Uudisraivaajat 43

[Edellinen osa] [Seuraava osa]


Karhuntalo

Edellisen yön vaarojen varoittamana ryhmä lähti hiljalleen etenemään kohti Talven ystävien Karhuntaloksi kutsumaa paikkaa, joka paljastui suurimmalta osalta raunioituneeksi pienehköksi linnoitukseksi. Lisäväriä paikkaan toivat lähistöllä olevat kukkulat, jolla olevat kumpareet olivat kovasti tutunoloisia hautakumpuja. Lähestyessään raunioita ryhmä huomasi muurin laella suuren valkoturkkisen koiraeläimen, tarkempi lajimääritys jäi tekemättä. Ryhmä edelleen lähestyessä eläin alkoi ulvomaan varoitusta, ja Sir Malanturin tiedustelulennolla oleva korppi havaitsi vähintään puolenkymmentä samanlaista puoliksi sortuneen rakennuksen kätköissä.

Ryhmän saapuessa linnan piha-alueelle ulvonta muuttui haukahteluksi, hermostuneimmat ryhmästä olivat jo laittaneet puolustusloitsut päälle. Toisesta, osittain maan alla olevasta rakennuksesta ilmestyi viisi aseistettua rumaa ja julman näköistä puoliörkkiä, heidän johtajalla oli hehkeä pääkallon näköinen kaulakoru. Mies esittäytyi yleiskielellä Algoth Niskaksi, ja yhdellä mustan kielen murahduksella hiljensi haukkuvat hauvelinsa. Kovasti Algoth ihmetteli mitä miehiä oli kieltokylteistä huolimatta saapunut hänen yksityisalueelleen, ja antoi ryhmän myös ymmärtää että tiesi kyllä mitä loitsuja nämä olivat ehtineet päälleen heittää.

Boggo selitteli jonkinlaisen jorinan leiripaikkaa etsivistä etelän kauppamiehistä, ja siitä pitkien sanallisten kiemuroiden kautta ryhmä päätyi lopulta pirtukauppaa tekemään. Maistiaisissa selvisi että kovasti tuttua tavaraa tuntui olevan, poltetun öljyn antamaa vivahteikasta jälkimakua unohtamatta. Jotta paikalta päästiin liukenemaan, Sir Malantur ja Sir Wainamrun ostivat litran verran Niskan Kirkasta, valkoturkkisen eläimen nahasta tehtyihin leileihin pakattuna. Puoliörkit olivat katselleen ryhmän varusteita niin kiinnostuneina, että heti kun rauniot jäivät taakse, niin ryhmä veti pikamarssia pitkälle iltaan.

Iltamat haltiatyyliin

Ryhmä taktiikkaa päästä takaisin Turgonin valtakuntaan perustui vahvasti onneen, pyrkimys löytää edes suunnilleen niille seuduille minne Kuninkaan miehet heidät olivat jättäneet, ja odottaa kunnes heidät jälleen löydetään. Matkalla Boggo ehti kuiskutella Sir Wainamrunin korviin ihmettelyään siitä kuinka paljon uskomattomia sattumuksia Prinssin kuolemaan tuntui liittyvän, ja eikö olisikin oletettavampaa että ainakin osa noista sattumuksista olisi jollain lailla järjestetty, ja kannattaisikohan ottaa selville kuka Prinssin kuolemasta parantajan lähdön jälkeisinä aikoina on hyötynyt. Eihän tämä tuomioita muuttaisi, pelkuri ja karkuri lopun ikäänsä, mutta totuuden esiin tuominen saattaisi parantajaa Sir Wainamrun asemaa Turgonin ja ennen kaikkea tämän siskon silmissä. Kaikkea se Boggokin viitsii ihmetellä.

Pari päivää Karhuntalolta lähdön jälkeen ryhmä ja Turgonin partio lähes törmäsivät toisiinsa molempien etsiessä turvallista leiripaikkaa. Pari päivää myöhemmin ryhmä saapui jälleen Gondoliniin - viimeisen päivän matkustivat toki huputettuina – ja heidät ohjattiin samoihin majoitustiloihin, ja pian tuli kutsu osallistua huomenna Kuningas Turgonin isännöimälle lounaalle. Ryhmä vietti illan hinkaten tundran tuoksut ihostaan.

Lounaalle osallistui vain Turgonin lähipiiri ja ryhmäläiset. Ruokalajien vaihtuessa Boggo maalailevaan tyyliinsä kuljettaa Turgonin ryhmän seikkailujen halki, pirtukauppiaista jäätyneisiin rakastavaisiin, ja edelleen halvaantuvaan kyläpäällikköön ja Sir Wainamrunin sankaritekoihin tämän tuomisessa takaisin elävien kirjoihin. Sen verran Boggo suo asemestarilleen armoa että ’unohtaa’ Vaimolahjan antamiseen ja saamiseen liittyvät yksityiskohdat, istuihan ihastuttava Idril samassa pöydässä, ja kaikki ovat huomanneet Arnin pyrkimykset neitokaista kohtaan. Tai paremminkin joutuneet kuulemaan loputonta vuodatusta tämän kauneudesta jokaisella leirinuotiolla.

Kuningas Turgon oli suuresti vaikuttunut ja kiitollinen ryhmän saavutuksista, ja kutsuu heidät vielä samana iltana juhlaillallisille jotta voi jälleen huoneiden päämiesten edessä kutsua heidät tervetulleiksi vieraiksi Gondoliniin.

Illalliselle kokoontui sama porukka kuin oikeudenkäynnin jälkeiseen illanviettoon. Turgon avasi illan kertomalla lyhennetyn version ryhmän tekemisistä Talven ystävien parissa, ja sitten yllätti kaikki tekemällään päätöksellä. Hän oli päättänyt kumota Sir Wainamrunin ehdonalaistuomion ja palauttaa tämän aseman Kultaisen Kukan huoneen jäsenenä, kiitoksena siitä merkittävästä roolista joka hänellä oli Nahkapään parantamisella ja sitä kautta rauhan säilymisellä (myöhemmin Turgon paljastaa Jimille ettei tämän puolustuspuheenvuoro suinkaan ollut ansioton tässä päätöksessä, mutta täällä haltioiden keskuudessa asiat ovat sitä miltä näyttävät, eivät sitä mitä ovat). Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut huomata että nämä sanat kuulleessaan Prinsessa Aredhelin silmiin syttyi uusi tähti.

Viini virtasi ja iloinen puheensorina täytti huoneen, taustalla huomiosta kilpaili Celodîond niminen kahden miehen yhtye, laulussa Monroë ja luutussa Amdir Coiel. Illan edetessä Lähteen huoneen päämies Ecthelion ehti tyhjentää niin monta maljaa että alkaoi jo selvästi päihtymään, ja luultavasti ryhmän saamasta huomiosta kimpaantuneena haastoi Jimi huilunsoittokilpailuun – kaikista mahdollisista haastoista juuri huiluttelu – eikä kelpo bardi toki jättänyt tähän vastaamatta. Kyseessä oli kuitenkin alan mestarimies, eikä Jimi kakkossoittimellaan kyennyt vastaamaan. Kun Jimi alkoi puolustelemaan tappiotaan ’että jos vaan olisi ollut luuttu kädessä..’ vain huomatakseen olevansa seuraavassa haasteessa Amdir Coielia vastaan, ja taas tuli pataan. Amdir oli kuitenkin niin vaikuttunut Jimin kyvyistä että lahjoitti tälle luuttunsa, josko sen avulla soinnut soljuisivat sukkelammin.

Tässä vaiheessa Turgon kyllästyi peleihin ja kilauttelu haarukalla lasinsa kylkeen hiljaisuutta vaatien, hän kertoo kaivelleensa muistinsa kätköjä ryhmän poissa ollessa ja kyenneensä palauttamaan yksityiskohtia takaisin mieleensä.

"Pohjoinen tukikohta perustettiin aikoinaan hyvin erikoiseen paikkaan, alueelle, jossa oli käytännössä aina pakkasta. Linnoitus itsessään ei ollut kovin näkyvä maan päälle, ja Veljeskunnan jäsenet Talven Ystävien avulla naamioivat linnoituksen vain isoksi jäiseksi ja lumiseksi möykyksi, yhdeksi lukuisista muista möykyistä. Kuten aiemmin sanoin, se tukikohta on tuhottu ja sen maanalaiset tunnelit sorrettu.

Nykyään sorretut tunnelit kuitenkin ulottuivat tukikohdasta aina muinaiseen Mornostiin, joksi lumihaltiat sitä kutsuvat, ja joka Talven Ystävien kielellä tarkoittaa Pimeää Taloa. Me kutsumme sitä myös nimellä Ondomala; se on Kipukivi. Nimi tulee siitä, että tarinan mukaan mikä tahansa elollinen olento, joka koskettaa linnoituksen kiveä paljaalla iholla, kokee kipua. Sinne kuitenkin Veljeskunta oli Kaarnan avustuksella laatinut väliaikaisen varatukikohdan. Miten he sen tekivät ja järjestelivät, sitä en tiedä. Tiedän kuitenkin hyvin tarkasti, missä Mornostin linnake sijaitsee, ja sen tiedon jaan teille vakavan varoituksen kera: älkää jakako tietoa muille! Saattaa olla, että sinne on unohdettuna jotain, jonka tuleekin olla unohdettuna.

Mornostista ja sen syövereistä en tiedä varmaksi mitään, mutta joitain tarinoita kuitenkin. Sanotaan, että linnakkeen tyrmistä lähtee Varjokansan kaivamia kätkettyjä käytäviä syvälle maan alle, yhtyen luoliin jotka kaivettiin Ensimmäisen Ajan aikana, ja jo ennen sitä. En tiedä, onko näitä luolia ja käytäviä tutkinut kukaan, vai onko Varjokansa kenties kätkenyt niihin omia aarteitaan ja haudannut tuntemattomia salaisuuksiaan. Sanotaan, että siinä maanalaisessa maailmassa vaeltaa olentoja, jotka eivät ole nähneet auringonvaloa ikinä, eivätkä sitä näe; nimettömiä olentoja, jotka syövät maailman perustuksia loputtomilla vaelluksillaan.

Tiedän myös, että Mornostissa on löydettävissä Veljeskunnan yksityiset tilat. Rokka ei koskaan kertonut kuinka niihin pääsee, tokaisi vain, että 'ne joilla sinne on asiaa, ymmärtävät kyllä kuinka se ovi avataan'. Mikäli päätätte mennä sinne, toivotan teille ennen kaikkea onnea ja suopeaa säätä. Lisäksi tarjoan teille oppaan, joka opastaa teidät ainakin Venemiehen Sataman lahteen, josta toivottavasti löytyy Talven Ystäviä; he tuntevat sen alueen ja siitä eteenpäin paljon paremmin kuin minun väkeni."

Järjestelyihin kuluisi noin viikko, ja jollei ryhmä pahasti jumittuisi matkalle, niin heidän pitäisi ehtiä takaisin ennen kuin laivat purjehtisivat takaisin etelään. Boggo suostui tarjoukseen ryhmänsä puolesta.

Sitten Ecthelionin viininhöyryisestä mielestä nousi seuraava kuningasidea, hän halusi ehdottomasti ryhtyä juomakilpasille, ja kuinka ollakaan Sir Wainamrun oli enemmän kuin valmis tarttumaan täkyyn. Turgonin ja Aredhelin sisarussuhde näkyi selkeästi heidän painaessaan samanlaisella eleellä päänsä kämmeniin. Kisajuomana toimisi harvojen herkku Tosi Miesten™ neste, joka lähemmin tarkasteltuna oli hyvinkin tutunoloista örkkipirtua, tosin lähde ei tainnut olla ryhmän lisäksi muiden tiedossa.

Eihän se kaunista katsottavaa, miehet joivat itsensä mökellysvaiheen kautta sammumisen partaalle. Tarkasti tuomittuna Sir wainamrun kaiketi voitti, mutta eipä ketään tainnut kiinnostaa, ehkä asianosaisia jos niin paljon maailmasta vielä olisivat kyenneet hahmottamaan. Hodor saatteli Sir Wainamrunin tutimaan ja pari muiden Huoneiden päämiehistä teki saman Ecthelionille.

Hiljalleen vieraat alkoivat poistumaan, Turgon pyysi kuitenkin ryhmää jäämään vielä hetkeksi. Tällä ovenavauksella Arnin koko illan jatkunut uurastus palkittiin ja hän pääsi iltakävelylle Idrielin kanssa. Berekin laskelmien mukaan mies oli poissa niin vähän aikaa, ettei siinä kummoisia sutaisuja ole sutaistu, saattoi olla myös kateellisen miehen pohdintaa. Joka tapauksessa poikkeuksellisen hiljaa Arn illan tapahtumista pysyi.

Turgon kertoili vähän tarkentavia yksityiskohtia tulevasta retkestä, ja että oli itse itselleen ottanut vapauden suunnitella ryhmälle vähän aktiviteetteja tuleville päiville – vapaaehtoisuuden pohjalta toki – jotain pientä mukavaa joka saisi ajatuksen pois painostavasta maailmanpelastuksesta.

Seikkailijan vapaapäivä

Jimi löysi itsensä Aicatiën teatterista vetämässä toisen pääosan Belenin kertojaäänen osaa näytelmässä ”Belenin ja Rúthienin tarina”, Nyarë i Belen ar Rúthien. Esitykset olivat loppuunmyytyjä, olihan pääosissa rakastettu pari Gerel ja Juliwen, mutta kyllä Jimi tulkinnallaan sai nostettua kokonaisuutta pari piirua.

Boggo päätyi kuninkaalliseen keittiöön opettamaan mantulaisten perinneruokien saloja, Gondolin ensimmäisen Gebab-kioskin avaamista odotellessa. Hobitin yritys urkkia siinä ohessa näppärän matkamuonan resepti vain jäi yritykseksi, lipeväkielisyydelläkin on rajansa. Sir Sigurdin viettäessä yönsä paikallisten astrologien kanssa, Sir Wainamrun palasi entiseen opinahjoonsa Taruktarnan yliopiston sairaalaan jakaen tietonsa ei-haltioiden parantamisesta. Sir Malantur pääsi saarnaamaan paikalliseen Manwën temppeliin, pastorin kiihkomielisyys taisi olla jotain johon täällä ei oltu totuttu.

Kaupungin yöelämään tutustumisen sijaan Arn ja Berek saivat viettää tiiviitä päivä kaupunginvartioston parissa aina jännittävästä pienryhmätoiminnan tärkeydestä taistelutilanteessa keskustellen.

Eräänä kauniina kesäiltana Aredhel ja Sir Wainamrun lopulta prinsessan aloitteesta kohtasivat kaupungin korkeimman tornin huipulla. Asiaan kuuluvien huokauksien jälkeen Aredhel kaatoi sisällään kannetun tuskan Sir Wainamrunin niskaan, syyttäen tätä hylkäämisestään, jäämisestään yksin epämääräisten kosijoiden jahdattavaksi. Hölmistyneen parantajan ainoa puolustus on täydellinen muistamattomuutensa.

Aredhel, prinsessa
Aredhel, prinsessa
Rauhoituttuaan Aredhel kaivoi esiin piirroksen joka esitti heitä kahta pitämässä toisiaan käsistä kiinni, kasvot alaspäin painettuina ja lähes vastakkain ja silmät suljettuina kahden puun, Glingalin ja Belthilin välissä laskevan auringon värittäessä takana olevien suihkulähteiden pisarat sateenkaaren väreissä. Molempien alle oli kirjoitettu heidän nimensä, Sir Wainamurin hahmon alla lukee Erulcaro. Nainen jatkoi että kuva on Sir Wainamrunin piirtämä, hänen ainut muistonsa illalta jolloin he antoivat toisilleen Lupauksensa, ja jatkaa kysyen haluaisiko Erulcaro uudistaa tuon lupauksen. Sir Wainamrun ei tarvitse Aredhelin ehdottamaa mietintäaikaa myöntävän vastauksen antamiseen. Tämän jälkeen Aredhel kaivaa esiin puisen sormuksen - Millvérën - Lupauksen Sormuksen, joka on tehty Glingalin kultaisesta oksasta. Aredhelin oma alkuperäinen sormus on edelleen tallessa.

Parantajan palattua majapaikkaan ryhmän parkkiintuneiden aarteenmetsästäjien silmät huomasivat välittömästi uuden kiiltävän esineen ja he pusersivat haltiasta tämän tarinan ulos. Tosin taisivatt olla kiinnostuneempia sormuksen mahdollisista voimista kuin sen symboliarvosta. Parantaja lupasi lähteä ryhmän mukana pohjoiseen, ja toivoi kutsuttavan itseään Sir Wainamruniksi, kunnes on ehtinyt pohdiskella mitä kaikkea tämä tarkoittaakin.

Boggo pelästyi moisen pohdiskelun mahdollista lopputulemaa, ja pari päivää myöhemmin hankkiutui Aredhelin puheille viinilasin äärellä. Korostaen Sir Wainamrunin merkitystä tulevaisuudessa lohikäärmeitä vastaan käytävässä lopullisessa taistelussa, Boggo sai neidolta lupauksen, ettei prinsessa tule asettumaan Sir Wainamrunin eteen, jos tämä päättää lähteä suorittamaan kutsumuksensa loppuun ennen kuin rauhoittuu takaisin Gondoliniin. Nyt Bogon pitäisi vielä saada parantaja uskomaan samoin, mutta sen keskustelun aika ei olisi vielä.

Vielä ennen lähtöä Boggo jonkun etiäisen saaneena kirjoitti kirjeet Rakelille ja Algorille, ja jätti ne Turgonin hoiviin. Kirjeet tulisi lähettää kauppiaiden mukana Saarelle, mikäli ryhmä ei ehtisikään ajoissa takaisin.

Varokaa niitä loitsuja

Ryhmä sai oppaakseen Guidelion nimisen haltian, joka Gondolinista poistumiseen liittyvien rituaalien jälkeen lähti johdattamaan heitä tiivistä tahtia kohti pohjoista. Vesistöt olivat täynnä kalaa, ja tundra laiduntavia sorkkaeläimiä, joten tuoreen ravinnon takia ei tarvinnut nähdä vaivaa. Parisen viikkoa matka eteni vailla suurempia tapahtumia (ryhmä ei tavannut edes Striuk'iriä, koska ei ennättänyt takaisin oikeille paikoille ihan kuukaudessa), mutta sitten ryhmä törmäsi 12-henkiseen örkkipartioon. Taistelu oli väistämätön. Vielä ennen ensimmäisten nuolien irtoamista Guidelion muistutti että loitsuja pitää välttää – viimeiseen saakka - kuten hän oli toistuvasti matkan aikana kertonut.

Ehkä ryhmä muisti oli lyhyt, tai Guidelionin komentoääni heikko, mutta samalla kun Boggo räväytti sotalaulunsa ensimmäiset säkeet ilmoille alkoivat loitsut paukkua. Sir Malanturin heittäessä korppinsa kautta suojaa örkkien nuolia vastaan, Boggo sai niihin aikaan kivuliaita osumia. Joten parin turhautuneen yhteislaukauksen jälkeen örkit vaihtoivat käsikirveisiin ja lähtivät rynnimään ryhmää kohti. Miekka miekkaa vasten örkeillä ei ollut mitään mahdollisuutta, mutta ne ryhmästä joiden aseessa oli Varjokansan kristallia tunsivat aseensa läpi outoja säväreitä, etenkin silloin kun isku päätti vastustajan maallisen matkan. Ryhmän kesken tuntui vallitsevan yllättävä verenhimo.

Taistelun tauottua Guidelion pyöritteli ahdistuneena päätään, ja seuraava yönä selvisi miksi. Ensin nousi raivoisa lumimyrsky, ja ryhmän sinnitellessä telttansa suojissa jostain alkoi kantautua hentoja avunhuutoja – naisen äänellä. Jotain hämärää ryhmä osasi asiassa vaistota, ja leiri pakattiin mukaan ennen kuin ryhmä lähti myrskyssä kohti ääntä. Näkyvyys oli korkeintaan kymmenen metriä.

Aikansa ääntä kohti kuljettuaan ryhmä näki ohueen läpikuultavaan mekkoon pukeutuneen uskomattoman kauniin naisen, joka näytti jääneen jotenkin jumiin. Järki voitti suurimmalla osalla halun, ja he tajusivat että noin pukeutunut luonnollinen olento olisi kuollut kylmään jo aikoja sitten. Sir Sigurd ja Hodor eivät kuuluneet tähän suurimpaan osaan. He ’pelastivat’ naisen ja sen jälkeen alkoivat ensin anellen, myöhemmin vaatien, että ryhmä jättäisi heidät rauhaan jotta he saisivat palkintonsa.

Tässä vaiheessa lopulle ryhmästä oli lopultakin selvää että jonkin pahan kanssa oltiin tekemisissä, ja he ryntäsivät taisteluun. Nainen kuitenkin katosi lentäen lumimyrskyn keskelle ennen ensimmäistä iskua, ja sekä Sir Sigurd että Hodor kävivät muiden ryhmäläisten kimppuun. Arn sai omaan näppäryyteensä kompastuneen Hodorin köysiin, Muta Sir Sigurd, jota Boggo pystyi jalkoihin hyppimällä häiritsemään, niin ettei tämä saanut hyökkäysloitsua aikaiseksi, hyppäsi myös lumimyrskyn keskelle. Ja pian saman tempun teki Vaes.

Hodor mumisi suukapulansa takaa kaikenlaista samalla kun ryhmä puolustusasemissa odotti jotain tapahtuvaksi myrskyn keskellä. Eikä kauaa tarvinnut odottaa kun alkoi kuulumaan Vaesin huutoja ’lääkintämies!’. Sir Wainamrun ryntäsi kohti ääntä, vai löytääkseen Sir Sigurdia raahaavaan Vaesin. Kelpo tietäjän vasen jalka oli reidestä poikki, eikä tässä vaiheessa enää ollut mitään tehtävissä. Vaes sai vain mumistua ’yritin rauhoittaa häntä, mutta miekka lipesi…’.

Osa takarivin miehistä taisi odottaa Bogon räjähtävän, mutta tämä tyytyi hakemaan lapion Hodorin varustepakista ja alkavan kaivaa jäätyneeseen maahan hautaa. Painoiko sitten muistot ja häpeä samanlaisesta kohtaamisesta suurten hämähäkkien kanssa tai suru armaan ystävän menetyksestä. Myrskyn laannuttua muut tulivat avuksi kaivuu hommiin ja Sir Sigurd saatiin viimeiseen lepoon. Haudanryöstäjille ei toki jätetty mitään syytä häpäistä hautaa kiiltävien esineiden toivossa. Tavarat joille ei ollut välitöntä käyttöä, päätyivät Hodorin reppuun - joka myrskyn laannuttua oli toipunut omasta lumouksestaan hiljaisena miehenä – samoin kuin kaksi kirjaa, lista ryhmä aarteista ja Sir Sigurdin aikakirjat, joiden täydentämisen Boggo siirsi Hodorin vastuulle. Guidelion taisteli kaikin voimin itseään vastaan ollakseen sanomatta ’mitä minä sanoin’.

Sinä iltana nuotion ympärillä Sir Wainamrunin kantamalla hätävara-alkoholi-örkkipirtulle oli kysyntää.

Oppaat vaihtoon

Viikon vaisun matkanteon jälkeen ryhmä saapui Jäämiesten metsästyskylään joka sijaitsi Venemiehen satama -nimisessä lahdessa. Sieltä Guidelion hommasi ryhmälle oppaan Mornostiin, Kaksi koiraa nimisen paikallisen miehen, ja koska tämän kanssa ei löytynyt yhteistä kieltä niin myös Harald nimisen veikkosen tulkiksi. Harald kertoi lähteneensä etelämpään valaanpyytäjien matkaan, mutta armoton merisauraus oli pakottanut hänet hyppäämään täällä kuivalle maalle, ja oli nyt vähän niin kuin tekemistä vaille. Ryhmä katseli miekkosen varustusta hivenen säälien ja kaivoi Sir Sigurdin jäämistöstä jotain jolla olisi vähän paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä paikallisista olosuhteista. Sir Malantur luovutti ison kasan parannusyrttejä kylän parantajalle maksuksi oppaan palveluksista.

Matkan jatkuessa seuraavana aamuna kohti pohjoista, ryhmä näki koillisen taivaanrannan hehkuvan oranssina, pikaisesti pääteltynä tulivuori siellä puski laavaa ilmoille. Viidentenä päivänä ryhmä sai Mornostin linnoitukselle johtavat kanjonit näkyviinsä. Kaksi Koiraa ilmoitti jäävänsä tähän ja odottavansa pari päivää, sinällään hienoa kun matkaa oli jäljellä suunnilleen päivän verran suuntaansa.

Seuraavan päivän iltana ryhmä pääsi niin lähelle linnoitusta että Sir Malantur saattoi lähettää korppinsa tiedustelulennolle. Löytyi kaksi kiinnostavaa kohdetta, eläinten nahoilla peitetty luolan suuaukko, ja torni jonka kaikki ovi- ja ikkuna-aukot oli niin ikään nahoilla tukittu. Tiedustelijat kävivät kurkkaamassa sisään ja he näkivät että kuulivat kuinka viisi örkkiä pelasi alakerran pöydän ympärillä noppaa. Pikaisen viittoilun jälkeen Vaes, Jimi, Boggo, Harald ja Berek hiippailivat oviaukolle, ja ryntäsivät örkkien kimppuun. Örkit eivät ehtineet vastarintaan, mutta saivat sen verran railakkaasti melua aikaiseksi että yläkerrassa lattialuukku teljettiin.

Alhaalta ei pikaisella silmäyksellä löytynyt mitään uhkaavaa tahi mielenkiintoista, joten taktiikkapalaverin jälkeen portaiden päässä oleva luukku pistettiin tuleen. Kun luukkuun oli palanut miehen mentävä aukko, Boggo ampui siitä läpi yhden happopallon, joka räjähti yläpuolisessa katossa levittäen polttavaa happoa mahdollisten väijyjien niskaan. Toivottuja tuskanhuutoja ei kuulunut, mutta siitä huolimatta Arn ryntäsi kilpi suojanaan aukosta yläkertaan, takaseinällä olevan örkkirivistön ampumat nuolet kolisivat tehottomasti Arnin suojiin. Muu ryhmä seurasi aseet valmiina heti Arnin kintereillä eikä örkeille jäänyt taistelussa mahdollisuuksia.

Yläkerrasta laskeutui kolme örkkiä kädet pään päällä, heidän puhemiehensä hallitsi sen verran yleiskieltä että yhteisymmärrys syntyi siitä että läheisessä luolassa asui peikko tai jättiläinen, joka oli pakottanut örkit alaisuuteensa. Ryhmän verenhimo oli sen päivän osalta tyydytetty joten he antoivat örkkien juosta, aseettomina toki, tundralle.

Ylimmästä kerroksesta löytyi örkkien aarrearkku, sen sisällä oli muutamia arvokkaan näköisiä jalokiviä, satunnaisia taikaesineitä joille ei välitöntä käyttöä löytynyt, sekä jäästä tehty ostaripa joka suojasi täyskypärän lailla, se päätyi koristamaan Arnin kutreja. Alakerran pöydän alta löytyi tunneli joka näytti johtavan loputtomiin tunneleihin.

Veljeskunnan alkulähteillä

Turgonin ohjeet ja omat muistot Veljeskunnan aiemmista tukikohdista mielessään ryhmä lähti varovasti etenemään tunnelistoon. Luolaston käytävät ja huoneet oli rakennettu pääasiassa graniitista ja päällystetty tumman harmaalla tai mustalla hiotulla kivellä. Seinillä oli tasaisin välein kivisiä soihdunpidikkeitä, jotka ovat kuitenkin tyhjiä. Muutamalla käytävällä oli maaginen valaistus, joka reagoi liikkeeseen; nämä olivat seiniin upotettuja timantteja, jotka hohtivat haaleaa sinertävää valoa. Kukin upotus vastasi valoltaan lyhtyä.

Luolaston käytävät oli koristeltu painajasmaisilla, hyvin vierailla, hermostuttavilla ja ahdistavilla kuvilla ja kaiverruksilla. Niissä ei ollut mitään yhtenevää tarinaa, eivätkä ne erityisesti esittäneet mitään, eikä niistä irronnut mitään kätkettyjä symboleita tai merkityksiä.

Jokaisen huoneen seinän keskellä yläosassa oli noin 15cm halkaisijaltaan oleva aukko. Näissä aukoissa oli nähtävästi alun perin kiertänyt metalliputket, jotka olivat hoitaneet osaltaan huoneen lämmitystä. Sittemmin putket olivat pääsääntöisesti ruostuneet ja rapisseet pois. Luolaston keskus oli iso, kahdeksankulmainen huone, josta lähti neljä käytävää kunkin pääilmansuunnan mukaan.

Eräästä huoneesta löytyi todiste siitä ettei Turgonin tarinat olleet pelkkiä tarinoita. Huoneessa oli suuri muodoton musta möykky, joka näytti tuhonneen kaiken siellä olevan. Sir Malantur töräytti kasaa salamalla, mikä sai sen vain halkeamaan kahtia ja molemmat läjät lähtivät valumaan kohti ryhmään. Berekin yrittäessä hätistellä oliosta lähettämää lonkeroa kauemmaksi hänen miekkansa sihahti ja sen terässä näkyi selviä syöpymisen merkkejä. Boggo ja Sir Malantur vilkaisivat toisiaan ja heittivät ilmoille Huudon, lieskat polttivat vihollisen tuhkaksi. Muut vähän hämmentyivät kun pojat olivat onnistuneet kolmen tavun huudoissa, ja lähteneet käyttämään Huutoja muita kun lohikäärmeitä vastaan. Mutta jos Veljeskunnan tiloissa ei voi harjoitella niin missä sitten?

Suurin osa huoneista ja käytävistä oli sortunut, erityisesti kaikki alaspäin menevät portaikot ovat tukossa. Sitten ryhmä löysi salaoven, sen avausmekanismi tuntui jotenkin liittyvät toisella puolella olevaan soihtuun ja toisella puolen olevaan pienene lohikäärmepatsaaseen. Moninaisen yrittämisen jälkeen ovi avautui kun soihtuun Huusi tulen ja patsasta Iski.

Oven takaa paljastui Veljeskunnan vanha ase- ja aarrekammio, huone täynnä maagisia aseita panssareita, tarpeellisia ja tarpeettomia taikaesineitä, kaikille jotakin. Boggo ihastui ikihyviksi oranssista karvasta tehtyihin pörröisiin nilkanlämmittimiin, joiden avulla kykeni kulkemaan juoksuvauhtia lähes äänettömästi. Vain maskuliinisuudestaan todella varma kaveri kykenee vetämään sellaiset jalkaansa.

Aarteiden luetteloinnin jälkeen huone pengottiin vielä läpi erilaisella katsonnalla, ja suuren kaapin takaa löytyikin salaovi, joka avautui kun siinä olevaan koloon tunki kaapissa olleen miekan. Ovi avautui noin 20 metriä halkaisijaltaan olevaan pyöreään kammioon, huoneen lakipiste oli noin kymmenessä metrissä, ja suunnilleen puolivälissä leijui parimetrinen mustekalapäinen violetti-ihoinen humanoidi. Hetken ryhmä arpoi hyökkäyksen ja hyökkäämättömyyden välillä, tällä kertaa hyökkäämättömyys voitti. Hahmo kertoi olevansa Vlad, yksi harvoista Varjokansa jäljellä olevista ruhtinoista, ja jatkoi ”on kerrassaan uskomatonta, että te olette täällä, tai ylipäänsä että joku on täällä. Selvästikin te tiedätte asioista, ja asioita. Mutta kuinka paljon, se on mysteeri. Ja se meidän täytyy selvittää. Ilman tietoja ja taitoja ette olisi päässeet näin pitkälle. Tämä on erittäin mielenkiintoista. Selvitetäänkö asiat yhdessä puhumalla ja näin autetaan toinen toisiamme ymmärtämään asioita?"

Vlad Seivästäjä
Vlad Seivästäjä

Vladin kysymystulvan johdattelema Boggo kertoili lohikäärmeiden heräämisestä, Veljeskunnan uudelleen avaamisesta ja ryhmän pyrkimyksistä löytää jokin ratkaiseva voima tai kyky, jolla lohikäärmeiden aiheuttama uhka lopullisesti torjutaan.

Ruhtinas tuntui olevan tyytyväinen hobitin vastauksiin ja puristi oikean kätensä lähes nyrkkiin, mutisi sanan josta ei saanut selvää, jolloin hänen käteensä materialisoitui noin kaksi metriä pitkä, luunvalkoinen lohikäärmekuvioilla koristeltu keihäs, jonka päässä on kiinnitettynä suuri musta sirpale viiden lohikäärmeen kynnen kannattelemana. Sirpale toimii keihään teränä. Tämän jälkeen hän laskeutui usvastaan alas arvokkaasti leijaillen. Kun hän astui pois usvasta, kaikki ryhmän jäsenet kokivat erittäin vahvan arvostuksen ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen Vladia kohtaan.

Alhaalla hän miettimisaikaa ostaakseen alkoi tarinoimaan ajasta ennen ajanlaskua, titaaneista, elementtiruhtinaista, mahdin alasimista, kaikesta mikä karkaa ryhmän käsityskyvyn ulottumattomiin. Kun tarina eteni linnakkeen historiasta kertovaan kohtaan jotain alkaa tarttumaan ryhmän ymmärrykseen; "Kutsun tätä paikkaa teidän tuntemallanne kielellä nimeltä Ost-in-Tûr Aglareb, Loistavan Voiton Linnoitus, ja se rakennettiin toisen ajan alkupuolella, hyvin kauan sitten, voitonmerkiksi ja monumentiksi vähän sen jälkeen, kun pohjoisessa hallinnut tulielementaaliprinssi, Rrrz’rchtr, kukistettiin. Sen jälkeen pohjoisessa onkin ollut kylmä," Vlad lisäsi naurahtaen pulputtavaa naurua. "Se toimi myös pohjoisen hallinta-alueen päätukikohtana, mutta kylmyyden vallatessa alaa sen asukasluku vähitellen hupeni, ja lopulta linnoitus hylättiin kokonaan. Tämän jälkeen kului taas tuhansia vuosia, ennen kuin linnake näki seuraavat asukkaansa, jotka tosin olivat vieraina vain hyvin lyhyen ajan… Mutta se taitaa olla tarina toiselle kerralle."

Päästyään tarinansa loppuun Vlad kääntyi Boggoa kohden ja kysyi mitä tämä elämässään pyrki saavuttamaan. "Haluan jättää pojalleni hallittavaksi maailman jossa lohikäärmeet eivät ole uhka", Boggo vastasi. Vlad tuntui olevan tyytyväinen vastaukseen ja jatkoi: "olet paljon enemmän kuin miltä päälle näkyy. Olet ansainnut hyväksyntäni, sinä ja palvelijasi. Pidä heidät lähelläsi ja opeta heille viisautesi; auta heitä ymmärtämään se. Älä anna kenenkään estää pyrkimyksiäsi. Tule täysimääräisesti siksi, mihin olet valintojesi kautta noussut ja nousemassa. Raivaa esteet tieltäsi. Yhden vakavan varoituksen annan: varo vallan- ja kullanhimoa. Nämä molemmat saattavat sokaista mielesi, sillä päävihollisesi voivat helposti ja oikeasti tarjota näitä molempia. Mielesi kirjaimelliset puolustukset heikkenevät, mikäli kullanhimo saa vallan, ja tätä kautta sinun valtasi heikkenee, ja sinusta tulee kullan vallan orja. Kun nämä torjut, avaa portti, ota haltuusi se mikä sinulle tekojesi kautta kuuluu, niin minä tulen alamaisena kumartamaan sinua, yhdessä muun maailman kanssa."

Tämän jälkeen Boggo pyysi Vladia opettamaan heille Muodon, tähän ruhtinas olisuostuvainen, epäili vain onko ryhmä valmis sitoutumaan lähes vuoden kestävään koulutukseen. Silmää räpäyttämättä Boggo vastasi heidän olevan.

Hiljalleen vonkamiesten ja takarivin jamppojen tajuntaan uppoutui Bogon lupauksen arkielämän seuraukset, vuosi hylätyssä linnoituksella keskellä lunta ja jäätä, vailla viinaa ja Taikayön tyttöjä. Suut alkoivat avautumaan vastalauseisiin ja vaatimuksiin ryhmädemokratiasta...

Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen. Kuittaa teki lisäyksiä ja tarkennuksia.

[Edellinen osa] [Seuraava osa]