Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä?
Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi.
Elmer Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään.
Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun.
Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin.
Arnoul Maanala 1: Taisteluvasarahobitti. Täys. Metalli. Vaippa. Ja tietysti muukin varustus on täyttä metallia.
Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako".
Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee myös yrttejä.
Ja niin se alkaa...
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Veitsen Veljeskunnan jäsenet miettivät Bartenin heille ojentaman kirjeen sisältöä, kukin omassa punkassaan maaten - tai eivät kaikki maaten. Osa halusi olla laivan kannella uhmaamassa tuulta ja sadetta, tai sitten ihan vain antamassa ylen. Kaikki olivat painaneet mieleensä tunnussanan Lumitikari, mutta Barten ei ollut hiiskunutkaan vastasanasta mitään. Barten ei muutenkaan hiiskunut mitään, mykkä kun oli.
Veljeskunnassa oli monta huhua siitä, kuinka vanha kenttälääkäri oli menettänyt kielensä. Joidenkin mukaan rotat olivat syöneet hänen kielensä Bartenin ollessa hylättynä korissa orpokodin edustalla, eikä Barten enää itkenyt tuon tapauksen jälkeen. Toiset taas sanoivat varmana tietona, että mies oli hävinnyt kielensä korttipelissä. Todennäköisempää kuitenkin oli, että Bartenin kieli oli leikattu irti hänen jouduttuaan Lohikäärmesurmaajien Veljeskunnan vangiksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Eikä tietenkään sopinut epäillä sitäkään, etteikö katkeroitunut ja mustasukkainen noita olisi mädättänyt Bartenin kieltä hänen vielä ylistäessään erään nuoren neidon suloja liian innokkaasti.
Ajatukset siirtyivät Bartenin kielestä - tai sen puutteesta - kylään, johon ryhmän pitäisi pian saapua. Viimeinen Satama. Kukaan ei tiennyt, miksi sitä kutsuttiin tuolla nimellä, mutta melko varmasti se liittyi siihen, että talven tullessa pohjoisemmaksi ei enää päässyt turvallisesti meriteitä pitkin. Ja pian edessä olisi Lohikäärmeiden Hävittämisen Vuosijuhla. Kenties tuossa pienessä kyläpahasessa olisi edes kapakka, jossa voisi kumota juoman tai kolmannenkin. Toisaalta, Viimeinen Satama oli näin kesän alkupuolella vilkas kauppapaikka, joten annetaan sille mahdollisuus yllättää.
Aallot velloivat ylös ja alas, voimakkaammin ja heikommin, jatkuvasti ja uudestaan. Tuuli ujelsi kimeästi ja kohta mouruten, ja merivesi pärskähteli korkealle ilmaan vain lentääkseen kipeästi ja kylmänä kannella olevien kasvoihin, joita mikään viitta tai huppu ei kyennyt täysin suojaamaan. Kestäisiköhän myrsky kauankin? Kenties Luskaniin kannattaisi mennä rannikkoa pitkin, jolloin oli se mahdollisuus, ettei tämä viheliäinen tuuli pääsisi tuivertamaan niin voimakkaasti. Liikehdintää Luskanissa... Ja Luskanin toverit ovat vaienneet. Nämä kaksi asiaa varmaankin liittyivät toisiinsa. Mutta miten? Vaan siksihän ryhmä oli lähetetty matkaan, että tämäkin asia selviäisi.
Jossain vaiheessa myrsky laantui sen verran, että aaltojen keinutus muuttui unettavaksi, ja niinpä uni voitti mietteet ja pahoinvoinninkin. Tulevan tehtävän ajatukset vaihtuivat pian makeisiin uniin; virtaavaan olueseen, kauniisiin tarjoilijattariin, sankariteoista laulaviin bardeihin, räiskyvään takkatuleen ja lihasta ja leivästä notkuvaan pitkään pöytään, ja pehmeään ja puhtaaseen sänkyyn. Kuinkahan pitkälle Bartenin Veljeskunnalta saama matkakassa riittäisi?
Viimeinen satama
Myrskyn jälkeen raahauduimme koijistamme kannelle. Oli jo selvää ettemme ehtisi Luskaniin määräajassa, joten päätimme jäädä Viimeiseen Satamaan Hävityksen juhlan ajaksi, ehkä siellä avautuisi mahdollisuuksia todistaa kyvykkyytemme. Seireenin Sulon kapteeni oli puhelias tapaus, joten saimme enemmän kuin tarpeeksi tietoa Viimeisestä Satamasta, ja tulevista juhlallisuuksista. Harmi vain ettemme oikein tienneet miten sitä tietoa hyödyntäisimme.
Merimatkaa oli jäljellä vielä kolmisen päivää, joten jokainen vaipui omaan hiljaisiin ajatuksiinsa. Paitsi tietysti urhea taisteluhobittimme Arnoul, joka väsymättä testaili erilaisia haarniskayhdistelmiä löytääkseen juuri oikean tasapainon nopeuden ja suojauksen välillä. No, ei Borankaan paikallaan pysynyt, kuuhaltiamme koki vastustamatonta tarvetta kiipeillä mastoissa. Oleg pysyi paikoillaan ja hiljaa, nojasi partaan äärellä keihääseensä ja arvatenkin kelasi mielessään Ohjesääntöä uudestaan ja uudestaan. Joe, luullessaan ettei kukaan näe, laski rahamassinsa sisällön vielä kerran, ettei vaan yhtään tinaa olisi päässyt karkuun. Jared tikareitaan teroittaessaan pohdiskeli aihetta uuteen saarnaansa, ollakseen roolissaan uskottava tarpeen vaatiessa. Elmar unelmoi tulevista aarrelöydöksistä ja Barten ihan oikeasti oli hiljaa, ehkä ahdistuneena siitä minkälaisen ryhmän vanhimmaksi hän olikaan joutunut. Maahisemme Egan tuijotteli maanisesti laivalyhdyn lepattavaa liekkiä. Vähän huolestuttavaa.
Jondof, Ratavahdin isäntä
Satamaan päästyämme pyörimme jonkin aikaa kaupungilla ennen kuin majoituimme kapteenin suosittelemaan majatalo Ratavahtiin. Paikan isäntä kääpiö Jondof siinä huoneita luovuttaessaan kertoili huomisten juhlallisuuksien odotettavissa olevat kohokohdat. Kun maksun aika tuli Joe löysi seiniltä jotain mielenkiintoista tutkittavaa, ja Bartem kuittasi laskun.
Koska päivää oli vielä jäljellä, ryhmä hajaantui tutkimaan kaupunkia. Hevosmiehinä Oleg ja Arnoul löysivät itsensä paikallisilta talleilta. Hobittia etenkin ahdisti, ettei hänen sotaratsunsa ollut mahtunut laivaan, vaan se oli pitänyt jättää tukikohtaan. Mutta koska pikkurahasta ei ollut puutetta, hän osti itselleen kuormaponin kantamaan taisteluvarustustaan. Hevoskauppias vilkaisi vain kerran Olegin ylijäämäpaloista kasattua olemusta ja jätti tämän myyntipuheidensa ulkopuolelle.
Bartem oli antanut meille kaikille jonkun verran käyttörahaa matkamuonan ja muun tarpeellisen ostamiseksi. Egan ja Elmar suuntasivat torille, jossa itse itsensä ryhmän kokiksi nostanut Egan osti nipun mausteyrttejä ja antoi sitten loput rahoistaan Elmarille. Joko siksi ettei jaksanut niin isoja hopeapaloja kantaa, tai ei vaan oikein uskonut rahan voimaan. Yksi vähemmän kun tulevia kultakasoja laitettaisiin jakoon.
Bartem jäi möllöttömään majatalolle, kun Joe, Jared ja Boran lähtivät pörräämään kylänraitille. Laivan kapteenit mainitsemat ilotalotkin löytyivät, mutta niissä, kuten kaikessa muussakin kaupungilla myynnissä olevassa tavarassa oli aika lailla markkinalisää, joten ihan kauppoihin saakka ei päästy. Joka toisessa markkinakojussa tuntui olevan myynnissä ikiaikaisia suosikkeja eli Kuningas Bogon Linkoja ja Ruhtinas Arnin Potenssijauhetta. Ja kassa kilisi.
Aamulla suuntasimme, koko kaupungin tavoin, kaupungin paremmalle puolen, jonne oli pystytetty hirttolavoja. Ensimmäinen Kapteeni Bohrmann juonsi tilaisuuden, ja suurella huomiolla esitteli tilaisuutta valvomaan tulleen Ikikesän Ylimmän Suojelijan Dagult Ikitulen ja Ikikesän tunnuksin varustetun delegaation. Yleisön suurin hurrauksin Sätkynukke-esitys käynnistyi ja kolmisenkymmentä merirosvoa päätti elämänsä kaulakiikussa rimpuillen.
Sen jälkeen ihmismassa lähti siirtymään kohti suurta lavaa, jossa olisi vuorossa juhlan kohokohta, näytelmä siitä kuinka Kuningas Boggo surmasi Kiitävän Kidan. Ryhmä seurasi muita ja jäi odottaamaan spektaakkelia jännittyneinä hengitystä pidättäen ja kynsia pureskellen.
Lavalle nousee atleettinen, kiiltävähiuksinen, kaksimetrinen ihminen, joka astelee suureen huoneeseen jossa joukko ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja hobitteja. He nousevat kumartamaan kuningastaan. Hahmojen puvut ja varusteet ovat huolella tehtyjä, täynnä pieniä yksityiskohtia joiden perusteella katsojat voivat tunnistaa tästä moneen kertaan kerrotusta tarinasta omat sankarinsa.
Boggo pitää tunteikkaan puheen siitä kuinka lohikäärme Kiitävä Kita surmasi kuninkaan puolison kuningatar Alatárielin ja heidän kaksi pientä lastaan. Nyt on koston aika. Boggo pyytää tovereitaan liittymään häneen ja Louhikärmesten Tappajien Kiltaan ja lähtemään surmaretkelle Kiitävän Kidan luolalle. Kaikki liittyvät joukkoon hurraata huutaen!
Matkalla ryhmä joutuu örkkien väijytykseen, moninaisia taistelutaitojaan esitellen ryhmä raivaa örkkiarmeijan läpi Bogolle tietä jotta tämä pääsee kohtaamaan örkkien johtajan Riitasoinnun. Pitkän kaksintaistelun jälkeen Riitasointu antautuu ja antaa jäljelle jääneet joukkonsa Bogon käyttöön taistelussa lohikäärmettä vastaan.
Lopulta ryhmä pääsee Kiitävän Kidan luolalle, mutta se tyhjä. Sitten taivas täytyy erivärisistä lohikäärmeistä, joita Boggo jousellaan tiputtaa ilmasta. Sitten Kiitävä Kita ilmestyy näyttämölle ja valtavalla hyökkäyksellä iskee Bogon maahan hajottaen tämän miekan. Ryhmäläiset kuolevat yksitellen, ehtien kuitenkin lausua dramaattisesti viimeiset sanansa. Kun Kiitävä Kita valmistautuu surmaiskuunsa, Bogon käsi löytää maasta siihen pudonneen lingon kivineen, ja viime hetkellä hän onnistuu linkoamaan kiven lohikäärmettä surmaten tämän.
Tämän jälkeen lava peittyy pimeään ja savuun, ja yksinäinen kohdevalo syttyy. Bohrmann astuu valoon, kohottaa linkoa kädessään, ja huutaa kovaan ääneen: "Katsokaa, aito ja alkuperäinen ase, jolla Lohikäärmeet hävitettiin! Kuningas Bogon linko!".
Ja kansa hurraa.
Bohrmannin nostellessa linkoa, Egan ehti huomata, että sen pesässä todellakin oli riimuja, jotka vastasivat hänen muistikuviaan siitä mitä aidon lingon kuvauksissa oli kerrottu. Siirryimme monen muun tavoin läheisiin tavernoihin muutamalle oluselle, ja niiden aikana suunnitelma alkoi muodostua. Ostaisimme kojuista kopion Bogon Lingosta, väärentäisimme siihen puuttuvat riimut, ja kävisimme vaihtamassa sen Ensimmäisen Kapteenin asunnossa olevaan oikeaan linkoon.
Aamun tullen todellisuus iski silmille kun yön yli Kapteenin asunnolla väijyssä olleet veljet kertoivat kuinka monta Ikikesän, Lordien liiton ja nostoväen sotilasta rakennuksen ympärillä oli pyörinyt. Ehkä sitten paluumatkalla. Linkoja kuitenkin ostettiin muutama, ihan siltä varalta ettei ensimmäinen väärennysyritys menisi putkeen. Aikamme pettymystä menetetystä mahdollisuudesta nieleskeltyämme kasasimme varusteemme ja lähdimme Luskanin tielle.
Luskanin tiellä
Aamulla nostimme Eganin ja varusteet ponin selkään ja lähdimme kohti pohjoista. Toisena matkapäivänä lauma susia hyökkäsi kimppuumme, Joe ja Elmar saivat nuolillaan hidastettua muutamana matkaa, mutta muut pääsivät iholle. Eganin kädet muuttuivat punaisiksi ja hän alkoi sinkoamaan sähikäisiä karvakasoihin. Koska meillä oli määrällinen ylivoima, aina joku meistä pääsi iskemään suden suojaamattomaan kylkeen ja hiljalleen taistelu kääntyi eduksemme. Mutta ei ilman vahinkoja, Joe sai vakavan pureman reiteensä, ja moni muukin erilaisia pikkunaarmuja.
Bartem sai verenvuodon tyrehtymään, mutta joutui käyttämään huomattavan osan mahdistaan saadakseen Joen siihen kuntoon että tämä pystyi jatkamaan matkaa. Kestäisi taas useita päiviä ennen kuin parantaja olisi täydessä iskussa. Bartemin iloksi Boran muisteli vanhoja hyviä aikoja kun kolmen tunnin voimaunet olivat riittäneet palauttamaan mahdin.
Seuraavana aamuna leiriä purkaessamme siihen ratsasti yksisarvisellaan mustiin pukeutunut pimentohaltia jolla oli sylissään tajuttomuuden rajoilla oleva naishaltia. Autoimme naisen alas ja Bartem ryhtyi tekemään diagnoosia. Hänen mukaansa nainen oli myrkytetty, ja kuolisi seuraavien tuntien aikana ellei vastamyrkkyä annettaisi. Meistä Jared oli ainoa joka kykeni käymään viittomakielellä näin monimutkaisia keskusteluja Bartemin kanssa. Muukalaisten onneksi Jaredilla sattui olemaan kannossa juuri sellainen yrtti, josta vastamyrkyn saattoi valmistaa. Bartemin valmistelleessa yrttiä pimentohaltia otti yksisarvisen selästä teltan ja pystytti sen. Kun yrttijuoma oli saatu juotettua naiselle, kannoimme hänet telttaan ja jäimme odottamaan.
Pari tuntia myöhemmin pimentohaltia tuli ulos teltasta ja sanoi että vastamyrkky näytti toimivan, mutta kestäisi varmasti vielä ainakin huomiseen. Lupasimme jäädä paikalle aamuun saakka vartioimaan leiriä. Mies esittäytyi Drizztiksi ja kumppaninsa nimi on Dahlia. Siinä Dahlian toipumista odotellessa yritimme saada miehestä irti mitä oli tapahtunut, mutta välttelevin sanoin kertoi vain heidän joutuneen ongelmiin Luskanissa.
Aamun tullen ryhmä kuuli pimentohaltian teltasta huutoa, Dahlia vaikutti heränneen. Ihan kaikesta emme saaneet selvää, mutta jostain syystä Dahlia tylytti Drizztiä siitä että hänet oli parannettu. Tullessaan ulos teltasta Dahlia ei ottanut meihin minkäänlaista kontaktia. Drizzt purki telttansa ja kiitteli meitä lämpimästi itsensä ja ystävänsä puolesta. Kun hän kysyi, paljonko oli velkaa, Bartem nosti viisi sormea pystyyn ja pimentohaltia kaivoi massistaan Jaredille viisi kultarahaa. Tämä oli kymmenys yrtin markkina-arvosta.
Vieraiden lähdettyä purimme leirimme ja jatkoimme matkaa. Seuraavana iltana leiriä pystyttäessämme jokin suuri olento lensi ylitsemme tiputtaen verta nuotioon. Oleg ja Elmar päätyivät väittelyyn siitä mikä se oli ollut, ja lopulta kiistely yltyi niin pahaksi että Elmarilla kiehahti yli ja hän hyökkäsi Olegin kimppuun tätä muksien. Boran otti Elmarin sidontaan ja Joe rauhoitti miehen kipakalla iskulla kylkiluihin. Oleg vannoi vain niin tekevänsä yksi-nolla-nelosen kunhan pääsisimme takaisin tukikohtaan. Pitäisi vaan tietää mikä on yksi-nolla-nelonen, varmaan jotain Ohjesääntöjuttuja.
Vihreän Griffinin majatalo
Seuraavana iltana majoituimme Vihreän Griffinin majataloon. Näillä levottomilla mailla Griffinin kartanon maille rakennettu majatalo oli pysynyt jollain tavalla puolueettomana ja koskemattomana, vaikka kilpailevat ryhmät ympäröivillä mailla ottivat toistuvasti yhteen. Päädyimme puheisiin Kalen Dren nimisen paladiinin kanssa, joka myös oli matkalla Luskaniin. Hän ei kuitenkaan halunnut yhdistää voimia loppumatkalle, vaikka reitti tunnetusti oli vaaroja täynnä. Kertoili vain että huhujen mukaan Luskanissa riehui rutto, joten ei sinne olisi mitään järkeä vailla hyvää syytä mennä. Omaa syytään ei suostunut kertomaan.
Jaredin yrittäessä pokata viehkoa tarjoilijaamme Olorraa, puhelias neitokainen innostui tarinoimaan kuinka majatalo oli saanut nimensä läheisestä Griffinin kartanosta. Paikan isäntä oli lähtenyt reissuun yli viisikymmentä vuotta sitten, ja pian tämän jälkeen outoja asioita oli alkanut tapahtua, ja palvelusväki oli paennut kuka mihinkin tai jäänyt majatalon läheisyyteen jonne oli noussut erilaisia käsityöläisten pajoja. Vain vanha hautausmaan vartija kääpiö Harth Kivisoppa jaksoi enää uskoa että isäntä palaisi ja linnake nousisi entiseen loistoonsa. Siinä samalla Olorra sai Jaredin lupaamaan että hän menisi etsimään tytön hautausmaalle hukkaamaa rannerengasta.
Aamulla Jared puhui meidät mukaan tälle merkittävälle tehtävälle, ja ainahan kalmistosta voisi löytyä jotain mielenkiintoista kotiin viemisiksi. Kävimme ensin vilkaisemassa kartanoa, se piharakennuksineen näytti juuri siltä miltä voi puoli vuosisataa hoitamattomana olleiden rakennusten olettaakin näyttävän. Pihalla oli vain villieläinten jälkiä.
Kävimme moikkaamassa Harthia ennen kuin menimme hautausmaalle, kääpiö oli aamusta hyvässä hönössä. Jotain outoa hautausmaalla ja suvun mauselumissa oli hänen mukaansa tekeillä. Emme löytäneet rannerengasta, mutta outoja jälkiä jotka johtivat hautaholviin jonka ovi oli raollaan. Eihän sellaista voi vastustaa.
Holvistoa oli selvästi pengottu, arkkuja lojui avoimena siellä täällä. Luurangot olivat heränneet henkiin ja vaeltelivat siellä täällä. Ne olivat kuitenkin niin hitaita ja kankeita etteivät aiheuttaneet meille sen suurempaa vaaraa, lähinnä hidasteen. Viimeisestä kammiosta löytyi luurankojen suojelema Haudanhaahka, tuntemattoman vihollisen edessä vetäydymme pohtimaan yksityiskohtaista taistelusuunnitelmaa. Taistelusta tuli sangen lyhyt, kun Joen ensimmäinen nuoli uppoutui Haudanhaahkan päähän surmaten sen.
Kun pengoimme paikkoja, löysimme haahkan kaulasta maagisen medaljongin sekä arkun, josta nousi mustaa, hajutonta utuista savua. Egan tuntui olevan aika haka taikaesineiden tuntemuksessa. Hän päätteli, että savu on hiljalleen levinnyt noin virstan kokoiselle alueelle ja muodostanut tilan, jonne paha ei halua tunkeutua. Sen hintana vain se että kuolleet heräsivät henkiin, ja haahka oli alun perin ollut suvun matriarkka ja korun takia hän oli palannut sellaisena eikä luurankona. Esineet otettiin toki kantoon. Muut löytyneet tavarat olivat tavanomaisia aseita ja haarniskoita. Sekä Olerran rannerengas.
Ennen kuin poistuimme holvista, kuulimme ääniä ulkopuolelta, kyläläiset olivat nähtävästi tulleet ihmettelemään mitä touhusimme. Siltä varalta että joutuisimme äkäisen väkijoukon tutkimaksi, jemmasimme takavarikoimamme aarteet holviston kätköihin. Ulkopuolella meitä odotti Harthin ja Kalenin johdolla joukko aseissa olevia kyläläisiä. Selvitimme mitä oli tapahtunut, ja kun Harth oli käynyt varmistamassa että jäljet vastasivat kertomustamme, jännittynyt tilanne laukesi ja saimme sankareiden vastaanoton.
Olerra oli ikionnellinen kun Jared palautti tälle kadonneen rannerenkaan. Tosin odottamansa palkkion sijaan neitokainen ilmoitti liittyvänsä ryhmän mukaan ja matkalle Luskaniin. Tämä ajatus tosin torppaantui heti kun Olerran veli puuseppä Onollë asiasta kuuli.
Luskan
Aamulla jatkoimme matkaa. Kalen oli vaihtanut mieltään ja liittyi joukkoomme. Matkalla ei sen kummempia tapahtunut, vastaan tuli tasaisin väliajoin ryhmiä jotka toistivat viestiä Luskanissa riehuvasta rutosta. Törmäsimme myös taistelun jälkiin, hävinneen osapuolen irtileikatut päät oli laitettu keppien nokkaan.
Luskanissa hyvästelimme Kalenin ja majoituimme majatalo Yksisilmäiseen Jaskaan. Kun aikamme olimme jahkailleet ongelman kanssa, Bartem kirjoitti lapulle sanat Vartiomies Rhett. Hänelle oli nähtävästi annettu vähän yksityiskohtaisempi käskynjako kuin meille muille. Tämän jälkeen suunnitelman laadinta olikin vähän helpompaa. Jared viestinviejänä esiintyen marssi vartiomiesten kasarmeille, ja pyysi tavata Rhettin voidakseen toimittaa hänelle annetun suullisen viestin. Kun Rhett oli haettu paikalle, Jared esittäytyi Lumitikari salasanan avulla, ja he sopivat että Rhett tulisi tapaamaan häntä Yksisilmäiseen Jaskaan aamiaisaikaan, heti tämän vahtivuoron päätyttyä.
Rhett, Toveri
Turvallisuussyistä päädyimme sellaiseen ratkaisuun että vain Jared, Oleg ja Elmar esittäytyvät Rhettille, muut hajaantuisivat eri pöytiin. Aamun tultua menimme asemiimme, tilasimme aamiaista ja jäimme odottamaan. Yllätykseksemme hämmentävän moni pimentohaltia oli juuri sinä aamuna valinnut Yksisilmäisen Jaskan paikaksi jossa hörppiä aamukahvinsa. Lopulta myös Rhett saapui paikalle, hän tunnisti Jaredin ja istui pöytään. Lyhyiden esittelyiden jälkeen Rhett kertoi että pimentohaltiat olivat hyökänneet Veljeskunnan paikalliseen tulikohtaan, joka oli naamioitu satamavarastoksi, ja sen piti olla erittäin hyvin pidetty salaisuus. Hänen tietojensa kaikki 24 paikalla ollutta Veljeä oli joko tapettu tai vangittu. Ja kun kyse on pimentohaltioista, niin vangitsemisen puolesta ei kovin montaa tinaa kannata vetoa lyödä. Rhett itse oli ollut tapahtumahetkellä roolinsa mukaisesti kaupunginkaartin vartiovuorossa ja säästynyt verilöylyltä. Sen jälkeen hän olikin jäänyt odottamaan vahvistusten saapumista.
Saatuaan aamiaisensa valmiiksi Rhett hyvästeli Jaredin ja kumppanit. Siirryimme yläkertaan pohtimaan asian saamaa käännetä, pimentohaltioiden saapuminen nyt vain oli liian sopivaa ollakseen sattumaa. Joe ja Boran lähtivät houkutuslinnuiksi kaupungille, torille ruokatarpeita ostamaan, ja me muut yritimme löytää mahdollisia varjostajia. Tuloksetta, tai sitten he olivat meitä parempia. Sen jälkeen kävimme ikään kuin ohimennen kulkemassa Rhettin mainitseman varaston kulmilla, alueella maleksi niin paljon pimentohaltioita että rakennusta selvästi vartiointiin. Ihan suoraan hyökkäykseen ei olisi mahdollisuuksia.
Palattuamme majataloon ja parin tuopillisen verran asiaa pohdittuamme tulimme siihen tulokseen että Rhettin tarinassa oli liikaa epätodennäköisiä sattumuksia jotta se voisi olla pelkkää sattumaa. Ensin onnekas selviytyminen tukikohdan valtauksesta ja nyt pimentohaltioiden sattumanvarainen ilmaantuminen tapaamispaikkaan jonka vain hän tiesi. Olisiko aika ottaa poika kovennettuun kuulusteluun...
