Uudisraivaajat 44
[Edellinen osa] [Seuraava osa]Harjoitus tekee mestarin
Kun käytännön asiat oli Vladin kanssa sovittu – jotta ryhmä saisi opintonsa valmiiksi ensi kevääksi, heidän pitäisi harjoitella 14 tuntia päivässä, joka päivä – he päättivät perustaa majoitustilansa luolaan, jossa olisi Vladin mukaan turvallista loitsia ravintoa ja juomaa. Vaesille tämä sitoumus oli liikaa ja hän hyvästeli ryhmän, ottaen mukaan ryhmäläisten terveiset kotiin ja mirkuille matkan varrella. Saattoi siinä joku toinenkin hetken harkita pimentohaltian matkaan lyöttäytymistä.
Luolastossa oli vielä pari tutkimatonta paikkaa jäljellä. Entisestä keittiön näköisestä huoneesta löytyi kaksi isoa mustaa mönjää, samanlaisia kuin aiemminkin, ja tälläkin kertaa Sir Malanturin ja Bogon Huutama tuli tuhosi oliot. Tai ei täysin tuhonnut, sillä olennot ikään kuin hajosivat ja valuivat keittiön lattiassa oleviin pieniin reikiin. Kukaan ei halunnut lähteä selvittelemään niiden reikien syvintä olemusta, joten huoneen ovet tilkittiin parhaalla mahdollisella tavalla.
Pitkän, nähtävästi jonkinlaisena esteharjoitteluratana käytetyn, tunnelin päästä tiedustelijana toiminut Berek löysi rikiltä tuoksuvan lammen jossa kylpi kaksi omalaatuista olentoa, kädet muun muassa olivat yhtä suurta terää muutamilla valtavilla kynsillä koristeltuna. Berekin palattua ryhmä laati pikaisen taistelusuunnitelman – Sir Sigurdin poissa ollessa kukaan ei pohtinut diplomaattisen ratkaisun mahdollisuutta – ja lähti hyökkäykseen. Se nyt vaan ei ihan onnistunut, ryhmän syöksyessä huoneeseen he saivat vastaansa voimakkaan paineaallon joka pimensi tajun Berekiltä, Jimiltä ja Hodorilta, muillakin korvissa soi niin että he olivat jonkin aikaa toimintakyvyttömiä. Parantajan yrittäessä auttaa muita tokenemaan tällistä, Arn sai ensimmäisenä päänsä selväksi ja hyökkäsi olentojen kimppuun. Yrittäessään huutaa ohjeita muille hän tajusi olevansa kuuro – kuten myöhemmin kaikki muutkin. Arn sai estettyä olentoja muodostamasta uutta paineaaltoa kunnes Sir Malantur, Boggo ja Harald pääsivät taisteluun mukaan ja ryhmä tappoi olennot.
Sir Wainamrunin paikattua taistelussa muodostuneet haavat, hän alkoi tutkimaan tajuttomien tilaa vain havaitakseen että Hodor oli hengetön. Paineaalto oli tuhonnut sisäelimiä ja kuolema oli ollut välitön, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Muutamien tuntien kuluttua tajuttomat virkosivat ja ryhmäläisten kuulo palautui. Vesi oli miellyttävän lämmintä, ja seinillä kasvavasta tunnistamattomasta sienestä huolimatta riittävän puhdasta ainakin kylpemiseen. Vesiallas näytti jatkuvan jonnekin seinän alle, joten ihan yksinään ei kannattaisi tulla pulikoimaan.
Samalla, kun olioiden ruumiita poltettiin tornin pihalla, ryhmä lapioi routaiseen maahan viimeisen leposijan kelpo kilvenkantajalle. Bogon olkapäitä kivisti ajatuskin repun nostamisesta omaan selkään. Ryhmä jaksoi pari päivää väijyä tornin ulkopuolella olevassa luolassa asustelevaa peikkoa, mutta kun tätä ei ilmaantunut, niin pieni luola tutkittiin ja peikon pääteltiin lähteneen muille maille.
Kun Vladilta saadun alkuhiivan avulla oli vielä saatu viinapöntöt pöhisemään oli ryhmä valmis oppimaan Muodon salat.
Koittaa kevätkin
Pitkät päivät sekoittuivat toisiinsa ryhmäläisten sinnitellessä Vladin rääkissä. Pohjoisen aurinko tuntui pysyttelevän päivänrannan takan, niin ettei päivän muutama vapaa tuntikaan tuonut lämpöä tai valoa luolaston kylmään pimeyteen. Mutta niin vain kevät alkoi tekemään tuloaan, ja kun koulutuskin oli edennyt niin pitkälle ettei sitä enää täysin kykenisi sössimään, ryhmä rohkeni ottamaan Vladin kanssa esille muitakin puheenaiheita kuin Muodon.
Vlad suostui tunnistamaan muutamia esineitä joiden voimia Sir Malantur ja Wainamrun eivät olleet kyenneet, tai rohjenneet, ottamaan haltuun. Aulendílin lähettämä viesti oli itse asiassa juuri se, viesti, jossa hän kysyi tilannetietoa palvelijoidensa kohtalosta. Juomalla viestin mukana tulleen pullon sisällön pystyisi lausumaan sanomansa ilmaan ja tuuli veisi sen kyllä sitten vastaanottajalle. Aikaa vastaamiseen olisi 24 tuntia, mitä tapahtuisi jos näin ei tehtäisi, ei selvinnyt. Eikä Boggo sitä jäänyt odottamaan, vaan kävi pihalla kippaamassa putelin tyhjäksi ja lausui pahoittelevan viestin, jossa kertoi Aulendílin molempien palvelijoiden menehtyneen. Sir Malanturin kannossa oleva korttipakka oli todellakin erittäin voimakas viestintäväline joka pystyisi läpäisemään myös maagisia esteitä – olisi siis hyvinkin mahdollista että sillä olisi kommunikoitu Kuvun ulkopuolelle – ja kortista näkisi ympäristön jossa toinen osapuoli oleskeli. Tämä toki pätisi molempiin suuntiin. Korteissa olevia henkilöitä Vlad ei tunnistanut.
Kiinnostavaksi asiat menivät kun ryhmä kertoi Vladille Nostariethin tarinan, ja omat epäilynsä tämän motiiveista. Kun tähän yhdistettiin uudet tiedot, osana koulutusta oli ollut lohikäärmeiden kieli, joten ryhmä kykeni nyt jollain tavoilla palauttamaan mieliin ja ymmärtämään mitä Suurmestarin ja lohikäärmeiden välillä oli sanottu niissä harvoissa kohtaamisissa joita he olivat olleet todistamassa. Riittävä määrä, siinä höpötellessä, naukkailtua matkaeväskiljua sai ryhmän mielikuvituksen lentoon, ja vallitsevaksi teoriaksi jäi, ettei Nostarieth palannutkaan Lohikäärmeiden Äidin luota yksin, vaan kantoi kohdussaan jotakin joka nyttemmin tunnetaan nimellä Ancalagon – Maailmojen Valtias.
Myös sieluaseista Vladilla oli sananen sanottavaa. Aseista kasvaisi sitä voimakkaampia mitä enemmän niillä aiheutettiin vahinkoa, ja voimakkaalla aseella olisi puolestaan helpompi osua. Vahingon maksimoiminen taas kävisi hyökkäämällä mahdollisimman heikon ja puolustuskyvyttömän olennon kimppuun, siksi vankien teloittamiseen ei vanhoina hyvinä aikoina ollut tarvinnut vapaaehtoisia kysellä.
Toukokuun aikana ryhmä käytti vapaa-aikansa paluumatkaan suunnitelleen, matkaeväitä loitsittiin varastoon kuukauden tarvetta vastaava määrä, ja luolaston vähistä puu- ja nahkavarastoista rakenneltiin reki jolla kaikki tavara saataisiin kulkemaan etelään.
Tulen kaivo
Ryhmän opinnot tulivat päätökseen vailla sen suurempia seremonioita, jäisi nähtäväksi olisiko uusista tiedoista ja taidoista hyötyä tulevissa koitoksissa. Ensimmäisenä kohteena ryhmällä oli kaukaisuudessa oranssina hehkuva paikka jota Talven Ystävät kutsuivat Tulen Kaivoksi, Vladin tarinoiden mukaan paikka jossa Mahdin Alasimet aikoinaan olivat sijainneet. Rekeä vetävän ryhmän matka eteni hitaasti, joten otti muutaman päivän ennen kuin matkaajat saapuivat kyynelenmuotoisen, useita virstoja pitkän (40 virstaa) ja leveän (50 virstaa) vajoaman reunalle, alimmainen pohja oli arviolta yli kilometrin syvyydessä. Tulen Kaivo koostui useista selkeästi erottuvista kerroksista, jotka olivat vaihtelevan korkuisia ja leveitä (muutamista metreistä useisiin virstoihin). Itse pohja oli punertavan usvan tai sumun peitossa. Ryhmä päätteli, että aivan pohjalla saattaisi olla sulaa laavaa, joka selittäisi senkin, miksi Kaivon ilma on muuta ympäristöä lämpimämpi. Sir Malantur lähetti korppinsa tekemään tiedustelulentoja, ja pohjoiselta alueelta - vesihöyrystä muodostuvien ohuiden sadepilvien alta - löytyikin epäilyttävästi hautakumpua muistuttava paikka. Ryhmä siirtyi vajoaman reunaa pitkin kohtaan, josta laskeutumalla "vihreään kerrokseen" olisi mahdollisimman lyhyt matkan haudalle.
Harald kätki reen parhaansa mukaan tundralle ja ryhmä laskeutui alas, temppu onnistui niin että Sir Malantur heitti loitsun joka teki kaikista painottomia, tämän jälkeen he tarttuivat köyteen ja lentoloitsun itseensä heittänyt Berek hinasi ryhmän alas. Matkalla yhä alemmas lämpötila kasvoi asteittain, ja pientä kasvillisuuttakin esiintyi. Yhdessä kohdassa kasvoi valtoimenaan punaisia ja sinisiä kukkia, näistä siniset syötyinä tekisivät käyttäjästään kömpelöitä liikkeissään, mutta samaan aikaan vakauttaisivat uskomattomalla tavalla jousikättä. Punaiset olivat nimeltään Unikukkaa, lähinnä päihteenä käytettävää tavaraa joka sai uneksijat jakamaan yhteisiä unia, hyvinkin luultavasti ryhmä oli ollut niiden vaikutuksen alaisena Vanhan Äitisavun saunassa. Tiettävästi rahan arvoista tavaraa tietyissä piireissä. Molempia kuivattiin runsaasti matkaan mukaan.
Vajoaman syvin kohta oli kraatteri, ja tällöin saatiin ryhmän epäilylle laavasta vahvistuskin. Jo lämpötilan nousun takia sitä olisi ollut mahdotonta lähestyä, mutta myös alueen ympärille pystytetyt haltiariimuin varustetut pylväät tuntuivat muodostavan jonkinlaisen suojan. Tiedä sitten pitääkseen sisään tahtovat ulkona vai ulospyrkijät sisällä.
Kumpu oli todellakin paadella suljettu hauta, kiveen oli kaiverrettu:
Pahuuden surmaamana
Löytäköön hän levon ja rauhan
Kunnes itse maailma katoaa
Vanhan haudanryöstäjän veri parista varoituksesta hyydy ja muutaman loitsun avulla saatiin paaden ohitse tehtyä aukko josta ryhmä pääsi sisään. Lyhyen käytävän päässä oli huone jossa oli yksinäinen arkku. Kaikenlaisten ansojen ja vartioinnin puute herätti epäilyjä, mutta ehkä paikan syrjäisyydessä oli ajateltu olevan suojaa tarpeekseen. Berek ja Jimi nostivat arkun kannen syrjään ja sieltä paljastui haltian luuranko jonka kädet oli puristettu upean miekan kahvalle. Arkusta löytyi myös hopeinen viitansolki, mithrilistä tehdyt sormus ja vyö, joissa ei kuitenkaan ollut kauneuden ja rahallisen arvon lisäksi muita ominaisuuksia. Ryhmän miekkamiehet vetivät arpaa taisteluvälineiden kohtalosta, miekka meni Jimille, kypärän tavoin toimiva otsaripa Berekille ja kelluva kilpi Arnille. Harald sai kiertoon menevää tavaraa.
Sen enempää vajoaman koluaminen ei ryhmää kiinnostanut, joten porukka palasi omia jälkiään takaisin reelle. Summittaisena suuntimana oli tarkoitus löytää takaisin kylään josta Harald oli ryhmään liittynyt, mutta Sir Sigurdin puuttuminen vaikeutti tarkkojen suuntimien ottamista. Vuorijonot olivat kuitenkin koko ajan näkyvissä joten niiden avulla kyllä merenrantaan pääsisi, ja sitä etelään seuraamalla aikanaan tulisi joku tuttu paikka vastaan. Susia ja jääkarhuna kävi muutaman kerran tarkkailemassa matkaajien menoa, mutta taisteluun ne eivät ryhtyneet. Porotokista sai kaadettua vaihtelua matkamuonalle.
Matkan varrella Boggo koki oudon tilanteen kun Nimetyn Vartijan Ase yllättäen alkoi puhumaan ja vapautti Bogon valastaan, ja sen jälkeen ase katosi, haihtui pois.Muodon voima
Nähtävästi ryhmä ajautui liiaksi etelään koska eivät löytäneet etsimäänsä kylää. Matka merenrantaa seuraillen sujui omaa tylsän rauhallista tahtiaan kunnes he näkivät myrskyrintaman, hyvinkin pienen ja paikallisen, hyvinkin sellaisen jota vaikkapa lohikäärmeet aiheuttaisivat. Myrskyn keskeltä kuului ihmisten huutoa ja taistelun melskettä, se riitti ryhmälle pistämään juoksuksi ja vetämään aseita esille.
Päästyään reilun sadan metrin etäisyydelle ryhmä näki mikä oli tilanne, kahdeksan Talven ystävää taisteli siivetöntä kylmälohikäärmettä vastaan. Boggo, Harald ja Sir Malantur jäivät niille sijoille lataamaan aseitaan, miekkamiesten ja parantajan rynniessä edelleen kohti etulinjaa. Sir Malantur koki ensimmäisenä Muodon voiman, kun hänen Huutamansa tulisalama pysäytti lohikäärmeen kesken hyökkäyksen. Sen jälkeen ryhmän miekkamiehet paikallisten tukemana armotta nuijivat käärmeen kuoliaaksi, ainoa uhka, jonka lohnari sen jälkeen pystyi esittämään, oli sen lukuisista haavoista purskuava syövyttävä veri. Jossain vaiheessa taistelun tiimellystä muutamat ryhmän jäsenet kuvittelivat nähneensä vilahdukselta hyisen merenpinnan yllä toisenkin samanlaisen lohikäärmeen pään.
Taistelun tauottua ihmiset kiittelivät vuolaasti ryhmää avusta ja tarjosivat ensi ottoa lohikäärmeen ruumiista tappavan iskun tekijälle. Boggo esitteli ryhmänsä samalla kauppamiestarinalla kuin Algoth Niskalle, lisäten vielä että olivat olleet talven jumissa pohjoisessa. Tämä herätti hivenen kulmakarvojen kohottelua, etelän miesten kun ei tiedetty pohjoisesta talven jälkeen takaisin tulevaksi. Talven ystävät johtajansa Kalansurman (Hauen heimosta) johdolla kuitenkin suostuivat ryhmän ehdotukseen että he vaihtaisivat saalisosuutensa oppaaseen Ruskeaan Veneeseen saakka, ja tähän kalastajat suostuivat.
Ryhmä vetäytyi syrjemmälle seuraamaan kuinka paikalliset ensin paloittelivat lohikäärmeen ruumiin. Sen jälkeen he riisuivat kolme omaa kuolluttaan, sitoivat niihin painot ja heittivät mereen. Kalansurma kertoi ryhmälle että he olivat olleet menossa kalaan käärmeen hyökätessä, eikä tämä suinkaan ollut ainutlaatuinen tapaus viime vuosina. Ryhmän innostus käärmeen pesä etsimisestä laantui heidän kuultua että se oli hyökännyt mereltä päin.
Kalansurma piti sanansa ja johdatteli ryhmänsä Suorantaan saakka, jossa hän neuvotteli ryhmälle uuden oppaan joka veisi heidät Ruskeaan Veneeseen. Matka eteni joutuisasti kun suuntimien arpomiseen ja turvallisten leiripaikkojen etsintään ei enää tarvinnut uhrata aikaa. Ruskeasta Veneestä löytyi paluumatkan ensimmäinen majatalon leiman ansaitseva paikka, johon vieläpä vaihdon välineeksi kelpasi ihan kelpo kulta. Ryhmä poltti rahaa kaikkiin saatavilla oleviin mukavuuksiin, juomia ja ruokia unohtamatta. Illalliseen mennessä Boggo oli enemmän kuin osuutensa nesteistä ehtinyt kiskoa ja alkoi avautumaan taistelun loputtomuudesta ja kaiken turhuudesta, ja Sir Sigurdin kuolemasta. Ja kun avautumisen linjalle oli lähdetty, niin yhtyivät siihen muutkin, jotka Jimiä lukuun ottamatta olivat valmiita katsomaan retken loppuun saakka. Taiteilija Kilmister oli enemmän taipuvainen etsimään linnakkeelta soveliasta toimistohommaa isänmaan hyväksi jatkuvan kouhkaamisen sijaan. Orgillionin kartanon kokemukset alkoivat vaatia ikääntyneestä luuttusankarista hintaansa.
Seuraavan päivän ryhmä vietti kylässä elpymistä harrasten, ja lähti sitten omin voimin kohti Turgonin maita. Thilgonin haudasta viedyt pikkutavarat oli piilotettu reppujen kätköihin ja miekka sekä kilpi naamioitu säkkikankaalla. Ihan siltä varalta ettei sitäkään tempausta Gondolinissa hyvällä katsottaisi.
Ja vuosi on mikä mikä?
Turgonin miehet löysivät ryhmän yllättävän nopeasti. Näyttivät vaan kovasti hämmentyneiltä kohtaamisesta, eivät tosin niin hämmentyneiltä kuin ryhmäläiset näiden kuultua että partiolta ettei 'kukaan kolmen vuoden jälkeen uskonut teidän palaavan'. Kolmen vuoden. Mitä vittua? Kaikenlaisia teorioita esiteltiin, muttei niistä mikään tuntunut kantavan sen pidemmälle. Ja mitä väliä, aikaa oli kulunut, ja oli tärkeämpiäkin asioita mietittävä, kuten se miten tämänkin taas kotona parhain päin selittäisi.
Huputettuna ryhmä johdettiin Gondoliniin jossa he saivat ansaitsemansa arvoisen vastaanoton. Saatuaan itsensä hygienialliselta olemukseltaan hovin edellyttämälle tasolle ryhmä lähti kutsun mukaan illalliselle Turgonin luokse. Myös Harald, joka siistiymisestään huolimatta ei olemuksellaan tuntunut herättävän kuningaskunnan luottamusta.
Pakollisten alkuseremonioiden jälkeen, joissa ryhmäläiset jälleen kutsuttiin vieraiksi Gondoliniin, Boggo vuodatti ilmoille viimeisen vuoden – tai kolmen, katsontakannasta riippuen – tapahtumat. Unohtaen kuitenkin kaiken Vladiin tai haudanryöstöön liittyvän, Veljeskunnan tukikohta löydettiin ja Maailmansyöjiä tuhottiin, siinäpä se. Maininta Maailmansyöjistä kohotti enemmän kuin yhden haltian kulmakarvoja, mutta jatkokysymyksiä ei kuitenkaan esitetty.
Virallisen osuuden loputtua muut kutsuvieraat hiljalleen poistuivat paikalta, jonka jälkeen Boggo lisäsi tarinaan lohikäärmeeseen liittyvän osuuden. Arnia ja Sir Wainamrunia polttelivat ihan muut asiat ja he poistuivat paikalta. Jäätyään kahden Boggo ehdotti Turgonille kuinka hienoa olisikaan jos hänen ritarinsa ja kuninkaan sisar todellakin päätyisivät yhteen, ja muuttaisivat Saarelle kunnes maailma on jälleen toistaiseksi pelastettu. Kuningas jäi miettimään asiaa. Seuraavana aamuna Boggo kuiskasi saman parantajan korviin, luvaten että luvat korkeammilta tahoilta ovat kunnossa.
Samalla kun Arn jatkoi prinsessan liehittelyä omaan suorasukaiseen tyyliinsä, Sir Wainamrun uppoutui jälleen kerran tutkimaan sisimpäänsä, etsimään rohkeutta pyytää prinsessa Aredhelia mukaansa Saarelle aviopuolisonaan. Ja näin hän lopulta toimikin, muste ei vaan riitä kirjaamaan kaikkia vaiheita joita tarvittiin siihen, että parantaja odotteli alttarin päässä nuorikkonsa saapumista.
Ensimmäisen kohahduksen pienilukuisen vierasjoukon keskellä kuitenkin aiheutti suurikokoinen, äärimmäisen karismaattinen ja kunnioitusta herättävä raskaaseen taisteluvarustukseen pukeutunut haltiamies, joka asteli alttaria pitkin etupenkkiin morsiamen puolelle. Tämä oli selvästi henkilö joka on tottunut siihen että hänen sanaansa kuunnellaan eikä vastaväitteitä edes ajatella. Tämän jälkeen seurasi uusi kohahdus, kun Turgon saatteli morsiamen kaunista hehkua säteilevän sisarensa alttarille, jossa Sir Wainamrun silmät hohkaen odotteli, Boggo henkisenä tukenaan. Ja parantajan silmät todella hehkuivat, laittautuessaan aiemmin valmiiksi hän oli peilistä huomannut että niin kauan sammuksissa ollut tähtien välke oli palannut hänen silmiinsä kaukaisena, mutta kirkkaana loisteena.
Seremonia oli lyhyt ja kaunis, jonka jälkeen juhlakansa siirtyi illalliselle. Tuoreen aviomiehen polvet olivat pettää alta kun hänet esiteltiin kohahduksen aiheuttaneelle haltialle, mies oli maineikas Fingolfin, monien taistojen sankari ja parantajan uusi appiukko. Sir Wainamrunin helpotukseksi veteraanilla oli kuitenkin suuri kunnioitus kenttäolosuhteissa työskenteleviä parantajia kohtaan. Nurkkapöytään Berekin ja Haraldin seuraan sijoitetulla Arnilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri, hän sai Fingolfinilta kahden kesken suorasukaisen ohjeen olla jatkossa osoittamatta kiinnostusta pojantytärtään kohtaan. Viesti oli tarpeeksi selvä ilman ’tai…’ lausettakin. Bogon kanssa haltia vaihtoi muutamia kuninkaallisia kohteliaisuuksia. Ilta sujui onnellisesti, Jimikin sai luuttunsa kanssa hetkensä valokeilassa, Arnin tukiessa laulullaan esitystä.
Lopultakin kohti kotia
Matkajärjestelyt sujuivat ryhmän kannalta hyvin positiivistesti. Sen sijaan, että niissä olisi vierähtänyt useampi viikko (ottaen huomioon, että jos naisilla ylipäätään pakkaaminen ottaa aikansa niin haltiaprinsessan muutto voisi olla vielä ihan oma lukunsa), valmisteluihin kului vain muutamia päiviä. Ehkä kaikki ymmärsivät, että jos Saarelle haluttaisiin tänä vuonna, aikaa ei olisi hukattavaksi, tai muuten syksyn kylmyys sulkee pohjoisen sataman jääpeitteeseen. Tänä aikana Arn varoituksista huolimatta ehti vielä saada yhden kahdenkeskisen hetkensä Idrilin kanssa, kävelyllä puistossa Arn kertoi neidolle, että hänellä oli tärkeä tehtävä maailman pelastamisessa, ja näin hyvästeli Idrilin pahaenteisen ennustuksen myötä. Idril kuitenkin antoi hänelle vielä läksiäislahjaksi riipukseen, jota Arnin tulisi koko ajan kantaa mahdollisimman lähellä sydäntään.
Laivat lähtisivät Homelasta, ja sinne ryhmää saattoi yli satapäinen joukko-osasto. Sir Wainamrun sai nyt poistua Gondolinista ilman huppua. Tapahtumattoman vaelluksen jälkeen ryhmä sai Homelassa tietää että Urho oli menehtynyt ja hänen poikansa Mauno oli ottanut vallan. Satamassa heitä odotti Gil-Galadin tunnusten alla olevat kaksi matkustukseen tarkoitettua joutsenlaivaa, ja kahdeksan sota-alusta. Parantaja meni nuorikkonsa ja tämän kahdentoista henkivartijan ja neljän hovineidon kanssa ensimmäiseen alukseen ja loput ryhmästä toiseen.
Matka vei reilun kuukauden, vierailut matkan varrella olevissa satamissa piristivät muuten puuduttavaa matkantekoa. Boggo viihdytti itseään jatkamalla kotilinnoituksella kesken jäänyttä keinutuoliprojektiaan, nyt ompelemalla tuoliin sopivat istuinpäällykset. Jotenkin pikku hobitilla oli sellainen tunne, ettei mikään Veljeskunnan aarrekammioista kerätyistä tavaroista olisi Rakelia lepyttävä tuominen. Ryhmä sai kelpo naurut Sir Malanturin tutkiessa Idrilin Arnille antamaa riipusta, koru lähettäisi koko ajan tietoa siitä ketä sen kantajan romanttinen mieli ajatteli. Samoin lähtisi tieto jos koru otettaisiin pois kannosta. Jotenkin isoisänvarjo heilui tämän lahjan taustalla.
Odotus kotiinpaluusta jäyti ryhmää ja syvä helpotuksen huokaus pääsi ilmoille, kun Artamarin tornit tulivat näkyviin taivaanrannasta. Ainakaan koko Saari ei ollut palanut. Alusten lähestyessä laituria ryhmä näki kuinka itse kuningatar Galadriel lähestulkoon juosten tuli heitä vastaan. Heti Bogon saatua jalkansa kuivalle maalle kuningatar toivotti tämän tervetulleeksi takaisin niin suurella ilolla ja lämmöllä kuin hänen arvolleen suinkin oli mahdollista. Arvokkuudesta ei enää välitetty kun Galadriel tajusi Sir Wainamrunin ja Aredhelin laskeutuvan toisesta aluksesta miehenä ja vaimona, ja hän näki parantajan silmien loisteen.
Nähdessään Boggoa riistävän tiedonjanon kuningatar vannotti että Saarella ja kotona olisi kaikki hyvin, hän lähetyttäisi heti sanan kuninkaan paluusta. Mutta ennen kun hän päästäisi ryhmää matkaan, heidän olisi ehdottomasti jäätävä illalliselle ja kerrottava ihan kaikki, sen jälkeen hän kertoisi mitä Saarella oli näiden kolmen ja puolen vuoden aikana tapahtunut. Ja sitä kerrottavaa riittäisi pitkälle yöhön…
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen. Kuittaa teki lisäyksiä ja tarkennuksia.