Uudisraivaajat 40
[Edellinen osa] [Seuraava osa]Lisää leimoja papereihin
Takavarikkoa seuranneena aamuna ryhmä kokoontui Maahantuontiviraston yhteen loosiin aamiaiselle. Hyvin nukutun yön jäljiltä Boggo oli jälleen täynnä virtaa ja visioita. Sirien Malantur ja Wainamrun syventyessä korttipakan saloihin, Jimi sai tehtäväkseen lähteä värväämään Arkkivihollisen ääni- ja valomiehen mukaan ryhmään. Olisihan todella harmillista jos kaikki eivät kuulisi kuninkaan puheen sanoja.
Arn ja Berek lähtisivät etsimään käsiinsä Maahantuontiviraston omistajan ja Jurin yhtiökumppanin, tarkoituksenaan esittää Jurin palkkaamia kätyreitä, ja onkia lisää selville Jurin vallankaappaussuunnitelmasta. Boggo lähtisi Hodorin ja Vaesin kanssa Cimon puheille, varmistaakseen viljakuljetuksen järjestymisen. Ryhmän oli tarkoitus matkustaa niiden lauttojen mukana Veljeskunnan päämajan tienoille.
Varastosta löytyneistä aseista Arnille mennyt miekka surmasi epäkuolleita, ja Bogon omima punainen linko peikkoja ja jättiläisiä.
Jimi löysi ensimmäisenä oman miehensä, Toshi Tanaka nimisen miehen, bardikoulun kasvatteja hänkin. Hyvästä yrityksestä huolimatta Jimi sai rukkaset, Toshi oli vahvasti sitä mieltä että hänen tuleva puolisonsa, kyseisen laulu- ja soitinyhtyeen solisti, tykkäisi kovasti kyttyrää jos hän tässä vaiheessa kiertuetta lähtisi kuninkaan matkaan.
Arnille ja Berekille kävi vielä huonommin, sen sijaan että Harv Sukkelasta - harmaantuneesta pieniä pyöreitä kakkuloita kantavasta miehestä - olisi paljastunut maanpetoksen merkkejä, hän kykeni todistamaan varastosta takavarikoidut viljat omikseen. Näin pohjoiseen menevälle lautalle lastattiinkin vain aseita, nahkoja ja muuta salakuljetusmateriaaliksi luokiteltavaa.
Matkalla satamaan Boggo antoi Vaesin ymmärtää että olisi kiinnostunut tapamaan tämän pomon, epämääräiset lentolaitteeseen liittyvät asiat riittäisivät syyksi. Cimon luona Boggo hyödynsi Boggostoliittolaisen diplomatian parhaita käytäntöjä henkilötasolla ja Cimo varmasti omaksi yllätyksekseen huomasi nyt olevansa Boggostoliiton uusi pääbyrokraatti ja ylin veronkerääjä. Tokihan se tiettyä paperisotaa vaati, ja riittävää määrää leimoja. Cimon lähtisi samalla lautalla ryhmän kanssa kohti linnaa, ja siellä ensimmäinen tehtävä olisi kansalaisrekisterin perustaminen ja näiden vuosittaisten kymmenysten kerääminen kruunulle. Myöhemmin sitten otettaisiin käsittelyyn kasvavat Mantereelta Muuttajien aiheuttamat ongelmat.
Kaikkeen säätämiseen paloi pari päivää, vailla sen suurempia sattumuksia. Sitten ryhmä Cimolla vahvistettuna pääsi jatkamaan vuokralautan kyydissä matkaa kohti ylävirtaa. Matkan aikana Boggo selitti tohkeissaan Sir Sigurdille uusinta visiotaan. Rakennettavien teiden varsille nostetaan vartiotornien ketju, ja Sir Sigurd sai tehtäväkseen suunnitella viestintämenetelmän jossa lamppujen eri pituisten välähdysten sarjoilla voidaan viestittää kirjaimia, ja edelleen niistä muodostuvia sanoja. Armeijan joka miehelle opetettaisiin tämä viestintämenetelmä, ja kaikkein kauneinta olisi Bogon mielestä se, että näin armeija hiljalleen muuttuisi rahaa polttavasta yksiköstä sitä tuottavaksi, kun tätä valonnopeaa viestintätapaa myytäisiin siviileille. Jotta lampuista saataisiin mahdollisimman tehokkaat, ja jotta tornien välimatkaa saadaan kasvatettua, eivätkä ne olisi riippuvaisia vaikkapa lamppuöljyn saatavuudesta, niiden suunnittelun Sir Sigurd saisi tykätä Raestlínin harteille, nähtäisiin olisiko hänen työhaastattelussa kertomansa ajatukset ’jokamiehen mahdittomasta magiasta’ vain huulten heiluntaa.
Jimin luova hetki luutun parissa häiriytyi, kun Boggo ilmaantui viereen apua pyydelleen. Ja eihän kuninkaalle sanota ei. Boggo oli suunnittelemassa uusinta käsityöprojektiaan, linnan salissa olevan kivisen ihmisille suunnittelun kivisen valtaistuimen korvaamista paremmin hobiteille sopivalla tuolilla. Hän esitteli Jimi piirustuksensa puisesta kahden istuttavasta kaarevilla jalaksilla olevasta istuimesta, jota Boggo kutsui ’kiikkuvaksi tuoliksi’. Tämä olisi samalla hänen yksivuotishääpäivälahjansa Kuningatar Rakelille. Tämä tieto nostatti kysyviä kulmakarvoja, joten kuningas avautui mantulaisesta lahjan antoperinteestä. Sen mukaan käsityönä tehty lahja heittäisi toiveen tai ’loitsun’ saajansa ylle, ja mitä kauniimmin tehty lahja olisi tehty, sitä voimakkaampi olisi sen teho. Esine itsessään määrittelee mitä lahjan antaja toivoo, esimerkiksi keinu merkitsee vaaroilta välttymistä, ase vaarallista & varakasta seikkailijaelämää ja tuoli viisasta päätöksentekijää. Jimi ryhtyi sulkakynä viuhuen työhön.
Työpajailua
Kahden lauttamatkapäivän jälkeisenä aamuna ryhmä heitti hyvästit Cimolle ja lauttamiehistölle ja lähti jalan jatkamaan matkaa. Hämäyksen vuoksi he olivat seilanneet Veljeskunnan luolaston ohitse ja palailivat nyt takaisin etelään. Ryhmä saapui sopivasti lounasaikaan Veljeskunnan luolastoon, ja heidät ohjattiin Nostariethin pöytään, poislukien Arn ja Berek joiden paikka oli edelleen kokelaiden pöydissä. Kun kohteliaisuudet oli vaihdettu ja molemmin puolin todettu ettei lohikäärmeistä oltu kuultu uutisia, saati saatu havaintoja, päästiin asiaan. Boggo oli taasen ehtinyt pohtia asioita. Hän sanoi miettineensä veljeskunnan historiaa, ja ennen kaikkea sitä miksi se jo ainakin kahdesti oli romahtanut. Ensimmäisen inkarnaation äärimmäiseen itsekuriin ja pidättäväisyyteen perustuva tie ei siis tuntunut olevan ratkaisu, ei myöskään toisen aallon kuninkaiden rahojen varaan heittäytyminen, pitäisi keksiä jotain uutta. Ja tämä uusi olisi se että Veljeskunta alkaisi myymään palveluksiaan mahtimiehille, joilla olisi lohikäärmeongelmia, ja palkkio otettaisiin vastaan miehinä ja uusina tukikohtapaikkoina, ja näin Veljeskunta hiljalleen levittäytyisi kaikkialle, riippumattomana. Entä mikä olisi se houkutin jolla mahtimiehet saataisiin Saarelle ja heille voitaisiin Veljeskunnan olemassaolo saada tiettäväksi? Myymällä ruokaa jonka syöjä saisi mahtavia ominaisuuksia, yksisarvisen lihaa. Samalla tietysti kokelaat saisivat annoksensa jonka avulla Iskujen ja Huutojen opiskelu huomattavasti nopeutuisi.
Kaiken tämän kuultuaan Nostarieth näytti vaipuvan mietteisiinsä, jolloin Jimi Bogon vinkistä kaivoi luuttunsa esille ja alkoi esittämään uusinta biisiään, tällaisen uuden ajan veljeskunnan mainoslauluksi tarkoitettua kipaletta nimeltä Veljeskunta, ja näin se menee:
VELJESKUNTA
(Veljeskunta!)Kun liskon näät ja paikallesi jäät,
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Pakoon pääse et, siispä taistelet,
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Minä en liskoja pelkää
Minä annan niille selkään
Lisko laskeutuu, tulta syöksyen
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Ladon kokoinen, sille mahda en
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Minä en liskoja pelkää
Minä annan niille selkään
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Minä en liskoja pelkää
Minä annan niille selkään
Minä en liskoja pelkää
Jee Jee Jee jee
Keneen voit luottaa?
Veljeskuntaan!
Soiton hiljettyä kokelaiden pöydistä kantautui raivokkaat suosionosoitukset, ainakin heihin sanoma oli osunut ja uponnut kuin tikari örkkiin. Melun hälvennettyä Nostarieth ryhtyi puhumaan, sanoi jakavansa Bogon ajatukset uusista laajentumispyrkimyksistä, mutta Veljeskunnan ehdottomasti kieltäytyvän kaikesta tekemisestä yksisarvisen lihan kanssa. Boggo kiitteli häntä viisaasta päätöksestä, sillä olihan niin että aina välillä johtajaa testataan antamalla hänelle mahdollisuuden lyhytaikaiseen voittoon, suuremman vakaumuksen rikkomisen hinnalla. Nostarieth oli osoittautunut suuruutta tästä kieltäytymällä.
Oli Suurmestarilla omaakin asiaa, hän oli suunnitellut ryhmän ja kokelaiden kesken oppimistapahtumaa, josta hän käytti ilmaisua ’työpaja’, tai ´workshop´, kuten se haltiakielellä kuuluu. Näiden päivien aikana ryhmän jäsenet kertoisivat kohtaamisistaan lohikäärmeiden kanssa, miten taistelut olivat sujuneet, ja mitä niistä voisi oppia. Viimeisenä Nostarieth kertoisi kohtaamisestaan Lohikäärmeiden Kuningattaren kanssa. Luonnollisesti ryhmä tähän suostui.
Sitten oli vielä tapaus Jimi. Siviilinä hän ei voisi osallistua työpajaan, ja häntä painoi Bogolle vannottu vala, joka esti häntä vannomasta Veljeskunnan valaa ja liittymästä kokelaiden joukkoon. Ratkaisuksi tuli muokattu vala, sama jonka silloiset ryhmäläiset olivat vannoneet noudettuaan veljeskunnan sääntökirjan Orrin tukikohdasta. Ja niin Jimistäkin tuli Kokelas.
Myös Kokelas Waynen roolia muutettiin, omien toimiensa lisäksi hän olisi tästä lähin veljeskunnan Kirjuri, jonka ensimmäisenä tehtävänä oli dokumentoida koulutuksissa kerrotut tarinat.
Työpajapäivien ensimmäisenä aamuna oli Sir Wainamrunin vuoro kertoa ryhmän ensimmäisestä kohtaamisesta Wyrin kanssa, ja kuinka heidät oli pakotettu varastamaan muna Kuparinpunaisen luolasta. Sir Wainamrun oli päättänyt esittää osuutensa laulun keinoin, se oli sekä ajatuksellisesti että toteutuksena täydellinen fiasko. Suuressa salissa ei ollut Sir Wainamrunin lisäksi sieluakaan joka ei olisi halunnut olla jossain muualla, sen sijaan että istuivat täällä odottamassa piinan päättymistä. Iltapäivän kuluessa Boggo hivenen paikkaili tilannetta kertoimella viihdyttävän tarinan siitä kuinka ryhmä surmasi Ashardalonin Syntymättömien Sielujen Temppelissä.
Seuraava päivä alkoi Sir Sigurdin hyvin professorimaisesta luennosta siitä kuinka ryhmä yllätettyinä, mutta nyt jo veljeskunnan jäseninä, olivat kohdanneet vihreän lohikäärmeen Kuunkiven kylän yllä. Iltapäivällä Sir Malantur näytti luennoitsijan ja hyvän luennoitsijan välisen eron, käymällä tunteita herättävällä tavalla läpi tappotehtävän Kuparinpunaisen pesällä. Sitten koetti kaikkien odottama hetki, täyteen taisteluvarustukseen pukeutuneena Nostarieth aloitti oman osuutensa.
Jätin todellakin koko sen aikaisen elämäni taakseni, mukaan lukien rakkaan Eölin sekä Veljeskunnan tukikohdan, josta oli tullut toinen kotini. Tunsin siellä kaikki ihmiset – tunsin ja muistin heidät, ja muistan heidät yhä. Eölia kuitenkin kaipasin eniten. Hän antoi kuitenkin minulle mahtavat läksiäislahjat, kuten panssarini, viittani. Sain Veljeskunnaltakin lahjoja, kuten Suurmestarin minulle salaa antamansa sormuksen.
Koska olin Keskisen Veljeskunnan ainoa haltia, ja vielä nainen, näki Suurmestari minussa jotain erikoista, jotain ainutlaatuista. Hän sanoi minulle saaneensa tehtävän itseltään kuningas Marath V:ltä. Kuninkaan mielestä tämä oli ainoa keino varmistaa, että lohikäärmeet olisi kukistettu täydellisesti. Suurmestari oli hetken mietittyään samaa mieltä. Hän sanoi, ettei tehtäväni tulisi olemaan helppo, mutta että minä, jos kuka voisin sen suorittaa. Tähän oli kaksi syytä. Ensimmäiseksi, olin kaikkein kokenein surmaaja koko Keskisessä Jaoksessa, nähnyt enemmän ja elänyt kauemmin kuin kukaan muu. Toinen syy oli se, että olen nainen enkä mies. Näiden, ja muutamien muiden ohjeiden jälkeen hyvästelin Suurmestarin ja Veljeskunnan, ja lähdin suorittamaan tehtävääni.
Tehtäväni oli surmata lohikäärmeiden Äiti, itse Kuningatar. Suurmestari antoi minulle kallisarvoisen taikaesineen, joka oli löydetty uudestaan Keskisen Veljeskunnan aarrekammion salakammiosta. Taikaesineen avulla pystyi jäljittämään oikean kohdan, josta käsin sillä pystyisin avaamaan portin suoraan Kuningattaren omaan ulottuvuuteen tai tasoon, kuten sitä myös voidaan kutsua. Esineen alkuperää hän ei tiennyt, sanoi sen vain olevan ikivanha ja sisältävän vanhaa ja mahtavaa taikuutta. Tämä portti avautuisi vielä siten, että se olisi lähellä Kuningattaren sijaintia. Matkasin kuukausia etsien juuri oikeaa paikkaa esineen avulla; se ei ollut mikään yhteen suuntaan osoittava kompassi, vaan paikka tuntui vaihtuvan aina sitä mukaa, kun aika eteni. Vaan lopulta olin oikeassa paikassa, ja käytin esinettä. Se paikka on nykyisin meren alla.
Sitä paikkaa, minne jouduin astuessani portista, ei voi kuvailla oikein niillä sanoilla, joita meille on annettu. Siellä oli monta asiaa yhtä aikaa, ja kuitenkaan ei mitään. Valtavia vinoja, ja pyöreitä, ja kolmionmuotoisia ja muunkin mallisia rakennelmia lukemattomista eri materiaaleista uhmaamassa painovoimaa, joka tuntui vetävän eri suunnista. Siellä oli valtavia metsiä, pohjattomia meriä, suunnattomia tultasyökseviä vuoria, ja tuhansien virstojen mittaisia ukkosmyrskyjä. Näin itsestäni hämäriä kuvia sellaisena kuin olin pienenä tyttönä. Ymmärsin, että nämä metsät, meret, vuoret ja muut edustivat niitä elementtejä, joista johdetaan lohikäärmeiden viisi puhdasta väriä.
En kuitenkaan nähnyt ensimmäistäkään lohikäärmettä. Kunnes tapasin Hänet. Hän ilmestyi eteeni koko kauheudessaan, suunnattoman suurena viisipäisenä lohikäärmeenä. En nähnyt mihin hänen häntänsä loppui, ja päiden kaulat olivat satojen metrien mittaiset. Yksi silmä oli suurempi kuin kartano, ja suun hampaat kuin täysikasvuiset puut. Nähdessäni hänet minulle kävi heti selväksi, etten mitenkään kykenisi surmaamaan tätä mahtavaa Kuningatarta, eikä siihen pystyisi kukaan. Tunsin itseni täysin merkityksettömäksi, mitättömäksi, ja niin kovin pieneksi, kuin tinasotilaaksi Kuninkaallisen Laivaston mahtavimmassa sotalaivassa.
Suureksi yllätyksekseni hän ei surmannutkaan minua. Sen sijaan hän sanoi, kuinka arvosti pyrkimyksiäni ja Veljeskuntani tekoja. Hän kehui, että mikäli hänen lapsensa olivat niin heikkoja, että antoivat ihmisten ja muiden surmata itsensä, he ansaitsivatkin tulla surmatuiksi. Ne, jotka jäivät henkiin, osoittivat selviytymisen kannalta hyödyllisiä ominaisuuksia, ja ansaitsivatkin jäädä henkiin. Arvostuksensa osoitukseksi hän kuitenkin lupasi, että hänen lastensa ja muiden välillä olisi rauha, mikäli muut niin tahtoisivat.
Hän kertoi henkilöistä, jotka korotettiin, kuten esimerkiksi Lýnistä, josta tuli Druidien jumala; Desayeuksesta, joka joutui vangiksi ikuisiksi ajoiksi. Hän kertoi Adravista ja hänen miehestään Zodarista, jotka nostettiin vieläkin korkeammalle. Hän kertoi Mielikistä, metsän ja sen asukkien jumalattaresta sekä Lathanderista, joka riemuitsee keväästä. Joitain heistä hieman vähäisempiä hän mainitsi, mahtavia voimia nekin: Barachiel viestinviejän, Mertonin hallitsijan Razielin ja suuren karhun, Bharrain hän luetteli. Vielä muitakin hän mainitsi, ne olivat nimiä, joita en tuntenut.
Hän kertoi alamaailman mahtavista suvuista ja hallitsijoista; hierarkioista ja keskinäisistä ikuisista sodista. Eräs alamaailman mahtavimmista oli mielipuolinen prinssi, Demogorgon, jonka kahdella päällä oli molemmilla oma luonteensa ja mielensä; toinen oli Aameul ja toinen Hethradiah. Hän mainitsi Graz’ztin, viettelysten prinssin, ja Orcusin, kuolleen ja heränneen prinssin. Hän mainitsi toisiakin; jäähän vangitun Levistuksen, langenneen hallitsijan Baalzebulin ja tämän vihollisen Mephistotelesin; ja vielä muista hän kertoi. Sitten hän kertoi heistä mahtavimmsta voimista, kuten Asmoudeksesta, joka hallitsee kuninkaana prinssejä, sekä Lolthista, pimentohaltioiden pahasta jumalattaresta.
Hän kertoi ajoista, jotka ovat olleet kauan sitten; kansasta joka lankesi syvään varjoon, ja joka valloitti koko maailman ja alisti jopa hänen lapsensa; ajoista, jolloin ensimmäiset kääpiöt, örkit, ihmiset, haltiat ja muut niiden kaltaiset heräsivät; ajoista jolloin maailmaa hallitsivat mahtavat elementaalikuninkaat, jotka lopulta karkotettiin kukin omalle tasolleen, ja vielä ajasta ennen aikaa itseään, jota hän kutsui Unien Ajaksi, jolloin ylhäällä ja alhaalla olevien ulottuvuuksien väliset portit suljettiin, niin etteivät voimat ylhäällä ja voimat alhaalla voineet enää taistella suoraan keskenään.
Hän kertoi muitakin asioita, jotka olivat ihmeellisiä ja outoja, enkä ymmärtänyt niitä silloin laisinkaan ja nykyisinkin sanojen merkitys on hämärän peitossa.
Kerrottuaan kaiken tämän ja minun ihmetellessäni sitä suuresti, hän sanoi jyrisevällä äänellään, etten enää voisi palata omaan maailmaani. Hän pitäisi minut luonaan muistona siitä, että eräänä päivänä kuolevaiset kansat olivat tulleet niin mahtaviksi, että heidän edustajansa oli löytänyt tiensä itsensä Kuningattaren luo. Ja niin aikaa kului, en tiennyt kuinka paljon. Vaelsin ympäriinsä ja tutkin loputtomia metsiä ja vuoria ja meriä. Menin aina vain edemmäs, korkeammalle ja syvemmälle. Lopulta kiipesin aikaukkosmyrskyn aikana korkeimman tulivuoren huipulle, ainakin kahden sadan kilometrin korkeuteen, ja hyppäsin sieltä alas. En välittänyt enää mitä tapahtuu. Myrskytuuli sieppasi minut otteeseensa, riepotteli minua niin, että näin itseni edessäni ja sivuillani, ja lopulta menetin tajuntani. Kun sain tietoisuuden takaisin, heräsin pitkässä heinikossa. Kaikki varusteeni olivat tallella, lukuun ottamatta sitä laitetta, minkä avulla pääsin Kuningattaren luo.
Esityksensä jälkeen Suurmestari vielä vastaili tarkentaviin kysymyksiin, erityisesti ryhmä oli kiinnostunut hyökkäyshuudoista, sillä muutama heistä oli jo hyvin lähellä kolmen tavun huutojen hallitsemista, ja niiden takaa avautuisi mielenkiintoinen hyökkäysarsenaali. Nostarieth paljastikin että jokaisella lohikäärmetyypillä oli oma heikko kohtansa, ja tämän tietämällä pystyi Huutamaan juuri oikean tavan hyökätä vahingon maksimoimiseksi.
Tarinan jälkeen soihdun liekin lepatuskin kuului kovaltä ääneltä, sen verran hiljaista väkeä olivat niin Veljet kuin Kokelaatkin. Nostarieth katseli yleisöään vielä hetken, kunnes lausui lyhyet ja ytimekkäät workshopin päätössanat, joiden saattelemina kokelaat poistuivat miettien kuulemiaan tarinoita. Myöhemmin illallisella, vain Surmaajien istuessa samassa pöydässä, Nostarieth jatkoi ryhmän kannalta kesken jäänyttä tarinaansa kertomalla mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli Saarelle palannut.
Pian heräämiseni jälkeen huomasin olevani aseellisten joukkojen piirittämänä. Minut vietiin leiriin, jossa tapasin haltian, jota en tuntenut. Sain kuulla, että elimme vuotta 3169 NA. Haltia, jonka kanssa keskustelin, oli nimeltään Dúramael; hän oli johtaja Ardanan tärkein kenraali suuressa sodassa, joka muokkaisi maailman tätä kolkkaa uusiksi. Esittelin itseni Vanwaeliksi, se tarkoittaa kadonnutta haltiaa. Dúramaelia kiinnosti varusteeni suuresti; kerroin hänelle olevani palkkasoturi etsimässä työtä. Tämä kelpasi hänelle, ja niin liityin mukaan hänen joukkoihinsa. Hän tuntui arvostavan minua suuresti, ja sain pian vastuuta joukkojen keskuudessa. En kuullut kenenkään puhuvan Veljeskunnasta mitään, joten minäkään en tuonut asiaa esille.
Pian sain tyrmistykseni havaita joukkojen koostuvan paitsi ihmisistä ja haltioista, niin myös örkeistä ja peikoista ja epäpyhistä voimista, sekä ennen kaikkea lohikäärmeistä. Pidin malttini, sillä tiesin, että toiminta olisi johtanut vain kuolemaani. Yksi asia johti toiseen; ennen pitkää sain selville, että Veljeskunta oli lakkautettu Mantereen kuninkaan toimesta ja sen jäsenet kuolleet aikoja sitten. Kuulin myös sen, että haltia nimeltä Nostarieth oli onnistunut surmaamaan Kuningattaren, ja tämän myötä lohikäärmeet olivat hiipuneet maailmasta pikkuhiljaa. Vaan nyt niitä oli jälleen mukana, armeijassamme.
Seuraavan vuoden aikana osallistuin muutamiin taisteluihin; taistelin ihmisiä ja haltioita vastaan ihmisten ja haltioiden rinnalla. Missään ei ollut mitään järkeä, mutta pidin kiinni palkkasoturin roolistani. Valtavia osia maata turmeltui asumiskelvottomaksi, eikä sodalle näyttänyt tulevan loppua. Surmasin myös lohikäärmeitä, mutta käytin Veljeskunnan taitoja vain varoen. Iskin, en Huutanut. Näin jatkui, kunnes sain kuulla, että kokoontuisimme viimeiseen ja ratkaisevaan taisteluun.
Tämä taistelu oli massiivinen. Se alkoi tavalla, mitä tuskin kukaan olisi voinut uskoa todeksi. Näimme, kuinka vihollisen joukkojen leiristä nousi kirkas säde kohti taivasta, jossa se levittäytyi taivaanrannan taa. Tämä oli ilmeisesti hyökkäysmerkkinä; hurjaa sotahuutoa huutaen vihollinen lähti etenemään meitä kohti. Vastasimme samalla tavalla. Myöhemmin sain tietää, että tämä valonsäde oli eristävän kuvun sinetti, joka maahan osuessaan viimeistelisi ja täydellistäisi eristyksen.
Molemmat puolet olivat tuoneet valtaosan joukoistaan ja komentajistaan. Lohikäärmeitä oli enemmän kuin olisin voinut uskoa todeksi, niitä oli satoja. Muita joukkoja oli luonnollisesti vielä enemmän. Tämä viimeinen taistelu raivosi vain alle tunnin, vaikka se tuntui tuntikausilta. Omalta osaltani taistelu huipentui siihen hetkeen, kun näin Eölin vastustajan joukossa. Hän huomasi myös minut. Molemmat katsoimme toisiamme hetken, ja lähdimme määrätietoisesti astelemaan toisiamme kohti. Löimme tiellä olleet viholliset maahan, ja liittolaiset antoivat meille tietä. Sanaakaan sanomatta miekkamme kohtasivat taikuuden kipinöidessä, kun ryhdyimme molempien yhteiseksi riemuksi koettamaan voimiamme, kuten olimme tehneet tuhansia vuosia sitten. Samaan aikaan kävimme äänetöntä keskustelua.
Mittelimme kauan ja keskustelimme paljon. Jossain vaiheessa havaitsin, että ympärillämme ei enää taisteltu; kaikki vain katsoivat meidän mittelöämme. Mutta pian valtava räjähdys heitti meidän maahan, itse maa tärähteli ja repeytyi allamme. Suuret tulipatsaat ja pärskeet nousivat maasta. Tämän jälkeen sankka savu verhosi taistelukentän. Kaikki olivat kuolleita ympärilläni, paitsi Eöl. Hän virnisti minulle, ja minä nyökkäsin hänelle. Tämän jälkeen lähdimme molemmat kohti omia joukkojamme. Tämä oli se hetki, jolloin eristys sinetöitiin. Tapahtuma tuhosi valtavat määrä maata Saaren ympäriltä.
Pian tavoitinkin joukkoni, tai sen, mitä siitä oli jäljellä. Lohikäärmeitä ei näkynyt enää paikalla, sillä ne, jotka olivat säilyneet hengissä, lensivät jo kohti vuoria tai muita turvapaikkojaan. Kävi ilmi, että Dúramael oli saanut surmansa, ja tällä hetkellä korkea-arvoisin komentoketjun elossa olevista jäsenistä olisi Zenon. Hän kertoi minulle, että olimme saaneet Kuunkiven. Lungorthin oli sieppannut Kuunkiven surmaamaltaan kenraali Dugalilta, joka puolestaan oli surmannut Kuukiven vartijan, Per-Celebozin, jonka Dúramael oli hurmannut ja joka petti oman puolensa yrittäen tuoda Kuunkiven meille. Dugal havaitsi petturuuden ja iski Per-Celebozin maahan. Kuunkiven sieppaamisen jälkeen Lungorthin omine joukkoineen vetäytyi taistelusta vieden Kuunkiven mukanaan.
Zenon määräsi perääntymiskäskyn, mutta se oli käytännössä turhaa. Harvat olivat ne, jotka jatkoivat elämäänsä kuvun alaisessa maailmassa. Sota olisi nyt periaatteessa ohitse, vaikkakin viha oli juurtunut syvään, ja pienet, erilliset ryhmittymät taistelivat keskenään vielä pitkään, kunnes kuolivat joko taistelussa, tai vanhuuteen. Oli nimittäin niin, että kun eristävä kupu lankesi Saaren ylle täydellisesti, astui vihollisen, eli järjestyksen kenties ilkein loitsu voimaan. Se aiheutti sen, etteivät Saarella sillä hetkellä olleet miespuoliset henkilöt voineet enää saada lapsia. Mielipuolista.
Zenon jatkoi kuitenkin toimintaansa Dúramaelin ohjeiden mukaan. Meidän piti viedä Dúramaelin ruumis lasiseen arkkuun, joka sijaitsi hänen kartanossaan, ja sinetöidä hänet sinne. Tämän jälkeen Zenon oli määrätty vapauttamaan minut palveluksesta. Hän kuitenkin sanoi, että voisin auttaa häntä vielä, mikäli niin haluaisin. Koska minulla ei ollut muutakaan, suostuin tähän. Tehtäväni oli muun toimen ohessa etsiä Kuunkiveä. Hän sanoi itsekin lähtevänsä jäljittämään Lungorthinia ja Kuunkiven kätköpaikkaa.
Tämä oli minulle oiva tilaisuus jäljittää lohikäärmeitä. Retkeni vievät minut erääseen luolaan, joka oli jo hylätty. Ikäväkseni ihan kaikki ansat eivät olleet purkautuneet, ja niinpä häpeäkseni jouduin lumottuun uneen. Siitä minut herätti Zenon, joka kertoi vain sen, että minua tarvittaisiin jälleen, sillä on tapahtumassa suuria. Lopun te suurin piirtein tiedättekin. Lasinen arkku oli parantanut Dúramaelin taistelussa saadut vammat, tai siltä se ainakin näytti, joten Harri ja Zenon yhdistivät tietonsa ja voimansa ja onnistuivat murtamaan Dúramaelin arkun lumouksen. Dúramael avasi silmänsä hetken kuluttua, ja pian hänelle oli kerrottu, mitä oli tapahtunut hänen ”nukkuessaan” arkussa. Hän oli erittäin ärtynyt, kun kuuli, että maa (tai Saari) oli yhä kuvun peitossa, ja niinpä uusi tehtävämme oli selvittää, kuinka kuvun saisi poistettua. Hän itse lupasi etsiä Kuunkiven.
Kului tovi, ennen kuin saimme selville, mikä oli Mustan Pilarin alkuperä ja tarkoitus. Tästä eteenpäin tiedättekin tarinan. Neuvottelitte pääasiassa Korekalwenin kanssa, ja meidän polkumme osuivat tuolloin vain sattumalta. Voin lyhyesti kertoa, mitä Pilarin Sodassa tapahtui meidän näkökannalta katsottuna. Ensimmäiseksi, kuten ehkä tiesitte, Kuunkiven kantajana oli Harri Ruukuntekijä suojanaan lumottu jättiläinen. Kuunkivi tuhoutui räjähdyksessä, ja oli ihme, että hän vain sokaistui. Itse taistelin vampyyrejä vastaan Dúramaelia suojaten, ja haavoituinkin tuossa taistelussa. Dúramaelille itselleen ei kuitenkaan käynyt kuinkaan, vaan kokosi joukkojensa rippeet ja johdatti ne takaisin pohjoisen linnakkeelleen. Korekalwen sai surmansa lohikäärmeen hyökkäyksessä. Hän sai osuman tulihönkäyksestä, ja syöksyi maahan ratsunsa mukana. Zenon pelastui taistelussa, mielenkiintoista kyllä, taikuutensa ansiosta. Räjähdyksen jälkeen hän oli kuitenkin aika avuttomassa tilassa, mutta pystyi liittymään Dúramaelin joukkoihin. Ja kuten sanoin, itsekin olin haavoittunut, ja hädin tuskin pystyin kävelemään.
Korekalwenista ja Zenonista en osaa kertoa sen enempää. He jäivät etäisiksi ja näin heitä vain harvoin. Molemmat olivat kuitenkin Dúramaelin luottohenkilöitä. Korekalwen hallitsi tiedustelun ja joukkojen komentamisen, ja Zenon puolestaan oli mestarillinen diplomaatti, manipuloija ja tiedonhankkija.
Entä Dúramael? En tiedä tarkkaan, mikä on hänen alkuperänsä, mutta kävi selväksi, että hän oli kaukana etelässä päämajaansa pitävän Ardana Valonvihaajan alamainen. Ardana johti kaukana etelässä vanhaa neuvostoa, jota kuulin kutsuttavan Ardorin Hoviksi (Ardor tarkoittaa eteläistä maata). Ardana ja hänen neuvostonsa jäivät minulle kovin kaukaisiksi, sillä niistä ei juuri keskusteltu eikä nimiä mainittu.
Dúramaelin motiivit olivat mielestäni kyseenalaisia. Kuulin, että hän oli Ardanan käskystä Taurdorissa etsimässä jotain kadonnutta artifaktia, tai osaa siitä. Dúramael ei koskaan kertonut ainakaan minulle, mikä tämä artifakti oli, miltä se näytti tai mitä se teki. En usko, että hän kertoi sitä muillekaan. Sain kuitenkin sen käsityksen, että Ardanalla oli hallussaan sen osa, tai osia, mutta se ei ollut vielä käyttökelpoinen.
Dúramael ilmeisesti oli löytänytkin tämän artifaktin, mutta tuleva sota joko esti häntä lähtemästä pois, tai sitten hän halusi hieman henkilökohtaista kunniaa taistelukentillä. Hän ilmeisesti sai Ardanalta suoria ohjeita säännöllisin väliajoin, ja hän ilmeisesti pystyi ottamaan Ardanaan yhteyden milloin halusi. Itse en kuitenkaan koskaan nähnyt hänen tekevän niin. On myös yhtä ilmeistä, että sen jälkeen, kun Saari verhoutui kuvun alle reilut kolme vuotta ennen suurta taistelua, tuo yhteys ei enää toiminut.
Tämän kautta ryhmä sai vastauksia useisiin avoinna olleisiin kysymyksiin, sekä yksityiskohtaista tietoa Sodan loppuhetkistä. Luonnollisesti tarina herätti muutamia uusia kysymyksiä, mutta kaikki olivat niin häkeltyneitä, etteivät joko tohtineet, tai osanneet kysyä Nostariethilta mitään. Illallinen jatkui hyvin rauhallisissa ja kohtalaisen hiljaisissa merkeissä.
Eikö hän olekaan palannut…
Aamun tullen ryhmä lähti jatkamaan matkaansa kohti Artamaria. Muutaman päivän taivallus ei sen jännittävimpiä sattumuksia tuonut eteen. Artamarissa Vaes suuntasi suoraan majataloon, joka oli noussut entisen karanteeniteltan paikalle, ei hän Galadrielin vastaanotolle kuitenkaan pääsisi. Berek ja Jimi päättivät liittyä miehen seuraan. Artamar oli jo kasvanut pakolaisten telttakylästä oikeaksi kaupungiksi. Wainamrunin (ja monien muidenkin ryhmän jäsenten) mielestä vieläpä varsin kauniiksi sellaiseksi. Kaupunki oli rakennettu tavalla, joka muistutti Ost-in-Edhilin geometriaa, mutta kuitenkin kauniilla tavalla luonnon omia muotoja ja mahdollisuuksia hyödyntäen. Näin nämä kaksi erilaista tyyliä sulautuivat keskenään täysin omaksi tyylikseen.
Muodollisuuksien jälkeen Galadrielin vastaanotolla päästiin asiaan. Viralliseksi syyksi Boggo kertoi tulleensa tapaamaan ottopoikaansa Joffreyta, ja varmistamaan että tämän koulutus oli lähtenyt oikealla käyntiin. Joffrey tuotiin esiin, kaunissa vaatteissa hän kiersi ryhmän paikalla olevat jäsenet ja tervehti näitä mitä kauneimmin sanoin näiden äidinkielellä, ja sanoi viihtyvänsä ja voivansa erinomaisesti, pojan olemus vahvisti hänen sanansa. Kun Joffrey oli lähtenyt takaisin opintojensa pariin, Boggo kysyi kuningattarelta minkä syyn Saruman oli antanut pikaiselle poistumiselleen haastattelutilaisuudesta. Galadriel vastasi ettei Saruman ollut palannut, ja ettei hänestä itse asiassa oltu saatu havaintoja haastattelupäivän jälkeen.
Sen jälkeen kuningatar kertoi että Ost-In-Edhilistä oli tullut viesti, paikallinen suurmestari Fendomë tarjoaa apuaan Korkean Taikuuden Tornin rakentamisessa. Bogolla on kuitenkin mitta täynnä sen paikan haltioita, ja hän ehdotti tarjouksen hylkäämistä. Niin täynnä Bogon lasi ei kuitenkaan ollut, että kieltäytyisi hänelle sieltä tulleesta pienestä puisesta lippaasta. Lippaassa oli viesti, ja pieni pullo jotakin nestettä. Viestin sinetti ja pullo olivat lumottuja, mutta Sir Malantur tai Sir Wainamrun eivät pystyneet sanomaan millä tavalla, joten ne pysyivät suljettuna. Galadriel itse ei halunnut, eikä sallinnut kenenkään joukoistaan yrittävän selvittää millaista magiaa viestissä. Hänen vastahakoisuutensa syy oli siinä, että samalla hetkellä kun Boggo avasi lippaan, kuningatar näki harmaan varjon pyyhkäisevän lippaasta Bogon ylitse. Kukaan muu ei tätä nähnyt, mutta tarkkasilmäisimmät huomasivat, että sillä hetkellä kuningattaren oikean käden sormet koskettivat hänen paljasta vasenta keskisormeaan. Boggo sulki laatikon ja laittoi reppuun odottamaan lisätutkimuksia.
Sillä välin majatalossa, Jimin viihdyttäessä kansaa Berek yritti parhaansa mukaan muodostaa jonkinlaisen kaverisuhteen Vaesin kanssa. Pimentohaltia vain tuntui vaistoavan että rupatteluhetki tuopin ääressä oli enemmänkin naamioitu kuulustelutilaisuus, ja vetäytyi kuoreensa, murahdellen yksisanaisia vastauksia Berekin kysymystulvaan.
Galadriel ja Boggo saivat sovittua että haltiasiirtolaiset voisivat alkaa perustamaan uusia kaupunkeja, kuningatar lupasi auttaa heitä käytännön asioissa. Galadriel arvioi, että keskikesään mennessä jokainen uusi haltiakylä olisi jo perustettu. Lisäksi sovittiin että Galadrielin laivat veisivät Kuningas Bogon ja tämän valitseman kauppiasryhmän tavaroineen pohjoiseen, kuningas Turgonin valtakuntaan. Pohjoisessa vallitsevan säätilanteen vuoksi matkaan lähdettäisiin ensi vuoden maaliskuussa, eli noin vuoden kuluttua. Tämän jälkeen Galadriel aloitti selontekonsa mantereen viimeaikaisista tapahtumista.
Ensimmäinen uutinen on se, että kuningas Marath XIV on mennyt naimisiin valtakunnan koillisosasta kotoisin olevan neiti (nyt kuningatar) Madeleinen kanssa ja saanut perillisen, ja pojalle on annettu nimeksi Haram. Epäilemättä liitto vahvistaa Marath XIV:n asemaa kansan keskuudessa, ja takaa hänelle lisäksi koko koillisen (ja todennäköisesti pohjoisen ja itäisen) valtakunnan tuen.
Edward VII ei ole enää Windsorin herttua, vaan Yhdistyneiden Herttuakuntien Kuningas. Hän on siis julistautunut muutamien herttuoiden kuninkaaksi, muodostaen oman valtionsa Garaninmaan sisälle. Hänelle uskollisuutta vannoneet herttuat ovat: Kaarlo Hyvälinja, Hyväkaupungin herttua, Khôr Jerad Khamisil, Länsivalimon herttua, Jaakko Hävittäjä, Huilun herttua, Rasmus Rausku, Athollin herttua, Antti Ruoste, Sänkylinnan herttua ja Khôr Damârid, Uldorin herttua.
Kaikkien herttuoiden alaisuudessa on tietysti joukko alhaisempia aatelisia maineen ja omine joukkoineen. Kaiken kaikkiaan Kuningas Edward VII:llä on todella varteenotettava sotajoukko.
Kuningas Edward VII on kokenut menetyksiä paitsi sodassa Marath XIV:tä vastaan, niin myös henkilökohtaisempia menetyksiä. Hän on menettänyt vaimonsa ja kaksi tytärtään, alle kaksivuotiaan Victorian ja alle vuoden vanhan Maudin kavalassa iskussa. Kerrotaan, että hänen vaimonsa Alexandra oli matkalla vierailemaan Antti Ruosteen vaimon Louisen luona, kun hänen saattueensa väijytettiin. Seitsenkymmenpäisestä saattueesta ei jäänyt muita henkiin kuin ajuri, joka sai pahan näköisen iskun päähän ja menetti tajuntansa joutuessaan kuolevan hevosen alle. Hänen mukaansa hyökkääjät olivat kaikki mustaan ja tumman ruskeaan pukeutuneita, ja heidän kasvojaan peitti kasvosuojus sekä huppu. Vaan kuten yleensä, hyökkääjät eivät olleet ilman tuntomerkkejä. Heidän rinnassaan, vasemmalla puolella, oli kätkettynä pieni pyöreä tunnus, jossa oli kolme hopeista heittotikaria siten, että niiden kahvat olivat kello 10, 12 ja 2 ja terät vastaavasti ristiin klo 4, 6 ja 8. Tunnus oli piilossa, mutta taistelun tiimellyksessä hän näki, kuinka Edwardin sotilas onnistui viiltämään tunnuksen näkyviin.
Myöhemmin selvisi, että tunnus kuuluu mitä ilmeisimmin Garaninmaalla sijaitsevalle yhteisölle, Lentävien Tikarien Huoneelle. Tämän yhteisön jäsenet elävät eristyksissä kaukaisessa luostarissa, ja yhteisö on hyvin suljettu. Yhteisön jäsenet ovat tunnettuja erilaisista taistelutaidoista, aseiden kanssa ja ilman. Vaikka he ovat kykeneväisiä suorittamaan vaativia salamurhia ja muita sen kaltaisia tekoja, ei heidän tiedetä sotkeutuneen moiseen. Tai ainakaan he eivät ole ennen jääneet kiinni, eli heitä ei ole tunnistettu. Ei ole kovin yleisesti tunnettu tosiasia, että Huone on hyvin harvoin suostunut palvelemaan Garaninmaan hallitsijaa merkittävää korvausta vastaan. Olen kuitenkin aika varma, että Kuningas Edward VII tietää tämän saman asian. Kieltämättä tämä isku oli kova Kuningas Edward VII:lle henkilökohtaisesti, ja olisi kenelle tahansa – miettikää omalle kohdallenne, jos oma vaimonne ja lapsenne tapettaisiin kylmäverisesti.
Olen tehnyt jonkin verran omia tutkimuksiani asiaan liittyen; tunnen ja tiedän kyseisen huoneen paremmin kuin moni muu elossa oleva, ja harvat ovat ne jotka tietävät, että minä tiedän. Ensimmäinen omituinen piirre iskuun liittyen on se, että luostarista on satoja virstoja matkaa paikkaan, missä väijytys tehtiin. Tämä tarkoittaa sitä, että sen takana olevalla taholla on täytynyt olla hyvin varhaisessa vaiheessa tieto siitä, koska Edward VII:n vaimo ja tyttäret ovat lähdössä vierailulleen. Tämä siitäkin huolimatta, että vierailtava kohde oli yli sadan virstan päässä, ja saattueen matkustusvauhti ei ole kovin suuri. Matkasta ja sen valmisteluista tietysti tiesi suuri joukko ihmisiä, että sikäli vakooja olisi saattanut saada tiedon hyvissä ajoin. Kuitenkin, väijytyksen paikka ja ajoitus olivat täydellisiä ja itse suoritus mestarillinen.
Toiseksi, olen melko varma siitä, että Marath XIV ei ole tilannut tätä iskua. Jo tämän tiedon saaminen vaati melkoisia ponnistuksia, kuten voitte hyvin kuvitella. Mutta jos kerran iskun takana ei ollut Garaninmaa, niin kuka sitten? Jos en olisi aivan varma, että teillä, arvon kuningas Boggo, ei ole mitään tekemistä asian kanssa, olisin epäillyt teitä, sillä teitähän tämä tilanne hyödyttää kaikkein eniten. Marath XIV joutuu keskittämään joukkojaan raivostunutta Kuningas Edward VII:tä vastaan. Näin ollen hän ei ole Saaren uhkana. Joko teillä, kuningas Boggo, on tällaisten asioiden suhteen todella hyvä onni, tai sitten jokin taho ponnistelee valtavasti sen eteen, että Saari pysyy hallussanne.
Sir Wallacen kannalta asiat eivät mene kovin hyvin. Yksi hänen komentajistaan, Merlin Hay, on saanut surmansa taisteluissa Marath XIV:tä vastaan, ja Hiuksettomien vankina ollut Archibald Mantos on tapettu. Hänen päänsä lähetettiin Sir Wallacelle. Ylivoiman ja kahden rintaman sodan edessä Sir Wallace on joutunut perääntymään jatkuvasti Marath XIV:n joukkojen tieltä. Sir Wallacen kannalta on vaarana, että hänet ajetaan ”nurkkaan” siten, että takana on enää vain merta. Mikäli asetelma jatkuu samanlaisena kuin mitä se on nyt, on vaarana, että Sir Wallacen kapinalliset häviävät aloittamansa sodan kahden vuoden sisällä. Hänen tärkein tukijansa, Elisabeth Etelämaa, on myös ahtaalla. Toisaalta, Elisabethilla on vielä yksi valttikortti käytössään, ja todennäköisesti hän antaa sen Wallacenkin käyttöön.
Tämä valttikortti on eräs pahamaineinen palkkasoturijoukko, joka tunnetaan nimellä Keisarin Lapset. Heidän johtajansa on armoton mies nimeltä Fulgrim Chemoslainen. Hänellä on komennossaan ainakin kolmesataa miestä; hyvin merkittävä joukko. He ovat erittäin tehokkaita ja järjestelmällisiä, ja paremmin koulutetut ja varustellut kuin monet armeijat. He ovat myös erittäin kalliita. Todennäköisesti heidän käyttönsä romahduttaisi Elisabethin varallisuuden täysin, ja vaarantaisi hänen asemansa. En tiedä, onko hän valmis uhraamaan itsensä Wallacen aloittaman kapinan vuoksi. En tiedä, onko hänellä enää edes varaa tuohon joukkoon.
Kaiken tämän lisäksi kerrotaan, että Marath XIV on lähestynyt erästä palkkasoturijoukkoa, joka tunnetaan Maailman Syöjinä, ja heitä johtaa julma ja väkivaltainen mies nimeltä Angron. Maailman Syöjien lukumäärä on yli viisisataa miestä. Tämä lähestyminen on vain huhu, sillä Marath XIV:llä ei ole käsitykseni mukaan tarvetta tällaiselle armeijalle – ellei hänellä sitten ole mielessä jokin hyvin erityinen tehtävä.
Ryhmä nyökkäili ja myhäili Galadrielin uutisia mukaellen, mutta sen ihmeempiä kysymyksiä uutiset eivät herättäneet ryhmän jäsenissä.
Virallisen vastaanoton jälkeen ryhmä majoittui ja pääsi siistiytymään ennen illallista, ja kaivamaan retkirepuista parasta päälle. Ruokailu sujui leppoisissa merkeissä, ryhmä hankki tietoja tulevaa kauppamatkaa varten, mitä myydä, mitä ostaa, miten varustautua ja niin edelleen. Illan lähestyessä loppuaan Boggo hankkiutui kahdenkeskisiin puheisiin Annanraenin kanssa, ja pitkällisen pohjustuksen jälkeen syötti tälle tiedon siitä, missä Harmonisoijan örkit pitävät majaansa – kuitenkin mainitsematta mitään Harmonisoijasta – ja epäilynsä että nämä ovat sitä samaa sakkia, joka surmasi kuningattaren viestinviejät muutama vuosi sitten. Boggo uskoi saaneensa koston siemenen kylvetyksi.
Sir Wainamrun ei osallistunut illalliselle, sen sijaan hän päätti hakea keittiöltä muutamia pullollisia punaviiniä ja lähteä vaeltelemaan pitkin kuningattaren kiehtovaa puutarhaa, sielunsa synkkiä salaisuuksia parhaalle ystävälleen tilittäen.
Ryhmä vietti kaupungissa seuraavan päivän niitä näitä puuhastellen. Arnin ja Berekin tapauksessa niitä näitä tarkoitti epätoivoista vonkausta jokaista tissit omaavaa haltianaista kohtaan. Tuloksetonta ja häpeällistä. Tarpeeksi alas rimaa laskettuaan Arn sentään pääsi puheisiin saakka erään haltianeitosen kanssa, jota heidän ajankäsityksensä mukaan voitiin pitää edes tuskin teini-ikäisenä. Pitäähän miehellä olla myös pitkän tähtäimen suunnitelmia.
Boggo kuulee…
Ensimmäisellä leirinuotiolla Artamarista lähdön jälkeen Bogon kattila kiehahti ylitse. Vuolaan kirosanaryöpyn sävyttämänä hän tilitti, että jollei Sarumán ollutkaan karkuri, niin hänet on varmasti tapettu. Tapettu hänen linnassaan, missä tasan tarkkaan vain yksi hobitti päättää kuka elää ja kuka kuolee! Sitä olisi luullut Benedictuksen antaman esimerkin vieneen viestin perille, mutta näköjään ei. Ja kun Bogon logiikan mukaan vain Raestlínilla on motiivi päästää Saruman päiviltä, joten Sir Sigurd saa asian hoidettavakseen, siinä samalla kun lamppukauppoja tehdään, tämäkin asia lienee helposti ongittavissa esiin. Ja kun pettureita kuitenkin on kaikkialla, niin Berekin ja Arnin on parasta selvittää millaiset jauhot Raestlínin veljellä Garamonilla on pussissaan. Eikä epäilystäkään etteikö tornin rakentaja Tar-Samno olisi jollain lailla kuviossa mukana, jos ei muuta niin vähintään Sarumánin mielenkäännätyksen uhri, Sir Wainamrun ottakoon siitä selvää. Ja sitä odotellessa että luopio selviää, Jimi voisi sovittaa vanhan kansanlaulun Petturin Palkka linnan olosuhteisiin sopivaksi, ja opettaa sen kääpiökuorolle. Saataisiin hienoa tunnelmaa lauantai-iltapäivien tuomion käytäntöön panoihin kun kelpo kuoro uhkaavasti hoilaisi taustalla. Ruoska viuhuu ja kääpiöt laulaa, niin kaunista.
Seuraavalla nuotiopaikalla Bogonkin pulssi oli vähän tasaantunut, ja hän ehdotti Sir Wainamrunille että tämä alkaisi pohdiskelemaan yrtteihin perustuvaa kansallista terveydenhuoltoa. Lähitulevaisuudessa kun BoggoGåte ja valoverkko ovat toiminnassa, mikä tahansa jossain Saaren moninaisista elinolosuhteissa kasvava yrtti voitaisiin hyvinkin nopeasti saada potilaan luokse. Pitäisi vain suunnitella mitä yrttejä kannattaa missäkin kasvattaa.
Bogolla oli myös Sir Malanturille asiaa, ja sattumalta Hodor sattui istuksimaan sulkakynä valmiina ja onnistui taltioimaan koko puheen sellaisenaan jälkipolville.
Sir Malantur, kuten varmaan olet huomannut, maailmojen mullistuksen jälkeen kansa on kovasti hämillään, he eivät tiedä mitä on tapahtunut ja miksi asiat menivät niin kuin menivät. Hämmennys synnyttää valtatyhjiön, ja se joka ensimmäisenä pystyy täyttämään tyhjiön nappaa vallan. Enkä halua odottaa mitä tapahtuu, ja kuka tyhjiöön ilmaantuu, joten on parempi että me täytämme tuon aukon kansan sydämessä. Minulla on ajatus siitä kuinka tämä tehdään…
Ja näin se tarina kuuluu arvon Malantur. Aikojen alussa, voimat jotka loivat maailmamme, he jotka haluavat itseään kutsuttavaksi Valloiksi, jakaantuivat kahdeksi keskenään riiteleväksi ryhmäksi. Sir Sigurd varmasti käyttäisi niistä ilmaisua Pantheon. Joka tapauksessa, he kutsuivat itseään Valoiksi ja Väreiksi. Ohitamme pitkän tarinan ryhmien välisistä kiistoista, ja toteamme että Valot voittivat, ja painoivat Värit maankuoren syövereihin, mielestään ikuisiksi ajoiksi. Ja sellaisena maailma säilyikin meidän aikoihimme saakka.
Vaan Valolla oli muitakin kilpailijoita, joista voimakkain on Pimeys. Ja Pimeys keksi keinon. Kuten kaikki jotka ovat joskus maalanneet jotain tietävät, kahta väriä sekoittamalla saa muodostettua uuden, kolmannen värin. Mutta jos sekoittamista jatkaa liian kaunan, lisäämällä aina uusia värejä, kaikki muuttuu lopulta mustaksi. Tätä mustaa, joka maankuoreen oli muodostunut, Värien siellä sekoittuessa, Pimeys keksi käyttää hyväkseen. He lähettivät edustajansa nostamaan Värit, nyt suurena mustana massana kohti maailman kaarta, tarkoituksenaan pimentää maailma. Ja näin olisi käynyt ilman odottamatonta sankaria, pientä mitättömältä vaikuttavaa olentoa, joka rohkeudellaan ja päättäväisyydellään tuhosi Pimeyden ja näin tehdessään vapautti Värit takaisin maailmaan.
Värit kokosivat voimansa ja löivät pitkän valtakautensa veltostuttamat Valot helposti. Tämän taiston seurauksena me näimme miljoonina maahan pudonneina enkeleinä. Tämän jälkeen Värien Vallat ryntäsivät maan päällä vapautuneiden sielujen kimppuun, houkutellakseen niistä mahdollisimman monta oman näkemyksensä taakse. Mutta Värit olivat tasavahvoja, kukaan ei saanut taakseen selkeää ylivoimaa. Vallat tiesivät että he tulisivat käymään keskenään pitkän ja uuvuttavan taiston johtajuudesta, mutta eivät halunneet maailman allaan päätyvän sekasortoon. Niinpä he valitsivat sanansaattajan tuomaan Valtojen tahdon tietäväksi maan päälle. Tämän miehen nimi on Pietari. Hän niitä joita kutsutaan Siivettömiksi, tai Värittömiksi. Entinen Mestari, joilta siivet on riistetty väärinkäytöksen tai epäonnistumisen johdosta. Heitä kuitenkin yhdistää yksi asia, he ovat täysin puolueettomia Valtojen välisten valtapelien osalta. Täydellisiä sanansaattajia.
Ja Pietari puhui sinulle Sir Malantur, kertoen tämän tarinan, ja että Sinut ja perillisesi on valittu levittämään tätä Sanaa ja Valtojen tahtoa. Samalla lailla kuin kiitokseksi vapauttamisestaan, Kuningas Boggo on Valtojen Valittu, mies joka yhdistää Valtojen suojeluksessa maailman kansat heidän maallisissa pyrkimyksissään.
Tämä, Sir Malantur, on se tarina jota haluan sinun levittävän, opin jolle haluan sinun löytävän seuraajia ja uskollisia. Tässä sanan levityksessä voinemme ottaa oppia Äiti Ammalta, soppalautasen voima on yllättävän suuri heikkojen ja voimattomien keskuudessa. Heidän silkalla määrällä rakennetaan vahva perusta. Ja kuten varmasti huomasit, tarina ei kerro mitään Opin sisällöstä, joten kangas on tyhjä niin sanoakseni.
Mietipä tätä arvon Malantur…
Parikymmentä virstaa ennen linnaketta neljä sotapeikkoa hyökkäsi ryhmän kimppuun. Toisena tiedustelijana toiminut Vaes kuitenkin näki ne hyvissä ajoin ja ryhmä sai peikot nujerrettua ilman vaikeuksia. Sir Malanturin sauvasta lävähti luupiikki hänen kämmenensä lävitse, samalla kun heitti loitsun korppinsa kautta peikkojen rintamaan. Pappismiehiäkin on niin monenlaisia. Taistelu sujui kerrassaan erinomaisesti, ja takarivin miesten pelko siitä, että miekat ja taidot olisivat olleet jotenkin ruosteessa, olivat täysin turhia. Peikkojen pesä löytyi jälkiä seuraamalla läheisestä metsästä. Luola oli tyhjä, ja sieltä löytyi hivenen rahaa sekä aseita ja panssareita. Ei mitään erityisen mielenkiintoista, mutta ikuisessa rahapulassaan Arn ja Berek ottivat kaiken kiiltävän kantoon. Pimeys alkoi laskeutumaan, joten ryhmä päätti leiriytyä luolan eteen. Lepo vain jäi lyhyeksi kun vartiomiehet huomasivat epälukuisin joukon huorneja lähestyvän leiriä, ryhmä pakeni niitä peikkojen luolaan ja piilotteli siellä aamun asti, jolloin huornit kaikkosivat. Saman päivän iltana ryhmä pääsi linnakkeelle.
I’ll be back
Linnakkeella ei sen kummempia ollut tapahtunut, mitä nyt Algorin tuhahteluista päätelleen hän ja Cimo olivat ottaneet jo ensimmäistä kertaa yhteen. Kelpo kääpiön luotto Bogon kykyyn valita joukkojaan tuntui olevan rapistumassa. Ryhmä hajaantui täyttämään aviollisia tai muita velvoitteitaan.
Aamun tullen Boggo meni Elmerin pajalle, esitteli tälle tuolinsa piirustukset ja pyysi tältä suunnitteluapua vielä yhteen yksityiskohtaan. Molempiin kädensijoihin sijoitettaisiin mekanismi josta vetäisemällä heittotikari nousisi esiin ja olisi nopeasti käytettävissä. Elmer lupasi konsultoida Thrimmua ja pohtia miten tämä kannattaisi toteuttaa. Vielä ennen töiden alkua Elmer sai toisenkin asian pohdittavakseen, miten vartiotorniketjun rakentamista voisi nopeuttaa, olisiko vaikka mahdollista tehdä tiettyjä osia etukäteen sarjatyönä ja sitten palikat vain paikan päällä liitettäisiin yhteen?
Sir Wainamrun, Berek ja Arn lähtivät kohti Korkean Taikuuden Tornin rakennustyömaata hasstattelemaan kohteitaan. Sir Sigurd jäi vielä pohtimaan omia peliliikkeitään Raestlinin suhteen. Sir Wainamrun jututti Tar-Samnoa ihailtavan sitkeästi, aihetta useasta näkökulmasta lähestyen, mutta lopputulemana oli että miekkonen oli täysin viaton, niin Sarumanin katoamiseen kuin kuninkaallisten mielenkäännytyksiin.
Arnin ja Berekin keskusteluhetki Garamonin kanssa ei ollut yhtään sen hedelmällisempi. Edes porkkanana vilauteltu paikka kuninkaan armeijassa ei saanut miestä ulos kuorestaan. Kovin syyttömältä hänkin vaikutti Sarumanin kohtaloon.
Kaiken kaikkiaan tornin rakennustyömaalla oli kova tohina päällä, vaikka vasta perustuksia oltiin rakentamassa.
Seuraavan aamuna rauha häiriintyi kun vartijat ja palvelijat säntäilivät pitkin linnaa etsien ryhmäläisiä, ja hälyttäen näitä kaupungin portille. Vain Arn jäi löytymättä, henkilökunta ei ollut vielä oppinut etsimään häntä Taikayöstä. Portilla riehui Arnold, yksi vartija oli jo maassa ja toinen golemin hellässä kuristusotteessa. Vartiokaarti oli keihäät valmiina piirittänyt vihollisen. Boggo sai Arnoldin huomion itseensä huutamalla tietävänsä Eölin olinpaikan. Arnolds vastasi haluavansa tietää myös petturi-Drulin sijainnin. Boggo sanoi Eölin löytyvän Amon Lindhista ja Drulin karanneen Zonacoon. Golemi tiputti nyt jo elottoman vartijan maahan ja poistui paikalta, unohtamatta kuitenkaan mainita tulevansa takaisin jos häntä taas olisi vedätetty.
Tämän jälkeen ryhmä alkoi suunnittelemaan reissua Joensuuhun, Adrian oli elellyt siellä jo kolmatta vuotta maksamatta veroja, Boggo halusi mennä muistuttamaan asiasta. Matkaan lähdettäisiin vajaan viikon kuluttua. Ennen tätä Cimo kävi kuitenkin laittamassa Sir Sigurdin lujille, valtion kassatilanteen ja kirjanpidon kun näytti olevan melkoista heittoa. Sir Sigurd selitteli aikansa, ja jostain taisi löytyä tilittämättä jääneitä varojakin. Ainakin päällisin puolin Cimo näytti tämän jälkeen tyytyväiseltä. Myös Algor koki outoja hetkiä, hän luuli jo tuntevansa kuninkaan ajatuksenjuoksun, mutta Bogon linnan katolla esittämä tulevaisuuskuvitelma kahdenkymmenen sukupolven päästä tapahtuvasta linnanherrojen vallanvaihdosta meni pahasti yli hilseen, mutta kaipa hobitilla tähänkin syynsä olivat.
Tuhkakaupunki
Matka Joensuuhun sujui tapahtumaköyhästi. Kun ryhmä varovasti liikkumalla pääsi näköetäisyydelle, he huomasivat että koko kaupunki oli palanut poroksi. Tarkempi tulkinta paljasti että lapset, naiset ja heikot oli surmattu miekoin tai poltettu elävältä taloihinsa. Satamasta myös kaikki laivat oli tuhottu. Asemiesten ruumiita ei löytynyt. Viehkona yksityiskohtana, polttamisen jälkeen, kolme irtileikattua ja tervattua päätä oli isketty kepin nokkaan katse kohti Bogonlinnaa. Tämä kaikki oli tapahtunut arviolta kolmisen kuukautta sitten, mikä ajoittuisi vuodenvaihteeseen.
Ryhmän etsiskellessä lisäjälkiä kaupungin ulkopuolelta, he löysivät, muutaman virstan päästä, maanjäristyksen paljastaman onkalon. Tässä vaiheessa onkalosta näkyi vain suorakulmainen reuna, mutta päivä työllä koko suuaukko tuli näkyviin. Suuren kaivetun luolaston suuaukkoa reunusti kirjoitus jota edes Sir Sigurd ei tunnistanut, mutta loitsulla sai selville että se oli harmaakääpiöiden kieltä ja jonkinlainen tervetulotoivotus.
Ryhmä päätti leiriytyä yöksi ja lähteä tutkimaan luolaa aamun valjettua. Tämä jäi kuitenkin vain aikomukseksi, sillä paikalle lensi korppi, jolla oli jalassaan seuraava viesti:
Arvoisa Kuningas Boggo I
Mitä kohteliaimmin ilmaisen haluni keskustella kanssanne
Uuteen Garethiin liittyvistä asioista mahdollisimman pikaisesti.
Mikäli se Teille suinkin sopii, olkaa ystävälliset ja
saapukaa linnalleni ensi tilassa. Ilmoittautukaa palvelijoilleni
portillani, niin teidät opastetaan luokseni viipymättä.
Kunnioittavasti,
Kreivi Dracula
Luolan tutkiminen sai jäädä, ja aamun tullen ryhmä lähti kohti kreivin kartanoa, ja saapui sinne sopivasti illan alkaessa hämärtyä. Paikassa oli tapahtunut melkoisia muutoksia sitten viime näkemän, kartanon ympärille oli pystytetty muurit, ja sisäpihalle rakennettu upea puutarha. Pienempiä apurakennuksia oli noussut muurien sisään, ja päärakennus oli saanut lisää kokoa, muun muassa uusia torneja. Alueella näkyi myös olevan pieni kennel, jossa tosin koirien sijaan oli valtavia susia - viisi erisävyistä harmaata ja yksi lumenvalkoinen. Rantaan oli tehty tie ja siellä oli pieni satama. Palvelijat veivät ryhmä saliin, tarjosivat juomia ja jättivät heidät odottamaan kreiviä, joka odotuttikin ryhmää kunnes aurinko oli painunut mailleen. Sillä välin ryhmä ehti tutkailla salissa olevat runsaslukuiset maalaukset. Eräs maalaus herätti ryhmän mielenkiinnon. Se kuvasi yksinäistä, pitkää, tummanharmaaseen ja mustaan pukeutunutta selin olevaa miestä kädet kohotettuna. Miehen selässä oli kaunis ja pitkä kahden käden miekka. Miehen edessä oli suuri vihreä lohikäärme siivet levitettyinä tuijottamassa suoraan miestä suu avattuna. Miehen levitettyjen käsien ja sormien väliin oli maalattu jonkinlaista sädehtivää energiaa, ja lohikäärmeen nieluun oli maalattu tulenhehkua. Nokkelimmat päättelivät, että maalaus esitti Krallkatorrixin ja Elwën välistä taistelua.
Draculan saavuttua tarjoiltiin illallinen, ja kreivi hyvin kohteliaaseen tyyliinsä kuunteli ryhmän kuulumiset ja tutusti uusiin jäseniin. Kreivi vahvisti ryhmän epäilykset siitä että Adrian miehineen teurasti kaikki siviilit ja poltti koko paikan, paeten sen jälkeen tuhoamatta jätetyillä aluksilla. Päiden tikuttaminen oli Mantereella yleisesti käytetty merkki siitä että vakooja oli saatu kiinni, ja katseen suunta paljasti hänen epäillyn isäntänsä. Ryhmän kertoessa Galadrielilta kuulemansa uutiset Mantereen tapahtumista, Dracula antaa ymmärtää että kuningatar Galadriel tuntee Lentävien Tikarien Talon paremmin kuin on ryhmän antanut ymmärtää, mutta muuten hänellä ei ole mantereen tapahtumista parempaa tietoa. Eräs Valderráma -niminen kauppias oli kuitenkin poikennut hänen uutukaisessa satamassaan, ja myynyt hänelle puvun, joka hänellä nyt oli yllään.
Jälkiruokaan mennessä Dracula pääsi asiaansa, hän halusi uudelleen rakentaa ja asuttaa Joensuun. Sirit katselivat toisiaan hieman epäilevän näköisinä, mutta Bogolta ei montaa silmänräpäystä mennyt kaivaa esille saman asukassopimuksen pohja jonka haltiat olivat allekirjoittaneet. Hetken paperia tutkittuaan Dracula vetäisi nimensä alle Sirien ja muiden ryhmän jäsenten huokaistessa enemmän ja vähemmän syvään. Loppuilta sujui niitä näitä höpistessä ja aamun tullen ryhmä lähti palailemaan kohti kutsuvaa luolan suuaukkoa.
Lonksuvia luita
Ryhmä oli jo oman osansa luolastoista kolunnut, joten paikan tutkinta sujui hyväksi havaittuja varotoimenpiteitä suorittaen, tämä tahtoo sanoa että hyvin hitaasti. Paikka paljastui valtavaksi moneen tasoon louhituksi harmaakääpiöiden kauppakaupungiksi, jonka örkit olivat valloittaneet, ja luovan julmaa mielikuvitusta osoittaen teloittaneet kääpiöt. tästä kaikesta oli kulunut aikaa ainakin tuhat vuotta. Juuri niin kauan etteivät kuolleet enää jaksaneet pysyä kuolleina, vaan paikka kihisi örkkien luurankoja, jotka halusivat kostonsa. Mielenkiintoisesti yksikään liikkuvista luurangoista ei ollut harmaakääpiöiden.
Pari pienempää joukkiota ryhmä pisti kappaleiksi sen suuremmitta ongelmitta, ja tulevia vaikeuksia ennakoiden loitsuja säästellen. Kompleksin tutkituista osista löytyi kaksi suurempaa huonetta, joissa molemmissa oli useampia kymmeniä luurankoja, toinen vaikutti vastaanottovarastolta, ja toinen hallitsijan huoneelta. Siihen viittasi myös valtaistuimella istuva kruunupäinen luuranko. Jos täältä jotain kiinnostavaa kiiltävää löytyisi, niin siinä olisi todennäköinen paikka. Ryhmän pohtiessa taistelutaktiikkaa, mietintä sai aivan uutta kiirettä, alemmilta, edelleen tutkimattomilta tasoilta kuului maanjäristyksen kaltaista jyrinää, ikään kuin jotakin olisi sortunut, tai herännyt…
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen. Kursivoidut tekstit ovat Kuittaan käsialaa, paitsi Bogon tarina Malanturille, joka on H. Jokisen kirjoittama.