Wainamrunin tilitystä
Tämä tarina sijoittuu 39. Osan tapahtumiin.
Odotan tapaamista vakituisen räkälän tiskin reunalla. Ilta pimenee ja salin ulko-ovi avautuu. Kynttilät lepattavat ovesta virtaavan kostean ilman vedossa. Tuttu hahmo astuu sisään ja kaikki paikallaolijat tunnistavat hänet tietysti heti. Nurkkapöytäkin vapautuu juuri parahiksi kuninkaan ritarille. Baarimikko vinkkaa minulle ja lähtee saattamaan minua kohti tuota nurkkapöytää. Matkalla huomaan, kuinka ritari mittailee minua katseellaan. Baarimikko kumartaa hiljaa ja jättää meidät kahden.
Huomaan heti, että jokin vaivaa sir Wainamrunia, sillä se hänen nimensä on. Miksi sitä salaisin. Hän kumartuu puoleeni ja mutisee lähes itsekseen: "Olen niin pahoillani, epäonnistunut, antakaa minulle anteeksi!".
Yritän piristää häntä - miten nyt vain voin - tietämättä tarkemmin, mitä hänellä on sydämellään. Rohkaisuni tepsii ja hän aloittaa tarinansa.
"Kaikki varmasti muistavat taannoisen haltiaylimysten vierailun... Niin juuri, sen siihen uuteen kouluun liittyvän. Olin itse paikalla, mukana kaikessa mahdollisessa - asemastani johtuen. Kuningas ja valtiatar olivat keskenään sopineet jo lähes kaikista käytännön järjestelyistä ja enään oli jäljellä niinkin vähäpätöinen asia kuin koulun johtajan valinta."
Sir sipaisee kylkeäni, huokaa ja jatkaa.
"Kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa oli haastateltavana ja... Nyt höpisen jo liikaakin, ei tämä oikeasti ketään kiinnosta, eikä niiden vaihtoehtojen esityksetkään yksityiskohtina. Paitsi tietysti se, että toinen vaihtoehdoista oli täysi kusipää."
Tarjoan itseäni hieman lähemmin kuninkaan ritarille, koska tarina alkoi juuri kiinnostaa minua.
"Niin mihin jäinkään... Aivan! Kuninkaan ja valtiattaren neuvonantajat - minä mukaanlukien - olimme paremman vaihtoehdon kannalla. Raestlín tai jotain sinnepäin oli hänen nimensä. Järkytyksemme oli suuri, kun he valitsivatkin sen Sarupaskiaisen! Järjetöntä! Saimme valtiaat onneksi lykkäämään lopullista päätöstä seuraavaan päivään."
Hetken hän on aivan hiljaa ja tuijottaa lattiaa.
"Pyysin audienssia valtiattarelta ja lähdin avoimin mielin keskustelemaan hänen kanssaan. Epävirallisesti tietenkin. Kuulumiset ja etiketin mukaiset tervehdykset vaihdettiin ja kaikki muu sellainen, tiedäthän. Kysyin häneltä mielipidettä hakijoista - noin niinkuin muka ohimennen - ja järkytyin sydänjuuriani myöden kuunnellessani hänen vastaustaan. Raestlínin mukaan Sarumán oli vaikuttanut kuninkaan mieleen puheensa aikana, mutta että valtiatarkin! Miten voi olla mahdollista, että tuo perhanan ihmisvelhonkuvatus voi vaikuttaa eldarin edustajan mieleen? Jonkin hobitin nyt vielä ymmärtääkin, kaikella kunnioituksella kuningasta kohtaan! Mutta että oman sukukuntani mahtavin jäsen noidutaan. Tämä on ehdottomasti kaikista pahoista teoista maailmassa kaikkein saastaisin. Hädissäni yritin ymmärtää tätä noituutta ja päätellä mahdollisia vaikutuskeinoja ja tunnistettavia toiminnassa olevia loitsuja, kun eräs lelu heräsi juttelemaan. Hälytyskellot soivat päässäni samoin tein. Kysyin Galadrielilta... Hän se siis oli, kuten kuvauksestani kenties jo tyhmimmätkin sen varmasti tajuavat. Siis tivasin, keneltä hän oli tuon kauniin lelun saanut, enkä paljoa yllättynyt kuullessani velhopellen nimen. Päättelin löytäneeni vaikutuskanavan valtiattaren mieleen... Varmaankin virheellisesti luulisin, mutta mitä sillä on väliä. Vaadin saada viedä tuon nukenperkeleen pois hänen luotaan ja hetken siltoja poltettuani sainkin sen itselleni - tuhottavaksi, kuten hänelle sanoin. Koska en itse löytänyt nukesta mitään asiaan liittyvää, lähdin kysymään asiasta Raestlíniltä, koska hän vaikutti mahtavalta ja reilulta tapaukselta."
Ritari täytti lasinsa, otti valtaisan ryypyn ja jatkoi.
"Vesiperä. Hän ei siitä mitään mieleen vaikuttavaa löytänyt. Pahoittelin häiriötä ja poistuin kohti linnaa. Koska yö oli jo pitkällä, vetäydyin hetkeksi levolle ennen aamua. Aamulla kävin vielä valtiattaren luona palauttamassa nuken. En voinut rikkoa sitä sittenkään. Yritin vielä hetken aikaa saada häntä järkiinsä, mutta turhaan. Lähdin ja hän toivoi ystävyyden jatkuvan. Niin minäkin. Galadrielin kanssa. Mutta tuon valtiattaren ohjaksissa ei ollut enää Galadriel."
Wainamrunin pää nuokkuu jo pahaenteisesti. Yritän silti tarjota itseäni vielä hänelle ja hän murahtaa:
"Nyt se otus Saru-mikä-lie on kadonnut, valtiatar on vieläkin pielessä ja minulla on kuuppa jo aivan liian jumissa. Hyvää yötä, minut löytää ehkä jostain taas jonain päivänä tai jotain sinnepäin..."
Mumina hiipui baarin taustahälyyn samalla, kun ritarin hahmo hoippui ovea kohti ja katosi lopulta ulkoilman pimeyteen.
Mikä tarina - mietin itsekseni. Kunhan saan kertoa sen muille, kyllä hämmästyvät. Paitsi että...
Kuka minua kuuntelisi...
Olen viinipullo.