Uudisraivaajat 12
[Edellinen osa] [Seuraava osa]Muumi(peikk)o ja pyrstötähti
Matka Eolin kartanolta muumion temppeliin vei muutaman tapahtumaköyhän päivän, ainoastaan yölliset tähdenlennot piristivät vartijoiden yksinäistä velvollisuutta. Reitti suunniteltiin niin, ettei jouduttaisi kovin lähelle rannikolla olevaa suota, jonka laidalla Boggo oli joutunut salaperäisen kirouksen valtaan.
Raunioiden alle kätketty temppeli löytyi samassa kunnossa kuin se oli sieltä lähtiessä. Ryhmä vaihtoi tervehdykset vartija paladinin kanssa jonka jälkeen Wainamrun ryhtyi Sigurdin ohjeiden mukaan muumioimaan ruumista. Arkku, jossa ruumis lepäsi, oli jäätä jonka maaginen alusta piti kylmänä. Paladin alkoi rukoilemaan transsissa kun Wainamrun poisti ruumiilta aivot sekä sisäelimet jotka säilöttiin saviastioihin, ruumis täytettiin yrtein sekä hajustein ja peitettiin suolalla.
Nyt pitäisi odottaa 70 päivää ennen kuin ruumis olisi täysin kuivunut, ryhmä päätti ottaa tämän ajan loman kannalta, oltiinhan sentään meren rannalla ja Saaren olosuhteet ottaen turvallisessa paikassa. Raunioiden suojaan rakennettiin naamioitu leiri, ja kukin käytti joutoajan parhaaksi katsomallaan tavalla. Muiden kannalta kovin valitettavaa oli että Wainamrun päätti kehittää koko ajan laulutaitojaan. Sigurd opetteli Elricin kansan kieliä ja Boggo nautti Eolilta saadun ikuisesti täyttyvän oluttuopin antimista.
Parin viikon oleskelun jälkeen tapahtui merkillinen luonnonilmiö, täydellinen auringonpimennys joka pimensi maan yli 15 minuutin ajaksi. Tämän tapahtuman jälkeen ryhmän taikuuden käyttäjät huomasivat, ettei heidän mahtinsa palautunut yön levon aikana. Temppuilu loppui siihen paikkaan. Viisi viikkoa myöhemmin yötaivaan valtasi meteorimyrsky, osa meteoreista näytti osuvan maahan saakka, ryhmästä lanteen ja etelään. Seuraavana aamuna mahti palautui käyttäjilleen. Kiva ettei kukaan hyökännyt kimppuun tuona aikana.
70 päivän jälkeen ruumis käärittiin pellavaliinoihin ja tervattiin, sitten arkkuun asetettiin esineitä joiden avulla vainaja selviäisi tuonpuoleisessa. Kun viimeinenkin esine oli paikallaan alkoi arkku sulaa jättäen kuitenkin muumion kuivaksi. Tässä vaiheessa paladin heräsi transsistaan ja esitti kiitoksensa sanoen:
Kahdentoista neuvoston aika on mennyt; heidän tekojensa muistotkin ovat haihtuneet ja heidän rakennukset ovat raunioina; kahdentoista neuvoston aika on mennyt. Maan alla on kuitenkin kätkössä vanhempia voimia, ikiaikaisia kuin kivi. Kätkettynä he nukkuvat, kiven sisässä, vangittuina tiedottomuuteen. Menkää, pelastakaa heidät, sillä pienemmistä on oleva suuresti apua! Etsikää heistä vähäisimmäksi sanottu, joka osoittautui suurimmaksi, ja joka vangitsi vahvempansa! Alentakaa itsensä korottanut, ja vapauttakaa oikea kuningas!ja haihtui näkyvistä. Hetken ryhmä odotti nouseeko muumio pystyyn, mutta kun mitään ei tapahtunut, niin otettiin palkkioksi luvattu arkku kantoon ja poistuttiin kammiosta. Haudan ovi sinetöitiin kiviseinällä ja naamioitiin. Arkusta löytyi kaikennäköistä pikkukivaa, muun muassa sauva jolla saattoi vaivuttaa uneen sen eteen sattuvat elolliset olennot. Aseet ja muu rompe pakattiin mukaan vietäväksi linnoituksen aarrekammioihin.
Paladinin kertoma arvoitus herätti melkoista keskustelua, parhaaksi arvioksi tuli että väärällä kuninkaalla viitattiin Miffliin (ks osa 5). Paluu noihin luolastoihin ei kiinnostanut ihan kaikkia, mutta se nähtiin parhaaksi keinoksi etsiä lisää tietoja Kuunkiven sijainnista. Reitti suunniteltiin kulkemaan Eolin kartanon kautta jotta voitiin käydä hakemassa ensimmäiset hänen valmistamansa esineet.
Kääpiöistä vähäisin
Kun saavuttiin Eolin kartanolle hän oli pajassaan täydessä työn touhussa. Ravintoa kuitenkin ilmestyi pitkään pöytään ja taustalla alkoi kuulua laulua joka oli kuin enkeleistä lähtöisin, vaikkei vertailukohtana olisikaan aiemmin kuullut Wainamrunin tulkintoja. Myöhemmin illalla Eol liittyi joukkoon ja toi ensimmäiset valmiit tavarat näytille, setti mithril nuolia ja läpinäkyvä lainista tehty kilpi Sigurdille. Iltaa istuessa Eol kertoili että olisi kovasti kiinnostunut saamaan käsiinsä meteorisateen joukossa maahan mahdollisesti tullutta materiaalia. Kun ryhmän mukaan osa meteoriiteista oli tippunut läheiselle suolle, saatiin Eolista sen verran tietoa irti että suo oli aiemmin olut viidakkoa ja ihmisillä oli ollut siellä asutusta, muttei hänkään osannut sanoa mitä sieltä nykyisin löytyy, paitsi että jotain pahaa. Mikä yllätys. Illan edetessä Eol ja Elric katosivat jossain vaiheessa Eolin yksityistiloihin vähän ”muistelemaan menneitä”, nähtävästi oli ollut paljon muisteltavaa kun pojat palasivat muiden joukkoon tuhannen päissään. Myöhemmin matkan aikana Elriciltä yritettiin udella mistä hän Eolin tuntee, mutta vastaukseksi saatiin vain ympäripyöreitä murahduksia.
Aamulla pieni kohmelo painoi mieliä kun Eol jälleen hyvästeltiin ja lähdettiin kulkemaan kohti Mifflin linnoitusta. Muutaman tapahtumaköyhän taivalluspäivän jälkeen linnoitus saatiin näkyviin. Sisään mentiin omia jälkiä pitkin eli entisen peikkoluolan kautta ja hiipimällä ohi jättiläiskilpikonnan. Onneksi Sigurdilta löytyi huolella tehdyt kartat ja muistiinpanot alueesta, sillä linnoitus oli täynnä toinen toistaan epämiellyttävimpiä ansoja joita ei tehnyt mieli laukaista.
Mikään ei näyttänyt muuttuneen sitten edellisen visiitin, joten päätettiin lähteä tapaamaan Miffliä. Kukin valmistautui edessä olevaan taisteluun parhaansa mukaan, sillä luotto loistavan supliikin voimaan ei ollut järin korkealla. Miffli löytyi matalasta valtaistuinsalistaan, ja kuten aiemmin hänen edessään olevan käytävän tukki kuusi peltihaarniskahahmoa, vaikkei haarniskojen sisällä näyttänyt olevan kuin ilmaa. Alkutervehdysten jälkeen Mifflille ilmoitettiin että Bram-Ob-Bram on kuollut ja ryhmä on tullut noutamaan palkkionsa. Kun neuvottelut näyttivät johtavan siihen lopputulokseen, että paras palkkio jonka ryhmä voisi saada osakseen, olisi ilo ja kunnia palvella Miffliä iankaikkisesti avasi Malantur pelin.
Poikkeuksellisesti oli saatu laadittua jopa taistelusuunnitelma sinänsä aina tehokkaan improvisaatiotaktiikan vastapainoksi. Malanturin loitsun oli tarkoitus muuttaa Miffli tomuksi, harmi vaan ettei ensi-iskusta ja loitsusta syntynyt muuta näkyvää jälkeä kuin virne joka nousi Mifflin kasvoille. Anna, Cúlindë ja Páin ryntäsivät käytävässä olevien peltimiesten kimppuun samalla kun muut sulkivat käytävän suun muodostamalla tiiviin ringin ja valmistautumalla näkymättömien vartijoiden hyökkäykseen. Pari peltimiestä tippui muutamalla lyönnillä ja Malanturin loitsu sai yhden etsimään itselleen vaihtoehtoista olinpaikkaa. Takarivissä Sigurd, Elanor ja Arwen joutuivat tyhjyydestä tulevien pitkien kynsien hyökkäyksen kohteeksi, osuessaan kynnet tekivät viillon lisäksi kylmästä aiheutuvan vamman. Hyökkäyshetkellä hyökkääjät muuttuivat hetkeksi näkyviksi jolloin Boggo ja Elanor ehtivät iskeä tikareillaan niistä kaksi maahan.
Käytävässä tilanne muuttui kylmäksi, kun se Mifflin loitsun takia muuttui jättimäiseksi pakastimeksi, ja pian tämän jälkeen aseet ja esineet ryhmän jäsenten käsissä alkoivat täristä niin voimakkaasti että vain muutamat pystyivät käyttämään niitä tehokkaasti. Malanturin sai vielä yhden peltimiehen poistumaan käytävästä jolloin Cúlindë pääsi Mifflin kimppun, valitettavasti vain miekka tuntui tärisevän kovin hänenkin käsissään, eikä jatkuvat kylmähyökkäykset varsinaisesti helpottaneet ratkaisevan iskun antamista. Anna ja Páin päätyivät nuhjaamaan kahden viimeisen peltimiehen kanssa.
Takarivin jonglööratessa aseillaan pääsi viimeinen näkymätön vartija iskemään Sigurdin maihin. Kun Miffli vielä jysäytti yhden kylmäpallon ryhmän keskelle alkoi jokaisen ihosta löytymään joko pakkasen puremaa tai muuta pientä vekkiä. Elanorin urhoollinen yritys rynnätä käytävän halki Mifflin kimppuun päättyi siihen kun hänen korvansa tippuivat jääpuikkoina kolahtaen kivilattialle. Elric sen sijaan pääsi lävitse ja ryhtyi miekoillaan etsimään aukkoa Mifflin puolustuksesta. Malantur sai viimeisen näkymättömän vartijan muuttamaan mielensä lisähyökkäyksistä ja lopulta myös Anna ja Páin saivat vastustajansa nujerrettua ja reilun ylivoiman ansioista Cúlindë sai lopulta Miffliin tuikattua iskun joka muutti hänet tomuksi.
Wainamrunilla riitti pitkäksi aikaa puhdetta ennen kuin kaikki olivat suunnilleen tolpillaan. Tällä kertaa kukaan ei valittanut Wainamrunin poppikappaleista jotka saivat Elanorin korvat hiljalleen kasvamaan uudelleen, tosin hän olisi useita tunteja lähes kuuro. Mifflin jäämistöstä otettiin hyödylliset tavarat talteen, mutta hänen sormuksessaan ja rautaisessa kruunussaan aistittiin niin paljon pahuuden voimia että ne päätettiin haudata kivimuurin sisään. Vaikka Boggo kovin himoitsikin kruunua linnanherruutensa merkiksi, olisihan se samalla tehnyt pelkoa herättävän mahtavaksi muiden silmissä. Eikä Cúlindëkaan olisi jäänyt kylmäksi saadessaan sormuksen sormeensa, olisihan se samalla voinut olla merkki siitä Elanor aikoo tehdä hänestä lopultakin kunniallisen naisen.
Mutta valtaistuimen selkänojaan kätketystä rasiasta löytyi todellinen aarre. Kääpiöiden seitsemän esiäidin henget sidottuina pieniin figuureihin, tähän paladinin arvoituksessa siis viitattiin. Rasia annettiin Páinille joka kädet täristen kääri rasian viittansa kätköihin. Valtaistuimen edessä olevia kiviä pystyi käyttämään näkymättömien vartijoiden ohjailuun, ne iskettiin kappaleiksi. Lisäksi valtaistuinsalista löytyi salaovi jonka takana odotti hämärä käytävä.
Ansa, aivan varmasti löytyy ansa
Seurasi pitkä ja puuduttava koluaminen vainoharhaisen arkkitehdin suunnittelemassa käytäväverkostossa. Kun heti ensi metreillä löydettiin pari sangen epämiellyttävää ansaa niin vainoharha tarttui ja eteneminen muuttui todella hitaaksi. Jokainen ovi ja käytävänpätkä syynättiin perusteellisella mielenkiinnolla, ja kyllä niitä ansoja ja salakätköjä ihan omiksi tarpeiksi matkan varrelta löytyikin.
Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat sepän paja, josta taskun pohjalle jäi säkkikaupalla jalokiviä sekä eogista tehdyt kaiverrusvälineet jotka olivat lainisessa säilytysastiassa. Niillä olisi hyvä käydä kauppaa Eolin kanssa. Yhdessä huoneessa kolme haamua näytti pitävän leiriä, heidät jätettiin istumaan ajat sitten sammuneen nuotionsa ympärille. Yhden oven avattuaan Malantur onnistui näkemään välähdyksen olemattomasta, se ja kylmät väreet selkärangassa riittivät vakuuttamaan ryhmän että huoneessa olisi lisää Mifflin näkymättömiä vartijoita. Se ovi sulkeutui vauhdilla. Samoja tuntemuksia saatiin parin muunkin oven takaa, joten niitä ei edes avattu. Kömpelösti rakennetun barrikadin takaa löytyi polku suunnilleen kallion keskellä olevalle kielekkeelle josta avautui erinomainen näkymä alla olevaan jokilaaksoon. Symbolein merkityt ovet jäivät arvoituksiksi ja avaamatta.
Eräästä pienestä huoneesta löytyi lähde jonka yllä kasvoi sienirihmastoa. Sienet tunnettiin erittäin myrkylliseksi lajikkeeksi josta sai uuttamalla voimakasta happoa. Itiöitä otettiin talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten. Huoneessa oli myös toinen ovi jonka edessä olevan ansalaatan Anna teki vaarattomaksi. Huoneessa olevalla taljoilla peitetyllä vuoteella nukkui nuori mies heittokeihäs vierellään. Ryhmän rymistellessä sisään mies heräsi ja nousi istualleen sängyn laidalle. Hän ei tuntunut olevan ihan selvillä missä mennään, mutta siinä jutustellessa kävi ilmi että nuori mies olikin paikan kuningas Mong-Finn joka luuli elävänsä kruunajaistensa jälkeistä päivää ja kadottaneensa muistinsa juhlahumussa. Päästäkseen pohtimaan tilannetta rauhassa ryhmä lähti mukaan kuninkaan kuvitelmiin ja väitti tulleensa tuomaan kansojensa tervehdyksen uudelle kuninkaalle, mutta valitettavasti myöhästyneensä kruunajaisista. Huoneesta poistuttiin lupaamalla etsiä kuninkaan adjutantit jotka olivat kadonneet kinkereiden käänteissä.
Pienimuotoisen pohdinnan ja vänkäyksen jälkeen päädyttiin siihen että olisi parasta kertoa Mong-Finnille totuus, että tästä oli tullut epäkuollut. Wainamrun otti hoitaakseen puhemiehen tehtävät kun ryhmä palasi kuninkaan huoneeseen. Kaunopuheisesti ja pitkällisesti perustellen hän sai kuninkaan tajuamaan oman tilansa, ja viimeistään kiertokäynti käytävillä sai hänet tajuamaan missä mennään. Samalla meni mieli apeaksi kun tajuntaan iskostui että maallisen elämän riemut olivat häneltä nyt lopullisesti riistetty.
Nuotion jäänteiden ympärillä istuneet aaveet paljastuivat kuninkaan henkivartijoiksi, kuten myös parin suljetun oven taakse jätetyt näkymättömät hahmot. Mong-Finnin avustuksella avattiin Sokeus –symbolilla merkitty ovi jonka takaa löytyi kuollut örkki. Örkillä oli yllään taistelussa hengissä selviämistä helpottava viitta jonka Boggo vyötti ylleen, lopultakin löytyi hänen kokojaan. Pieniä aina sorsitaan. Mong-Finn ei tunnistanut paikkoja ennen kuin hänet vietiin Mifflin valtaistuinsalin toiselle puolella oleviin tiloihin, jotka oli rakennettu kuninkaan vielä ollessa oikeasti elossa. Tällä välissä Malantur kaivoi kivivallin sisältä sinne haudatun kruunun jota Mong-Finn oli niin kovin kaipaillut, sormus jätettiin kuitenkin edelleen paikalleen. Kruunun voimat eivät tuntuneet vaikuttavan Mong-Finniin.
Vanhalla puolella kuningas esitteli hoviaan, tosin Kuolema –symbolilla merkityn oven taakse hän ei heitä laskenut, sillä siellä olivat kuninkaalliset yksityistilat. Kilpikonnan vartioiman lammen syvyyksiin uponneet tavarat palasivat mieleen, ja asiaa tiedustellessa tuli ilmi että kilpikonna saatiin tottelemaan hoitajaansa erityisen kypärän avulla. Tosin kypärää ei löytynyt mistään, vaikka Mong-Finnin henkivartijat aaveen muodossa kävivät tutkimassa läpi yksityistilat. Ryhmä ei halunnut koetella kuninkaan vieraanvaraisuuden rajoja penkomalla paikkoja sen enempää vaan hyvästien jälkeen päätti lähteä jatkamaan matkaa, lähtiäisiksi kuningas lupasi että täältä heille löytyisi aina turvapaikka.
Toinen kerta
Seuraavaksi otettiin suuntima kohti Bogon linnoitusta, jotta nähtäisiin mitä haaksirikkoiset olivat saaneet siellä aikaan. Samalla voitaisiin tiedustella Algorilta ja muilta kääpiöiltä tietoja esiäideistä. Páinin tuntemus kansansa historiasta kun tuntui olevan kovin vaatimatonta. Arvatenkin keino herättämiseksi henkiin löytyisi jostain kääpiölinnoituksesta, harmi vain että ainut tiedetty sellainen oli tällä hetkellä Palrockin (ks osa 9) hallinnassa. Kohdattujen henkilöiden kanssa käytyjen tarinatuokioiden perusteella tiedettiin että Saaren itäosan vuorilla oli aikoinaan ollut kääpiöyhdyskunnan pääpaikka, mutta sen tarkemmasta sijainnista ei ollut mitään havaintoa.
Matka sujui vailla sen suurempia kommelluksia, kunnes eräänä iltana juuri leiriä pystyttäessä 20 mustaihoista haltiademonia punaisissa kaavuissa lähestyi ryhmää. Kun demonit levittäytyivät rivistöön ja paljastivat miekkansa, alkoi vimmattu valmistautuminen taisteluun. Wainamrun nostatti maavalleja joiden eteen ryhmityttiin ottamaan vihulainen vastaan. Malantur sai piikkimaton kohoamaan maasta juuri demoneiden eteen jolloin näiden eteneminen hidastui huomattavasti, näin jousimiehillä jäi hyvää aikaa harventaa demoneiden rivistöä. Kun Malanturin seuraava loitsu sai puolet demoneista käyttäytymään lauhkeiden lampaiden tavoin, ei ryhmällä loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa lyödä niitä maahan kun lähitaistelu lopulta alkoi. Samalla kun siirryttiin pikamarssia pari virstaa kohti vaihtoehtoista leiripaikkaa, pohdittiin mitä tuleman piti, paljon mahtia oli menetetty ja suurin osa nuolista oli tuhoutunut kun niiden varret olivat palaneet kulkiessaan demonien lävitse.
Vastaus saatiin melkein saman tien, vielä ennen illan hämärtymistä ryhmää lähestyi pohjoisesta, idästä ja etelästä demonien joukot, jokaista osastoa johti kruunupäinen demoni, yhteensä kohteita pikaisesti laskien kohteita oli 57, helppo homma. Ja kun katse käännettiin länteen, nousi kukkulan takaa Korekalwen lentävän pedon selässä, oikea yllätysten yllätys. Maavallit nostatettiin jälleen selän suojaksi ja yritettiin kerätä rohkeutta taisteluun jossa ei olisi kuin yksi lopputulos.
Mutta onneksi juuri silloin ryhmän ympärille ilmestyi seitsemän pientä pilveä jotka pyörivät ympäriinsä tuulista mitään välittämättä. Sigurd tunnisti pilvet yhdeksi vampyyrien esiintymismuodoista, ja kun oletettavasti yksi sellainen oli juuri herätetty henkiin druidien temppelissä, niin ehkä oljenkorsi oli sittenkin olemassa. Samalla Sigurd kertoi että vampyyrit olisivat täysissä voimissa vasta yön laskeuduttua, ja siihen olisi vielä muutamia tunteja. Oli siis toivottava parasta ja pelattava aikaa.
Korekalwen pysäytti lähestyvät joukot nostamalla miekkansa, ja kuten haaksirikkoisten leirin edessäkin hän jäi leijumaan ratsunsa selässä useiden satojen metrien päähän, tietäen varsin hyvin kuinka kauas ryhmän aseet ja kyvyt voisivat kantaa, siitä huolimatta hänen äänensä kuului selvästä. Korekalwen kertoi tulleensa uudistamaan ehdotuksensa, jos ryhmä jättäisi aseensa ja varusteensa heidät saatettaisiin hänen johtajansa puheille ja heille tultaisiin tarjoamaan tehtäviä demoniarmeijoiden päällikköinä. Jostain syystä Korekalwen ei tuntunut täysin vakuuttuneen ryhmän täysin sydämen pohjasta tulleista ilon ilmauksista siitä että hän oli selvinnyt elossa edellisestä lohikäärmeen valitettavasti keskeyttämästä tapaamisesta. Ja kun hankalaksi venyneiden neuvottelujen jälkeenkään ryhmä ei suostunut laskemaan aseitaan laski Korekalwen miekkansa ja hänen joukkonsa lähtivät etenemään. Samalla nostatti Malantur piikkikentät ryhmän eteen ja Cúlindë sai taivaan iskemään tulta.
Neuvottelujen aikana osa ryhmästä oli kuiskinut pilville ja pyytänyt näiltä merkkiä siitä keiden puolella he oikein ovat. Kuusi pilvistä erkanikin ryhmän luota ja liihottelivat demonijoukkojen lävitse jääden pareittain pyörimään kruunupäisten demonien ympärille. Viimeinen pilvistä nousi ryhmän päälle alkaen hiljalleen muodostamaan pyörrettä jonka vauhti kiihtyi ja kiihtyi. Tämä kaikki tuntui kovasti huvittavan Angelaa joka kaiken varalta nimettiin uudestaan Vampiraksi.
Demonijoukot jäivät seisomaan piikkikenttien ulkopuolelle ja ryhmä odotti miekat paljastettuina pimeää ja tulevia tapahtumia. Kun yö parin tunnin vartoamisen jälkeen saapui, oli pyörre kiihdyttänyt vauhtinsa myrskyksi. Auringon viimeisten säteiden hävittyä taistelunsa yötä vastaan muuttuivat kuusi kruunupäiden takana ollutta pilveä miespuolisiksi vampyyreiksi jotka iskivät hampaansa kahta puolen demonien kurkkuun. Samalla taivas ryhmän yläpuolelta repesi ja sinkosi 54 mustaa salamaa jotka kaatoivat maahan loput demonit Korekalwenia lukuun ottamatta. Korekalwen käänsi ratsunsa paluusuuntaan ja läksijäisiksi uhosi ettei mikään mahti maailmassa pelastaisi ryhmää kun he seuraavan kerran kohtaisivat.
Erittäin hyvä ellei täydellinen
Ryhmän ympärillä pyörineestä utupilvestä ruumiillistui ryhmän eteen lähes täydellisen kaunis nainen. Hänessä oli jotain samaa vangitsevaa lumovoimaa kuin Luthienissa. Ja samoin yhteistä oli se yksi pieni virhe, siinä missä Luthienia ympäröi kalman vihreä kelmeys, oli tämän neidon kulmahampaat häiritsevän ylikasvaneet. Vampyyri esitteli itsensä Arieliksi, ja kertoi tulleensa maksamaan ryhmälle kunniavelkansa itsensä herättämisestä. Erityisen kiitoksen hän osoitti Malanturille joka myönsi valuttaneensa vertaan arkkuun.
Ariel teki myös selväksi että palvelus oli ainutkertainen, seuraavalla kerralla he voisivat kohdata täysin erilaisissa olosuhteissa. Mutta kun ryhmä aikansa ihmetteli, miten he voisivat paeta Korekalwenin kostolta, Ariel kertoi että demonit tuotiin tähän maailmaan erityisen portin kautta, ja että portinvartijan tappamalla portti sulkeutuisi. Portinvartijan nimi on Palrock. Niinpä tietysti. Tämän jälkeen Ariel seuralaisineen katosi länteen jättäen ryhmän odottelemaan unen saapumista.
Hukkia ja luutia
Taipaleen jatkuessa pohdittiin seuraavaa askelta, Palrockin kohtaaminen ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta ajatukselta, mutta ehkä se kuitenkin pienemmän pahan tie. Kolmatta kertaa ei voisi odottaa ihmepelastusta Korekalwenin joukkojen kynsistä. Lisäksi Arielin mukaan Palrockin täytyi pysyä ”unessa” pitäessään porttia auki, joten ehkä löytyisi sauma pahalaisen yllättämiseen. Joten yhden demonin niittaaminen tuli asialistalle heti linnoituksen tarkastamisen jälkeen.
Mutta vielä ennen kuin Boggo pääsi tepastelemaan linnoituksensa valleilla, jouduttiin kertaalleen vuodattamaan verta. 16 valtavaa hukkaa hyökkäsi kumpareen takaa ryhmän kimppuun. Cúlindë tunnisti lajin sellaiseksi jolla ei ole fyysistä ruumista, suojavalleista ei siis olisi nyt mitään hyötyä. Hukat hyökkäsivät sellaista vauhtia että ryhmä ehti ainoastaan asettua rinkiin ja paljastaa miekkansa. Elric erkani hivenen muista ja muodosti ympärilleen tulisen kehän. Malanturin loitsut ja Cúlindën miekka käänsivät taistelun pikaisesti ryhmän eduksi, ja ylivoimalle päästyä hukat saatiin lyötyä maahan tai ajettua pakosalle kärsimättä paria pintahaavaa pahemmista vahingoista.
Kun taas oli hetkonen tallustelu, saatiin linnoitus näkyviin, ja samalla jotain hivenen poikkeavaa. Linnan yläpuolella näet näytti lentävän luudalla nuori poika, lohikäärme ei olisi ollut yllätys mutta tähän ei oltu varauduttu. Linnaa lähestyttiin varovaisuudella, mutta kun vartijat oli tunnistettu omaksi väeksi, niin ryhmä marssin sisään. Algor otti heidät vastaan ja esitteli mitä siellä oli kolmessa kuukaudessa saatu aikaan. Tilanne näytti kaiken kaikkiaan olevan mallillaan.
Kun tarkastuskierros oli ohitse ja tuomiset jätetty linnan kammioihin pyydettiin Algor ja linnan kääpiöpappi pieneen neuvonpitoon. Heille näytettiin esiäitien figuurit, ja kun he pitkien vakuuttelujen uskoivat mitä pitivät käsissään, niin he siirtyivät lyhyen tajuttomuustilan kautta kammioihinsa tutkimaan ja muistelemaan mitä vanhat tarut kertoivat esiäitien viimeisistä hetkistä ja henkiin herättämisestä.
Tarkastelukierros päätettiin ulottaa linnan kattotasanteelle, ja sieltä löytyikin nuori silmälasipäinen poika lakaisemassa luudallaan laattoja. Kun hommasta ei oikein näyttänyt tulevan mitään nappasi Malantur pojan luudan ja lupasi näyttää vähän lakaisemisen mallia, siinä samalla hän tunnisti luudan himolentolaitteeksi.
Poika otettiin puhutteluun ja hän kertoi nimekseen Harri Ruukuntekijä. Luuta oli tarttunut hänen onkeensa hänen joen varrella kalalla ollessaan. Peilin särkymisen jälkeen hän ei ollut tuntenut itseään aina ihan normaaliksi, ja sitten yht’äkkiä olikin huomannut osaavansa lentää luudalla, joka tarpeen vaatiessa oli kuulemma melkoinen menopeli. Sovittiin että koko porukka lähtee aamulla Harrin opastuksella vähän kalastelemaan niille samoille seuduille, ja samalla poikaa muistutettiin siitä että lentokorkeus kannatti näillä seuduin pitää matalana turhan huomion välttämiseksi.
Kuun noustessa vuorten takaa vartioon vetäytyi ryhmä levolle linnassaan, jota osa jo kodiksi kutsui...
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen Heikki Jokinen.