehen kanssa. Xanathar on yksi kaupungin suurista rikollisjengeistä, joiden tekemisiin näin lähtökohtaisesti ei kannattaisi sekaantua. Ehkei normiseikkailijan, mutta me olemmekin Veitsen Veljeskunta.
Sinnikästä tiedustelua harrastaen kykenimme löytämään Xanatharin tunnuksilla varustetun autiolta vaikuttavan varaston, läheltä Varrastettua Lohikäärmettä. Koska kaupungin kaarti katsoo pahalla silmällä haarniskoissa ja raskaissa aseissa kulkevia, meilläkin oli kannossa vain tikareita ja muuta pientä kättä pidempää. Tästä huolimatta tunkeuduimme varastoon, ja eihän se tyhjä ollut. Siellä oli useita outoja olentoja, osaksi ihmisiä ja osaksi lintuja. Onnistuimme kuitenkin vyöryttämään varaston ilman norminaarmuja pahempia vammoja. Taistelun tauottua löysimme suljetusta komerosta nuorukaisen, oletimme jo tehtävän ratkenneen, mutta järkytyksestä toivuttuaan ja saatuaan puhekykynsä nuorukainen esittäytyi Rainer Ikituleksi, Lordi Ikitulen pojaksi. Pohtiessamme yllättävää juonenkäännettä suuri joukko kaartilaisia rynni sisään, joitakin taisteluja ei vaan ole tarkoitettu voitettaviksi, joten tiputimme aseemme ja nostimme kädet kohti kattoa. Pitkien selittelyjen ja Rainerin aseman myötävaikutuksella, saimme kaartilaisten johtajan uskomaan, että olimme riittävän asiallisella asialla, ja päästi meidät menemään. Naamat vaan olivat taatusti muistissa.
Koska Xanatharin tiedettiin käyttävän kaupungin viemäristöä kulkuväylänään, onnistuimme lahjomaan pari Lannansiivoajien killan miestä kertomaan mistä sadevesiaukosta kannattaisi laskeutua viemäriverkostoon, ja mitä merkkejä seuraamalla todennäköisimmin löytäisimme heidän lähimmän tukikohtansa. Odotimme majatalossa pimeän tuloa ja laitoimme haarniskat päälle sekä otimme täyden aseistuksen kantoon.
Jos se haisee paskalta, niin sitähän se todennäköisesti sitten on
Haju viemäreissä oli sietämätön, eikä siellä ollut kulkusiltoja, vaan jouduimme kahlaamaan liejussa jonka koostumusta ei sen tarkemmin huvittanut pohtia. Egan lyhyine töppöjalkoineen oli eniten kusessa. Kirjaimellisesti. Ajankulusta oli vaikea pysyä kärryillä, mutta jonkin aikaa saimme kulkea ennen kuin saimme näkyviin risteyksen, jossa viemärijätösten yllä leijaili yksittäinen suuri silmä. Sen vahtivuoro loppui yhteen nuoleen.
Sieltä löytyi myös väylä jonkinlaiseen käytävään. Hitaasti ja hiljaa edeten pääsimme vartiotuvalta vaikuttavaan huoneeseen, jossa kuorsasi kaksi örkkiä. Heidän unensa muuttui nopeasti ikuiseksi. Jonkin matkaa jatkettuamme tulimme huoneeseen, jossa useampi örkki rakensi estettä yhdelle huoneessa olevan oven eteen. Toivuimme yllätyksestä nopeammin ja saimme viholliset kukistettua. Koska uteliaisuudessa ei ole mitään väärää, purimme örkkien rakentaman barrikadin ja avasimme oven. se oli vessa, jossa oli myös valtava läpikuultavan harmaasta hyytelöstä muodostunut olento, joka juuri näytti sulattelevan sisällään yhtä örkkiä. Ovi meni nopeasti kiinni ja kasasimme uudelleen juuri purkamamme esteen.
Seuraavaksi saavuimme suurehkoon saliin, jonka lattialla makasi selällään mies, ja hänen vierellä polvillaan tummiin pukeutunut hahmo tikari valmiina iskuun. Emme ehtineet toimia ennen kuin hahmo löi tikarin massa makaavan miehen rintaan, ja sen jälkeen juoksi jonkinlaiseen portaalin kadoten sinne. Barten ei aikaillut vaan käytti lääkintälaukussaan olleen erittäin arvokkaan taikaesineen pysäyttääkseen uhrin rinnassa olevan massiivisen verenvuodon. Mies sopi Volon antamaan kuvaukseen Floonista.
Päätimme että olimme koetelleen onneamme riittävästi yhdeksi yöksi, ja lähdimme kipuamaan salista lähteviä portaita ylöspäin, tajutonta Floonia kantaen. Portaan päättyivät umpikujalta vaikuttavaan varastoon, mutta sieltä löytyi salaovi ruokakellariin. Kun poistuimme kellarista, huomasimme olevamme yksityistalon sievästi sisustetussa olohuoneessa. Ihmettelymme keskeytyi, kun paikalle ilmestyi yöpuvussaan pientä lamppua kantava hobittinainen. Hän tuijotti meitä ällistyneenä, kun kuljimme huoneen poikki ulko-ovelle ja edelleen pihalle. Tajusimme kuitenkin, että saappaistamme oli tippunut hänen kauniille matolleen kaikenlaista inhottavaa, joten jätimme pinon kolikoita pesulalaskua varten. Herrasmiehiä tilanteessa kuin tilanteessa.
Putsasimme pahimmat moskat pois kaupungin julkisella vesipisteellä ja menimme lähimpään majataloon, joka oli sopivasti nimetty Haisevaksi Näädäksi. Paikan isäntä ei varsinaisesti näyttänyt ilahtuneelta saapumisestamme, mutta kun pöytään nostettiin riittävä määrä kultaa, niin hän pystyi järjestämään kylvyn, polttamaan vanhat vaatteemme, hankkimaan räätälin tekemään meille uudet, ja vielä kaupanpäälle tarjoamaan vaitiolon kiinnostusta herättävistä vieraistaan.
Aamulla Floon kykeni jo kävelemään, mutta hänellä ei ollut muistikuvia siitä mitä Varrastetussa Lohikäärmeessä tai sen jälkeen oli tapahtunut. Saattelimme hänet Ammottavaan Aukkoon, jossa Volo jo olikin juomassa aamiaistaan. Hänen kiitoksensa ja ilonsa olivat huomattavan monisanaiset ja lennokkaat. Lopulta asiaan päästyään hän totesi järjestömme velan hänelle nyt kuitatuksi, ja ylimääräisenä kiitoksena ryhmälle hän halusi luovuttaa meille kaupungissa olevan kiinteistönsä nimeltä Peikkokallon kartano. Saatuamme omistuspaperit vetäydyimme majapaikkaamme elpymään yön rasituksista, seuraava aamuna sitten lähtisimme katsomaan, minkälaisen kartanon herroja meistä oli tullut.
Yli 200 vuotta sitten: Keisarin ystävä
Oli synkkä ja myrskyinen yö.
Keisari Boggo kohotti väsyneenä katseensa viimeisen kerran ainoan ystävänsä hymyileviin kasvoihin. Hän hymähti itsekseen, kopisteli piippunsa pesästä vielä lämpimät tuhkat ja latasi uudet pehkut piippuunsa. Vaikka Keisarin ympärillä oli paljon ihmisiä, olivat he kaikki pettureita, juonittelijoita, salaliittolaisia ja pahaa tahtovia keisarikunnan vastustajia. Mutta piipunpolttohuoneessa hän saattoi olla vain kahdestaan ystävänsä seurassa. Niin - tuota miestä Keisari Boggo pystyi kutsumaan ystäväkseen, vaikka ensikohtaamisen tienoilla se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Sen jälkeen molemmat olivat hyötyneet toisesta, ja molemmat olivat tehneet suuria uhrauksia toistensa takia. Keisarin katse muuttui pian tuijottamiseksi tämän vajotessa muistelemaan heidän yhteisiä juonitteluita, suunnitteluita ja valtapelikiemuroita, joissa he olivat onnistuneet kerrassaan mainiosti. Kumpikaan ei ollut kuitenkaan koskaan pettänyt toista, ja tämän Keisari kaiken muun sumun läpikin muisti.
"Täällä voimme puhua rauhassa. Kukaan ei salakuuntele meitä", sanoi Keisaria vastapäisessä ylellisen jylhässä, punaisessa sametinpehmeässä tuolissa istuva henkilö. Keisari havahtui ystävänsä hiljaisiin sanoihin; olivathan he istuneet jo tovin puhumatta mitään, omiin ajatuksiinsa uppoutuineina. "Niin, tiedänhän minä sen", vastasi Keisari väsyneellä äänellä. "Tiedätkö, ystäväni", Keisari jatkoi, "olen miettinyt viimeistä nuottia tähän yhteiseen sinfoniaamme. Ja se onkin sellainen nuotti, että koko imperiumi kavahtaa sen kuullessaan!". Keisari jäi odottamaan ystävänsä reaktiota, ja koki syvää tyydystä havaitessaan, että oli kuin olikin onnistunut yllättämään vielä kerran toverinsa. Hänen ystävänsä kohotti kädessään olevan kristallisen punaviinilasin ilmaan ja nyökkäsi tuskin havaittavasti Keisaria kohti. "Vai niin. Anna kun arvaan, Boggoseni - sinä aiot sotkea minut taas yhteen valtapelisi juonista, ilman konkreettista korvausta, ja lupaat palkita minut sitten tulevaisuudessa?". Keisari Boggo ei voinut kuin hymyillä ystävälleen. "Juuri niin, ystävä hyvä, juuri niin minä aion tehdä. Aika on vihdoin kypsä suunnitelmani loppuhuipennukselle!" Keisari Boggo imeskeli piippuan hetken kasatakseen vaeltelevat ajatuksensa yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi. Sen jälkeen hän kertoi suunnitelmansa.
"Oletko nyt aivan varma tästä?", kysyi hänen ystävänsä kulmat kurtussa. Keisari tunsi yhä suurempaa tyydytystä nähdessään ystävänsä epävarman ilmeen. Vanha taito oli yhä edelleen tallella. "Olen. Mieti nyt. He juonittelevat minua vastaan. He eivät usko lohikäärmeiden paluun. Mutta he eivät ole katsoneet suuren Ancalagonin silmiin. Näen ne silmät joka yö; ne tulevat jokaiseen uneen, ja ne ovat alati läsnä kaikissa painajaisissa. He eivät nähneet sitä voitonriemua, mikä lohikäärmeen silmistä heijastui sillä hetkellä, kun se tuhoutui. He pitävät minua harhaisena. He eivät enää edes kuiski, että mielen ja järkeni valo olisi himmentynyt, vaan suorastaan julkeavat sanoa sen ääneen, ikään kuin en kuulisi tai ymmärtäisi heidän puhettaan. Olen menettänyt kaikkein rakkaimman asian maailmassa jo vuosikymmeniä sitten. Lapseni... No, olet nähnyt heidät itse omilla silmilläsi. Sitä paitsi viime retkellämme sain tälle vahvistuksen. Muistatko, mitä Vlad meille silloin sanoi? 'Vuorten juuria järsivät Nimettömät asiat, ja niiden kahleet murtuvat.' No, ne mitä olemme näiden vuosien aikana nähneet, ja ne mitä on surmattu Sir Haraldin, Sir Berekin, Sir Drulin, sekä Sir Malanturin ja Sir Wainamrunin johdolla ovat vain alkusoittoa tulevalle murheiden vyörylle. Näin on, vaikkakin he kaikki sanovat, että kaijut ovat vähenemään päin, ja että ne pian palaavat valottomiin syvyksiin vuorten alle. Ja se tuleva murheiden vyöry on minun syytäni. Ja minä olen siihen ratkaisu. Minä tiedän, mitä minun on tehtävä."
Keisarin ystävä tuijotti häntä hyvän tovin sanomatta mitään. Hän täytti kristallilasinsa uudestaan, loi silmäyksen katonrajassa pyöriviin savupilviin kuin etsiäkseen sieltä vastausta Keisarille, ja avasi sitten suunsa. "En tiedä, mitä olet nähnyt, ja missä olet nähnyt sen. Ja tiedät, että olen ystäväsi nyt ja aina. Niinpä myös tiedät, että autan sinua, mitä sitten ikinä päätätkin tehdä." Mies laski kristallilasinsa tuolin vieressä olevalle pöydälle, nousi seisomaan, otti suurilierisen hatun päästään ja kumarsi juuri oikeaoppisen keisarillisen hovikumarruksen Keisarille: "Palveluksessanne, arvon Keisari Boggo. Mitä aiotte tehdä, ja kuinka voin auttaa teitä siinä?"
Boggo katseli ystäväänsä hyväksyvästi, nyökkäsi itsekseen, ja vastasi: "On vain yksi keino, miten voin pelastaa maailman toistamiseen. Se on hyvin yksinkertaista. Minun vain täytyy kuolla."
Hänen ystävänsä suoristautui jälleen, asetteli hatun päähänsä, otti kristallilasista viiniä, ja vastasi: "Vain niin. Ja haluat, että minä autan sinua siinä?" Keisari Boggo nyökkäsi - tällä kertaa tarmokkaammin ja itsevarmemmin. "Hyvä on. Autan sinua vielä viimeisen kerran. Mutta sanon tämän jo nyt: kun sitten kuolemasi jälkeen tarvitset apuani, olen vain pillin puhalluksen päässä."
(Lainaus Tyrion Kiiltävän kirjeestä Uudessa Gondolinissa 4.4.3779) --- Sitten, viisikymmentä vuotta Aamuhärän Laakson tapahtumien jälkeen, isä meni piintyneiden tapojensa mukaan, auringon laskettua linnan katolle piipulliselle. Ser Bronnin ja katolla olleiden vartijoiden todistuksen mukaan hän oli noussut kaiteen ylitse, ikään kuin kiiveten ponin selkään, ja sanonut Inigaudur, lunasta velkasi ja lennätä minut Mantuun. Ja oli sen jälkeen tippunut kuolemaansa.
Vartijat lahjottiin hiljaisiksi, ja sen jälkeen Saarella alkoi leviämään kymmeniä toinen toistaan juhlavampia tarinoita keisarin viimeisistä hetkistä. Tiedän tämän, koska minä ja Xena laitoimme ne alulle, Sir Sigurd olisi ollut meistä ylpeä.
Hautajaisjärjestelyihin ja kruunajaisvalmisteluihini kului kolme pitkää kuukautta. Vaikka surin isääni, olin enemmän kuin valmis painamaan kruunun päähäni. Tuntui että koko maailma saapui paikalle, väkeä oli jopa enemmän kuin Keisaria kruunatessa. Vasta siinä muistopuheita kuunnellessa minulle valkeni millainen merkitys isällä oli ollut ihmisiin jo ennen kuin hänestä tuli kuningas. Olisi kai pitänyt lukea isän antama kopio Sir Sigurdin aikakirjoista jo paljon aiemmin.
Kruunajaispäivän aamuna kävelin valtaistuinsaliin ja näin Xenan istuvan sillä, Ser Bronn vierellään, ja Haraldin joukkoineen täysissä aseissa tämän takana. Ser Bronn luki lainsäädännöstä kohdan jonka mukaan kruunun periin kuninkaan esikoispoika, mutta vain jos kuninkaalla ei ole myöhemmin avioliitossa syntynyttä lasta. Sain myöhemmin selville että tämä pieni lisäys oli tehty lakiin kolme vuotta, niin kauan Xena oli vehkeillyt minua vastaan.
Henkilökohtainen kaartini oli vetänyt aseet esiin, ja tilanne uhkasi mennä veriseksi kun Sir Wainamrun ja prinsessa Aredhiel astuivat esiin. He kertoivat aiemmilla pohjoisen matkoillaan laittaneensa Gondolinin jälleenrakennuksen aluille, ja nyt olisi heidän aika muuttaa pysyvämmin pohjoiseen, ja ottaisivat minut enemmän kuin mielellään mukaansa. Tajusin että minut oli pelattu täydelliseen mottiin, kuolen, tulen vangituksi tai pakenen. Valitsin pakenemisen.
Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Niin kauan olen täällä pohjoisessa kerännyt joukkoja, laatinut suunnitelmia, pitänyt itseni lämpimänä koston liekein äärellä. Kävin jopa etsimässä Vladin linnaketta ja Sir Sigurdin jäännöksiä, tiedän että isä olisi halunnut ne tuotavaksi Saarelle, mutta turhaan. Hodorin merkinnät paikoista olivat liian epämääräiset.
Huomenna aloitan matkani rannikolle ja edelleen kohti etelää. Sitten maailma peittyy vereen kokiessaan Äpäräkuninkaan koston.
Jatkuu seuraavassa osassa!
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.