Aloitus Kalparannikko Mökkisaari Lätsä Sekalaisia

Uudisraivaajat - Taustaa

By Heikki Jokinen

Aamunkoitto

Aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat Garethin kaupungin rapistuneen majakan ulkopintaa. Lähes 300 vuotta majakan kirkas valo on ohjannut satamaan saapuvia kauppalaivoja ja varjellut rannikon tyrskyistä elantoaan hankkivia kalastajia. Majakan vartijan kasvoilta paistoi iän ja myrskytuulien repimät uurteet, silmistä oli luettavissa tietoisuus oman ajan käymisestä vähiin. Hän sääti lampun säästöliekille tulevan päivän ajaksi ja tarttui nukkaantuneeseen riepuun aloittaakseen peilin kiillottamisen. Perinne joka oli seurannut häntä lähes jokaisena aamuna viimeiset kaksikymmentä vuotta, vain tyttären häät ja vaimon hautajaiset olivat saaneet hänet luopumaan tuosta jo uskonnoksi kohonneesta riitistä. Puoli tuntia myöhemmin hän nojautui majakan etelään antavan kaiteen ylitse ja huokaisi syvään. Yön aikana oli jälleen murtunut suurehko palanen seinästä. Parin vuoden päästä majakka olisi hylättävä asuinkelvottomana. Vartijasta ei enää ollut kunnostustöihin, eikä hänen apunaan toimivalta hobitti pariskunnalta voinut odottaa suurtakaan panostusta raskaisiin rakennustöihin. Eikä Suur-Marathin hallitsijalta voinut odottaa ropoakaan minkään vanhan kunnostamiseen koko Garethin alueella.

Vartijan katse nousi haravoimaan taivaanrantaa, harmaa purje kohosi hiljalleen horisontin takaa. Harmissaan vartija laahusti portaiden yläpäässä olevalle tammiarkulle ja otti sieltä suuren kaukoputken. Vielä viisi vuotta sitten moinen kapistus oli ollut tarpeeton, mutta Elenan kuoleman jälkeen ruumis ja mieli alkoivat surkastua nopeaan tahtiin. Vartija tarkensi kaukoputken linssit kohti lähestyvää alusta. Nelimastoinen kauppalaiva, Albatrossin rukous, hymy levisi harmaan parran peittämille kasvoille, illalla kaupunkien kapakat olisivat täynnä elämää. Ja ehkä postisäkistä löytyisi hänelle edes pieni kirjelappunen.

Vanhus kiersi majakan pohjoispuolelle ja sylkäisi mustan mällin myötätuuleen. Hänen jalkojensa juureen levittäytyi Gareth, vanha, harmaasta ja kylmästä graniitista rakennettu linnoituskaupunki. Noin viisi mailia kauempana säihkyivät Suur-Marathin valkoiseksi kalkitut, muurit, temppelit ja palatsit. Kaupunkien välinen alue oli viime vuosien aikana täyttynyt hökkeliasutuksesta, farmit ja karjatilat seurailivat luoteesta virtaavaa jokea huolella kivetyt tiet johtivat Garaninmaata ympäröivillä vuorilla oleville kaivoksille ja niiden läheisyyteen rakennetuille masuuneille. Oli uljas näky kun kahdenkymmenen härän vetämät malmivankkurit jyrisivät kaupungin katuja kohti satamaa.

Garethin linnoitus ja kultaiset vuodet

Garethin linnoituksen peruskivi oli muurattu lähes neljäsataa vuotta sitten, Suurten Sukujen Sota oli jo siinä vaiheessa näyttänyt väistämättömältä ja silloinen hallitsija oli halunnut turvata maan ainoan luonnonsataman rakentamalla linnoituksen sen ympärille. Vain pari vuotta linnoituksen valmistumisen jälkeen sota puhkesi täyteen raivoonsa polttaen koko Garaninmaan kerta toisensa jälkeen tuhkaksi. Vain jylhän linnoituksen vankat muurit seisoivat valloittamattomina, kestäen yli kymmenvuotisen piirityksen. Vielä näinäkin päivinä kaupunki seisahtuu kerran vuodessa juhlimaan Mursuportin taistelua, jolloin linnoituksen joukot hyökkäsivät Haram Hurjan johdolla piirittäjien kimppuun ja verisessä taistelussa löivät miesvahvuudeltaan ylivoimaisen vihollisen kääntäen sodan kulun. Rauha solmittiin viisi vuotta myöhemmin.

Ja rauhaa seurasi rikkauden aika. Sodassa oli kummallakin puolella mukana joukko kullalle ja jalokiville lojaaleja kääpiöitä, jotka rauhan tultua löysivät ympäröiviltä vuorilta useita rikkaita kulta- ja malmiesiintymiä. Syntyi valtaisa ryntäys kohti vuoria, kun koko ikänsä sotaa ja kuolemaa nähneet miehet lähtivät vapauden ja rauhan innoittamina etsimään rikkautta ja toivoa paremmasta. Vuoriston ankara talvi ja vain harvojen kohdalle osuneet kannattavat esiintymät saivat kuitenkin katkeroituneet miehet palaamaan menneeseen ja etsimään oikeutta miekalla. Hiljalleen vuoristo alueelle muodostui Miekan Ja Veren Laki, keskenään riitelevät ryövärikoplat tekivät tavallisen mainarin elämän mahdottomaksi. Alue rauhoittui vasta kun Haramin kokoama joukko Sukujen Sodan veteraaneja muodostivat hallitsijan siunauksella turvajoukot, jotka suojelivat kaivoksia ja malmikuljetuksia, sekä hyökkäsivät lainsuojattomien kimppuun. Monta legendaa syntyi noina levottomina vuosina kun eri puolille lakia ja oikeudenmukaisuutta ajautuneet entiset aseveljet ottivat yhteen villissä vuoristossa.

Kaivostoiminta pääsi täyteen vauhtiin kun vastuksena oli enää julma luonto. Melko nopeasti kaivoksista muodostui neljä rotujen ja sukujen mukaan jakautunutta tasavahvaa yhtiötä, jotka hallitsevat edelleen kaivostoimintaa ja malmin jalostusta. Satamaa uudistettiin ja majakka rakennettiin jotta suuremmat laivat pääsisivät noutamaan arvokkaat lastinsa. Tiedot malmilöydöistä kantautuivat myös kaukaisiin maihin, ja Garaninmaa kohtasi ennennäkemättömän maahanmuuton. Lukemattomien eri rotujen, kansojen ja ammattien edustajia tuli Garethin satamaan sydän ja pää täynnä unelmia ja suunnitelmia. Monien unelmat kuitenkin murskautuivat sortuviin kaivoksiin tai raadeltiin palasiksi villieläinten hampaissa. Mutta oli myös paljon niitä jotka löysivät onnensa. Tuli se sitten kullan tahi rakkauden muodossa. Kauppa kehittyi ja farmit levittäytyivät nopeasti tuottaakseen ravintoa kasvaville ihmismassoille, Garethiin avattiin kapakoita ja ilotaloja joihin mainarit pääsivät juomaan löydöksensä ja etsimään lohtuja jylhien vuorten loputtomalle yksinäisyydelle. Varakkuus levisi kaikille yhteiskunnan portaille ja pyyhki hiljalleen ihmisten mielistä Suurten Sukujen Sodasta jääneitä kaunoja. Haramin turvajoukoista kasvoi voimakas aseellinen viranomaistaho, joka pystyi ylläpitämään rauhaa ja ehkäisemään rikollisen aineksen leviämisen. Garaninmaasta tuli rikas ja rauhallinen valtio.

Ja jälleen syntyi legendoja joita ihmiset kertoilevat toisilleen leirinuotioiden hämyssä. Tällä kertaa tarinat eivät liittyneet verisiin taisteluihin ja sankaritekoihin, vaan suuriin loistaviin jalokiviin, tyhjästä omaisuuden luoneisiin kauppiaisiin ja moraalittomaan irstailuun jota rikkaudet toivat tullessaan. Raha ja valta ajoivat ihmisiä samanlaiseen äärimmäiseen käytökseen kuin veri ja väkivalta vain parikymmentä vuotta aiemmin.

Ajan kuluessa uudet rauhan oloissa kasvaneet sukupolvet ottivat kaupat, kaivokset ja maatilat hoitoonsa. Heillä ei ollut taustalla sodan kaltaisia järkyttäviä kokemuksia, joten heillä ei ollut tarvetta elää elämäänsä vanhempiensa tavoin ääripäästä toiseen. Sen sijaan he keskittyivät tieteeseen, taiteeseen ja uskontoon. Oppilaitoksia, koristeellisia rakennuksia ja pyhättöjä rakennettiin Garethin ahtaalle linnoitusalueelle.

Kultareunainen pilvi

150-vuotta sitten tilanne alkoi muuttua. Garaninmaan hallitsijaksi nousi Marath IV, jonka sukujuuret ulottuivat Sukujen Sodassa tappion ja nöyryytyksen kärsineelle osapuolelle. Vaikka sota oli suurimmalle osalle kansasta jo kaukaista historiaa, niin Marath kärsi sielunsa syövereissä joutuessaan pitämään hoviaan kaupungissa, jota hänen esi-isänsä eivät olleet kyenneet valtaamaan. Ja aina hänen saapuessaan Mursuportista kaupunkiin häntä tervehti Haram Hurjan pronssinen patsas. Lopulta järjetön historiallinen katkeruus sai hänen mielessään ylivallan ja mahtikäskyllään hän käski perustaa Suur-Marathin kaupungin. Kansalle asia oli helppo perustella Garethin loputtomalla ahtaudella, kaupungin jokainen soppi oli täyteen rakennettu, eikä maasto sallinut laajentumista. Marath käytti leijonanosan valtion varoista uuden kaupunkinsa rakentamiseen sen keskuksena olevan palatsinsa pröystäilevaan koristeluun. Pikkuhiljaa hän siirrätti hallinnon eri toiminnot pois Garethista ja erilaisilla verojärjestelyillä ohjasi kauppiaat siirtymään Suur-Marathiin. Valtaosa Haramin turvajoukoista siirrettiin uuteen kaupunkiin ja heidän tunnuksensa vaihdettiin. Garethiin jääneen osaston velvollisuudeksi jäi lähinnä laivojen tullaus, salakuljetuksen estäminen ja kapakkatappelun rauhoittelu. Marathin perilliset ovat jatkaneet esi-isänsä aloittamaa Garethin hiljaista kuihduttamista. Tällä hetkellä hallitsijana on Marath XIII. Lähes samanaikaisesti kuin Suur-Marathia alettiin rakentamaan ehtyi eräs vuoriston suurimmista kaupungeista. Eräät profeetat näkivät jo tuolloin merkkejä tulevasta tuhosta, mutta heidän varoituksilleen hymähdeltiin yleisesti.

Vuodet vierivät ahdistuksen hiljalleen lisääntyessä kansan keskuudessa. Kaivostoiminta osoitti useita ehtymisen merkkejä, jo kertaalleen ehtyneiksi julistetut kaivokset jouduttiin avaamaan uudelleen ja luolat ulotettiin yhä syvemmälle kallioon. Lopulta ahneudesta jouduttiin maksamaan julma hinta kun äärimmilleen louhitut kalliot sortuivat pienen maanjäristyksen voimasta. Satoja miehiä kuoli ja jäi loukkuun sortuvien luolien sisään. Tarinat kertovat kuinka vuoret toistivat kaikuna useita viikkoja järistyksen jälkeen pimeyteen iäisyydeksi tuomittujen mainareiden epätoivoista karjuntaa. Tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten.

Ehtynyt malmivirta lähestulkoon pysäytti kaupan koko Garaninmaasta ja useat yritykset joutuivat naulaamaan laudat ovien eteen. Köyhyys iski kaivosmiesten perheisiin, sillä valtio piti tärkeämpänä säilyttää Suur-Marathin kirkkaus kuin auttaa ilman elättäjää jääneitä perheitä. Hiljalleen naiset ja lapset siirtyivät kaupunkien väliseen maastoon ja kasasivat itselleen suojia sen miten parhaiten taisivat ja pyrkivät säilymään hengissä ihmisten myötätunnon avulla.

Nykyisyys

Tänä päivänä tilanne kaivoksilla on melko vakiintunut. Louhintaoikeuksia on rajoitettu ja neljä suurta yhtiötä ovat jakaneet vuoret keskenään nautinta-alueikseen joille ei ulkopuolisilla ole asiaa. Yhtiöistä yksi kuuluu kääpiöille, kaksi perinteisille Garanilaisille aatelissuvuille ja neljäs on haltioiden hallinnassa, mutta sen työmiehiksi on aikojen saatossa seuloutunut sekalainen seurakunta eri rotujen ja kansojen edustajia. Töitä ei enää riitä kuin murto-osalle siitä miesarmeijasta joka tonki vuoria parisataa vuotta sitten. Rajoittamalla toimintaansa yhtiöt ovat saaneet pidettyä hinnat korkealla ja varmistettua oman toimintansa jatkumisen myös tulevaisuudessa, vaikka uutta todella rikasta suonta ei ole löytynyt miesmuistiin.

Kauppiaat, käsityöläiset ja muut porvariluokkaan kuuluneet ihmiset sekä Garethissa että Suur-Marathissa ovat sopeutuneet Järistyksen jälkeiseen aikaan luopumalla ylettömästä loistosta elämässään. Useita runsaasti koristeltuja pyhättöjä on kaikessa hiljaisuudessa muutettu maallisempaan käyttöön. Yleisesti kaipuu ylettömän loiston aikaan elää enää haltioiden ja kääpiöiden keskuudessa jotka pystyvät omakohtaisesti muistamaan mitä ovat menettäneet. Ihmisille ne ajat ovat vain osan vanhusten tarinointia ja vanhoista maalauksista aistittavaa menneisyyden henkeä.

Suurin vaikutus Järistyksestä oli kaivosmiehille ja heidän perheilleen. Isättömiksi jääneet lapset kasvoivat vailla kunnollista kuria ja opetusta. Maailma näytti heille ainoastaan synkimmät kasvonsa ja jokaisen oli taisteltava selviytyäkseen. Pikkuhiljaa he omalla epäilyttävällä toiminnallaan saivat valtaväestön suhtautumaan itseensä kielteisesti. Nykyään moni almun antamisen sijasta sylkäisee kerjäläisen kuppiin. Työttömiksi jääneet kaivosmiehet hukuttivat kapakoissa suruaan kolpakoihin. Moni lähti etsimään onneaan Kielletyiltä vuorilta, vain harva palasi, eikä heistäkään pitkiä tarinoita saatu puristettua edes viskin voimalla. Entuudestaan hiljaiset miehet sulkivat kokemuksensa sielujensa syövereihin ja vain eräät naiset saivat hämärän käsityksen vuorten tapahtumista kuunnellessaan miestensä öisten painajaisten riivaamaa huutoa.

Garaninmaan sotajoukot joutuivat kärsimään valtion vähentyneistä verotuloista. Uusia varusteita ei voitu hankkia eikä miehistöä lisätä. Lisäksi örkkien liikehdintä Kielletyillä vuorilla söi jatkuvasti miehiä. Näissä oloissa järjestyksen ylläpitoon kaupungeissa ei riittänyt läheskään riittävästi miehiä. Garethissa majaansa pitävät Haramin turvajoukot olivat kutistuneet reiluun viiteenkymmeneen mieheen, näistäkin suurin osa oli toipumassa haavoittumisista Kiellettyjen vuorten taisteluista. Linnoituksen muurien sisällä asui vakituisesti lähes tuhat ihmistä ja lisäksi useita satoja matkaavia kauppamiehiä ja kauppalaivojen miehistöjen jäsentä.

Albatrossin rukous

Kapteeni Mietus katseli huolestuneena peräpeilin takana kohoavia tummia pilviä samalla kun Albatrossin rukouksen sulavalinjainen nokka halkoi vielä melko maltillisen meren pintaa. Mietus kääntyi vierellään olevan ykkösensä, perämies Caralin puoleen, ja käski tämän ohjata alus piihin odottamaan nousuvettä. Caral singahti välittömästi karjumaan komentoja kokassa lähestyvää kaupunkia tarkkailemassa olevalle miehistölle. Mietus hymyili itsekseen nuoren miehen innokkuudelle, tämä oli vasta Caralin toinen matka hänen ykkösenään. Nopeasti poika oli kuitenkin onnistunut saavuttamaan miehistön kunnioituksen, tähän oli merkittävästi vaikuttanut kun hän oli ennakkoluulottomasti, ja päällystölle poikkeuksellisella tavalla, rientänyt auttamaan pulaan joutunutta pursimiestä, tämä tapahtui viime käynnillä Garethissa. Mietuksen omat ajatukset siirtyivät jälleen kotiin raskaana olevan vaimon luokse, tämä olisi viimeinen matka Valkotähti varustamon laivoilla. Säästöillään ja tämän matkan palkkiolla hän pystyisi lopultakin ostamaan ja varustamaan himoamansa sluupin. Omalla aluksella hän pystyisi lopultakin tienaamaan niin paljon että voisi hankkia vaimolleen tilan jonka oli kosiessaan tälle luvannut.

Mietus havahtui mietteistään vasta kun Caral tuli ilmoittamaan vuoroveden kääntymisestä. Kapteeni kirosi hiljaa itseään tarkkaavaisuutensa menetyksestä ja antoi uudet komentonsa tarkoittamaansa tiukempaan sävyyn. Caral hivenen säpsähti kapteenin muuttunutta mielialaa ja keskittyi tiukasti ohjaamaan aluksen keulapurjeen ja nousuveden avulla vapaaseen laituriin. Nuori mies oli koko ajan tietoinen kuinka kapteeni ja vanha puosu tarkkailivat hänen jokaista toimintaansa valmiina puuttumaan tilanteeseen tarpeen vaatiessa. Puosu, Lomar nimeltään, oli niitä iänikuisia merten tervaskantoja joiden ura oli alkanut laivapojasta ja edennyt alipäällystön korkeimmalle pestille ilman muodollista koulutusta. Eihän Lomar osannut edes lukea. Mutta mitäpä lukutaidolla merillä tekikään, viidestäkymmenestä ikävuodestaan Lomar oli ollut yli 30 vuotta merillä. Tuulet, merivirrat ja satamakapakat hän tunsi kuin omat taskunsa, mutta ei ollut elämänsä aikana käynyt kymmentä mailia kauempana rantaviivasta.

Albatrossin rukous lipui kauniisti laituri numeron neljään ja laiturimiehistö kiinnitti paksut hamppuköydet laiturin metallikoukkuihin. Mietukselta meni hetkinen havaita mikä oli pielessä, normaalisti rahtaajat nousivat laivaan heti sen laskiessa sillan alas. Tänään satama oli lähes tyhjä. Kapteeni käski päällystön jakaa miehistölle palkkarästit ja päästää heidät vahtivuoroa lukuun ottamatta vapaalle. 8 Miestä jäi Lomarin johdolla katkerasti kiroten suorittamaan pitkästyttävää vahtivuoroaan muiden hajaantuessa Garethin ja Suur-Marathin kapakoihin juomaan suolaveden maun pois suustaan, naimaan vakituisia baarityttöjään ja täältä kotoisin olevat miehet tapaamaan perhettään. Mietus lähti satamamestarin konttoriin ihmettelemään lastaajien poissaoloa, varustamo ei maksaisi hänelle bonuksia mikäli malmilasti myöhästyy, ja tuulet olivat olleet vastaiset suuren osan matkaa.

Satamamestarin konttori oli autio lukuun ottamatta nuorta vaaleatukkaista, ujosti hymyilevää, hermostunutta neitoa. Mietus muisti aikaisemmilta matkoiltaan että tyttö oli satamamestarin vanhin tytär. Tytön nimeä hän ei kyennyt muistamaan.

- Missä isänne on? Kapteeni kysyi vaivautumatta esittämään hyvän päivän toivotuksia. - Ettekö ole kuulleet pohjoisen farmeja vaivaavasta kulkutaudista? Isä on muiden mukana kuuntelemassa turvajoukkojen päällikön, kapteeni Podekin puhetta Gulthun palatsin edessä. Viime päivinä on majataloissa kuultu useita huhuja taudista joka on tappanut monia lapsia ja sairaita kaukaisilla tiloilla. Se vanha juoppo Marvin kertoi, että tauti saa madot kasvamaan ihmisen sisällä, ja että tartunnan saanut kuolee hirveisiin tuskiin matojen kaivautuessa silmien kautta ulos. Mutta en minä sitä vanhaa sekopäätä usko, eikä oikeastaan kukaan muukaan, miesraukka ei ole ollut entisensä menetettyään kätensä siinä kauheassa onnettomuudessa. Hirvittävää jos sellainen tauti leviäisi kaupunkiin saakka, mutta en minä ole peloissani sillä olen varma että kapteeni Podek suojelee meitä kaikelta pahalta. Hän on valtavan rohkea ja pätevä mies. Tiesittekö että vangitsi viime viikolla aivan yksin joukon pahantekijöitä Sinipartaisen mursun majatalossa? Isä ja lastaajat ovat varmaankin palatsin aukiolla, mutta minä voin ottaa viestin jos haluatte...

Mietus pystyi vaivoin pidättelemään hymyään nähdessään tytön silmiin syttyvän tähtitaivaan tämän puhuessa kirkkaalla äänellään kapteenin uroteoista. Hän kiitti neitokaista avusta ja sanoi etsivänsä mestarin käsiinsä aukiolta. Outojen aavistusten vallassa hän suuntasi tarmokkaat askeleensa kohti Garethin keskustaa.

Mainarin tytär

Natase ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa hänen isänsä kuollessa Järistyksessä. Natasen äiti oli kuudennella kuulla raskaan jäädessään leskeksi. Kolme viikkoa myöhemmin hänet heitettiin kolmen lapsensa kanssa pihalle kaivosyhtiön asuntolasta. Samassa onnettomuudessa leskeksi jääneen siskonsa kanssa Nimdal vaelsi monien kohtalotovereittensa kanssa kaupunkien väliselle joutomaalle ja sisarensa kanssa vähäisillä säästöillään rakennuttivat kahden huoneen hökkelin. Siskokset elättivät itseään kutomalla erilaisia liinoja ja peitteitä, jotka Dalia myi kaupunkien toreilla.

Syksyn ensimmäinen myrsky raivosi täydellä voimallaan kun Nimdalin synnytyspoltot alkoivat. Hän lähetti vanhimman poikansa noutamaan kauempana rannikolla asuvaa lapsenpäästäjää, vanhaa rokonarpista naista jonka huhuttiin omaavan mystisiä kykyjä. Poika ja lapsenpäästäjä joutuivat kulkemaan halki raastavan myrskyn, rantaan murtuvat aallot nostattivat suolaisen harsopilven jonka tuuli työnsi pitkälle sisämaahan. Kun he useita tunteja myöhemmin matkan uuvuttamina saapuivat Nimdalin mökille makasi tämä henkeään haukkoen lattialla verilammikon hiljalleen levitessä hänen haaroistaan maalattialle. Dalia yritti itkunsekaisin silmin pyyhkiä tuskanhikeä Nimdalin kasvoilta, muiden lapsien kyhjöttäessä järkyttyneenä huoneen kulmassa.

Vanha nainen kaivoi olkalaukkunsa kätköistä yrttejä ja jauheita, joista hän varmoin ottein valmisti kitkerältä mintulta tuoksuvan juoman. Saatuaan kakistellen juotua rusehtavan juoman Nimdal vaipui rauhattomaan horrokseen. Nainen otti laukustaan sakset, neulan ja eräitä muita apuvälineitä, levitti Nimdalin jalat erilleen ja polvistui veriseen maahan. Veri värjäsi punaisen kiharan tukan peittämää päätä ja kalpeat kasvot olivat saaneet sinisen sävyn napanuoran puristuessa lapsen hennon kaulan ympärille. Vanhus leikkasi epäröimättä napanuoran poikki viiltäen samalla syvän haavan lapsen olkapäähän. Tiukalla otteella hän veti lapsen ulos ja kiitti hiljaa mielessään ettei äidin tarvinnut kokea näitä tuskia ilman unikosta valmistettua juomaa. Hän nosti lapsen jaloista ilmaan ja iski tätä voimakkaasti selkään kunnes kuuli hennon parahduksen ilman virratessa pienokaisen keuhkoihin. Lapsenpäästäjä laski vastasyntyneen Dalian levittämälle harmaalle huovalle ja ryhtyi poistamaan jälkeisiä Nimdalin sisältä. Istukan irrottua hän ompeli revenneen lihan huolestunut ilme kasvoillaan.

Seuraavaksi hän pyyhki pienen tytön veren tahraamat kasvot ja otti sormiinsa Nimdalista valuneen veren tahraamaa maata. Vanhus piirsi punertavalla hiekalla kolme pystysuoraa viivaa lapsen otsalle ja lausui loitsuja välkkyvien salamoiden kilpaillessa pienen öljylampun kanssa valontuojan roolista. Seuraavat kolme päivää vanhus vietti pienessä myrskyn toimesta katottomassa hökkelissä varjelle tiedoillaan ja taidoillaan Nimdalin ja pienokaisen unta.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Natasesta oli elämän kovassa koulussa kasvanut varas, huijari ja viettelijätär. Viisitoistavuotiaana hän joutui oppimaan rankan läksyn miesten luonteen heikoimmasta ja julmimmasta puolesta. Lihakauppias oli napannut Natasen verekseltään, tämän yrittäessä kähveltää kinkkuja savustamosta. Kauppias Qendar oli hämärästä huolimatta havainnut ryysyihin pukeutuneen hentoisen hahmon pujahtavan savustamon ovesta sisään ja jäänyt ulko-ovelle odottamaan tämän paluuta. Hahmon yrittäessä poistua rakennuksesta hän oli lyönyt avokämmenellä voimakkaan iskun varkaan kasvoihin. Natase kirkaisi iskun osuessa hänen poskipäähänsä ja kaatui selälleen savustamon kynnyksen päälle. Vasta kimeän kirkaisun kuullessaan Qendar ymmärsi että varas olikin nuori nainen.. Rietas himo syttyi teurastajan sinisiin silmiin ja kieli kostutti rohtuneita huulia jotka vetäytyessään virneeseen paljastivat tummuneet hampaat. Qendar painoi kätensä Natasen suun eteen ja laski massiivisen ruhonsa painon tämän päälle. Hän piti vasenta kättään tiukasti tytön huulilla ja oikealla kädellään riuhtaisi Natasen nukkaantuneen puuvillahameen tämän pään ylitse. Sitten hän repi tytön alushousut hajalle ja alkoi höllentämään omalla vyötäröllään vyön virkaa tekevää nahkanyöriä. Natase yritti haukkoa henkeä ison kämmenen ja hameen peittäessä hänen suutaan kun pistävä kipu tunkeutui läpi hänen hentoisen vartalonsa Qendarin riistäessä hänen viattomuutensa. Tytöstä tuntui että hänen lantiossa murskaantuu hetkenä minä hyvänsä noen peittämän hiekkalattian ja raiskaajan vartalon väliin. Tuska oli saanut Natasen kadottamaan käsityksensä ajan kulusta kun mies yht'äkkiä lopetti liikkumisen, silloin hänkin kuuli hentoisen naisäänen huhuilevan nimeltä Qendaria. Natase saattoi haistaa tupakan ja rommin Qendarin hengityksestä kumartuessa kuiskaamaan uhkauksensa Natasen korvaan.

- Jos kuunaan kerrot tästä yhdellekkään elävälle sielulle, tapan isäsi ja veljesi, raiskaan äitisi ja sisaresi, poltan talonne ja myyn sinut huoraksi örkeille. Ja nyt vitun pikkulutka keräät kampeesi ja katoat täältä ennen kuin vaimoni näkee sinut. Qendar nousi pystyyn ja alkoi sitomaan nyöriä vyötärönsä ympärille vilkuillen samalla savustamon ovelta talon suuntaan. Shokissa oleva Natase ei osannut tehdä muuta kuin totella miehen käskyjä, luonnottoman rauhallisuuden vallassa hän yritti peitellä verta vuotavaa jalkoväliään. Samassa Qendarin vaimo, lyhyt, tummahiuksinen ja hentoääninen Mette ilmestyi ovelle.
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
- Ai hei kultaseni, tämä nuori tyttö tuli pyytämään apua sairaana olevalle perheelleen ja minä lupasin antaa heille yhden savukinkun. No niin pikkuinen tässä tämä kinkku nyt on painuhan, lähdehän nyt kotiin ja vie pikaisen toipumisen terveiset perheellesi.

Qendar ojensi maahan lentänee. lihapalan Nataselle ja ohjasi tämän selästä varovasti painamalla oviaukosta pihalle. Natase kääntyi ympäri ja näki miehen hymyilevän herttaisesti Meten pitelemän lyhdyn valossa, tosin miehen silmissä ei näkynyt jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Natase otti muutaman varovaisen askeleen ja lähti sitten juoksemaan puristaen kinkkua rintaansa vasten. Hän ei ehtinyt kuulemaan kuinka Mette alkoi tylyttämään lähes puolta metriä pidempää miestään.

- Senkin typerä tollo, kaiken maailman kerjäläistyttösille jaetaan tavaraa, mutta enpä ole minä saanut uutta leninkikangasta vaikka olen sitä jo kuukausia pyydellyt. Ja syöpäläisiähän tuollaiset tytöt levittävät kaikkialla, ja näitkö niitä silmiä, toljottivat vain tyhjänä eteensä, tuskin siellä oli kaikki kotona, eikä osannut edes kiitosta sanoa...

Kuultava kuu

Tuona samaisena iltana viisi vuotta sitten sotamies Zumar vietti viimeistä vapaailtaansa ennen lähtöään komennukselle pohjoiselle raja-asemalle. Zumar oli ottanut viinikarahvin mukaansa ja lähtenyt istumaan pienen lammen rannalle Garethin ulkopuolella. Viimeinen yksinäisyyden ja hiljaisuuden hetki seuraavaan kolmeen vuoteen. Kuu oli noussut majakan takaa ja heijasti auringon valoa lähes täydellisen pyöreänä pallona.

Zumar havahtui mietteistään kun lammen tyyni pinta särkyi. Punatukkainen tyttö oli juossut suoraan lampeen ja raastoi vaatteita yltään heittäen ne rantaveteen. Tyttö alkoi hankaamaan epätoivoisella tavalla itseään poistaakseen veren ihostaan, noen hiuksistaan ja saastan sielustaan. Kyyneleet sekoittuivat lammen kirkkaaseen ja kylmään veteen, ahdistunut nyyhkiminen vaimensi yölintujen laulun. Lopulta neito käveli syvemmälle veteen ja vaipui pinnan alle. Zumar tuijotti lumoutuneena lammen pintaa, jonka pinta oli tyyntynyt tytön aiheuttamista aalloista. Nuori sotilas nousi varjossa olleesta istuma paikastaan ja lähestyi rantaa. Samassa kuunvalon muodostama silta hajosi veden pinnalla Natasen noustessa pintaan henkeään haukkoen. Nyt oli Zumarin vuoro haukkoa henkeään. Natase käveli kohti rantaa punaisten hiusten liimautuessa ihoon, osittain peittäen pienet rinnat ja törröttävät kylkiluut. Olkapäässä oleva pitkä arpi loisti vaaleana ruskettunutta ihoa vasten. Oikeassa poskipäässä oleva mustelma korosti kasvojen toisen puolen virheettömyyttä. Tytön ruskeat silmät lukkiintuivat Zumarin katseeseen. Aika pysähtyi. Aikojen alussa erilleen revityt sielut yhtyvät saumattomaksi yhtenäisyydeksi. Huuhkajan kaukainen huhuilu rikkoi lumouksen. Natase heräsi todellisuuteen, ymmärsi alastomuutensa, hämmästynyt ujo hymy käväisi punaisilla huulilla, hän kahlasi rantaan, keräsi vettä valuvat vaatteensa ja loikki kevyin askelin läheisen metsikön suojiin mieli sekaisin edellistuntien kauhusta ja uudesta ennen kokemattomasta tunteesta.

Zumar käveli rantaveteen etsimään veden pintaan jäänyttä heijastusta hämärään kadonneesta enkelistä. Himmeä valo paljasti rantahiekassa olevan amuletin, mies otti ketjun käteensä ja tarkasteli pronssiin taidokkaasti pakotettua ilves kuviota. Hän puristi korun nyrkkiinsä ja kirosi lyijyyn valettuja jalkojaan ja suuhun jähmettynyttä kieltään. Lukemattomat kerrat hän seuraavina vuosina, yksinäisillä vartiopaikoilla, siveli korun pronssista pintaa ja näki sielunsa silmin vedestä kohoavan viettelevän seireenin.

Kokous

Useita satoja ihmisiä oli ahtautunut Gulthun palatsin edessä olevalle aukiolle, toria muulloin täyttävät myyntikojut oli kannettu pois. Kauppiaat, käsityöläiset, sotilaat, kerjäläiset, miehet, naiset, lapset, vanhukset, aatelisto ja kaikki muut Garethin kaupungin väestöryhmät tungeksivat torilla ja venyttelivät kaulojaan nähdäkseen ja kuullakseen palatsin parvekkeella seisovan Podekin. Podek hieroi vasenta jalkaansa, portaitten kipuaminen sai vanhan polvivamman vihoittelemaan. Hän levitti kätensä saadakseen ihmiset vaikenemaan, korautti kurkkuaan pari kertaa ja alkoi puhumaan.

- Hiljaisuutta kiitos! Tiedän että olette kuulleet huhuja ja hurjia kertomuksia pohjoisen tapahtumista. Tämän tilaisuuden tarkoituksena on selvittää tosiasiat ja antaa toimintaohjeita tilanteen mahdollisesti muuttuessa. Huhuja levittämällä aiheutatte vain ongelmia. Suur-Marathin viranomaiset ovat saaneet varmistuksen viidestätoista kuolleesta useasta kymmenestä sairastuneesta pohjoisen farmeilla ja Kultaisen Aasin kaivoksella. Tarkkaa tietoa taudin laadusta ja hoitokeinoista ei vielä ole. Mihinkään suuriin toimenpiteisiin ei vielä tässä vaiheessa ryhdytä, matkustaminen pohjoiseen ei luonnollisesti ole suositeltavaa, ruoka- ja vesivarastot kannattaa täydentää mahdollisen karanteenin varalta. Kaupunki suljetaan mikäli sairastumisista Suur-Marathissa tulee tietoa. Keltaiset nauhat siirretään jakelupisteisiin odottamaan päätöstä niiden jakamisesta. Ylimääräinen sairastupa varustetaan linnoituksen itätornin alla oleviin kasarmeihin. Emme näe suurta syytä huolestumiseen, tilanne on luultavasti samanlainen kuin pilaantuneesta ruuasta johtunut tilanne kaksi vuotta sitten. Ja muistakaa että valmistautumisesta huolimatta kaikkiin järjestyshäiriöihin puututaan normaalilla tavalla. Tämä tilaisuus on päättynyt. Haramin henki varjelkoon meitä kaikkia.

Väkijoukko jakaantui pieniksi keskenään jutusteleviksi ryhmiksi. Ohjeista huolimatta jutustelua rakastavat miehet yrittivät päihittää toisensa mitä järkyttävimmillä tarinoilla taudista. Marvin oli elementissään kiertäessään kapakoita ja ryypyn toivossa lisätessä tarinoihin sopivassa määrässä verta, kuolemaa, alastomuutta ja silmitöntä väkivaltaa. Lopulta päädyttiin siihen että kuoleman toi mustalla hevosella ratsastava mies, jonka miekka poltti kaiken elävän tieltään.

Podekin mainitsemat keltaiset nauhat olivat hänen kehittämänsä järjestelmä karanteenin valvonnan helpottamiseksi. Kun kaupunki suljettiin, jokaiselle sillä hetkellä porttien sisällä olevalle annettiin pätkä keltaista silkkinauhaa, joka tuli solmia vasemman olkavarren ympärille. Vartijat vangitsivat ilman nauhaa kulkevat henkilöt ja kuljettivat heidät sairastuvalle eristykseen. Kaksi vuotta sitten nauhat oli jaettu ensimmäisen kerran ja menetelmä oli osoittanut toimivuutensa, vaikka vartijat joutuivat surmaamaan yhden pidätystä vastustaneen ulkomaisen merimiehen.

Kääpiöiden marssi

Kaupungin suurimman majatalon Mursun viiksien leveässä kulmapöydässä puolen kymmenen kääpiön joukko maisteli olutta savituopeistaan ja pohtivat Podekin puhetta. Heidän yhteysmiehestään ei ollut kuulunut sanaakaan, vaikka määräajasta oli kuulunut jo viikko. Kohta pitäisi tehdä päätöksiä; jatkaa odottamista, palata takaisin kaivoksille tai lähteä matkaan ilman opasta ja lisätietoja. Algor, kääpiöiden johtaja, viralliselta titteliltään Kuninkaallisen kaivoksen johtaja, osoitti luonteelleen poikkeuksellista hermoilua ja hänen oikea kätensä taputteli alitajuisesti vähän väliä haarniskan suojassa olevaa koristelematonta nahkamassia. Tällaiset viitta ja tikari pelit saivat hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi, tilannetta ei kyennyt hallitsemaan jollei vihollista voinut kohdata kirves kädessä silmästä silmään. Käsky oli kuitenkin tullut suoraan kuninkaalta, eikä Algor ollut koskaan jättänyt yhtään käskyä täyttämättä, tämän massin toimittamisesta ei tulisi ensimmäistä. Hän ei tuntenut kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia, mutta se minkä hän tiesi sai hänet hyvin huolestuneeksi.

Algoria ja massia suojelemassa oli kuuden soturin ryhmä, lisäksi seurueeseen kuuluin suurehko määrä työkomennukselta kotiin palaavia kaivosmiehiä perheineen. Ainoastaan sotureilla oli hivenen tietoa retken todellisesta tarkoituksesta, muut olivat enemmän tai vähemmän ärsyyntyneitä toista viikkoa jatkuvasta odotuksesta pienessä rannikkokaupungissa. Silti kenellekkään ei tullut mieleen avoimesti uhmata Algoria, purnaus tapahtui pienissä kuppikunnissa muutaman ylimääräisen oluen jälkeen.

Tummeneva taivas

Kello lähestyi ilta kuutta, hämärä antoi ensimmäisiä viitteitä tulostaan. Pahimmat kokouksen aikaansaamat liikehdinnät olivat rauhoittuneet. Ihmiset olivat lähteneet koteihinsa illalliselle, kauppiaat ja käsityöläiset sulkivat liikkeitään, kapakoiden ovilla alkoi olemaan liikennettä janoisten työläisten tullessa huuhtomaan pölyä kurkustaan, kalastajat katselivat huolestuneena eteläistä taivaanrantaa ja pohtivat uskaltaako yökalaan lähteä. Joidenkin mielestä kannattaisi lähteä kysymään neuvoa lihakauppiaan rouvalta, hänen kykynsä sään ennustamiseen olivat laajalti tunnetut, mutta harva kalastaja halusi vapaaehtoisesti ottaa riskiä joutumisesta Meten tulikiven katkuisen sanallisen hyökkäyksen kohteeksi. Eikä kukaan ollut pystynyt selvittämään mikä raivokohtauksen laukaisi. Kapakoiden ihmiset olivat saaneet useat mojovat naurut kuunnellessaan kuinka pikkuruinen nainen huusi kaksimetrisen miehensä häntä koipien välissä takaisin kotiin.

Lorack istui pienen yksimastoisen kalastusaluksen ja perässä ja selvitteli verkkoja. Hän kiersi ne erillisten puolien ympärille, joiden avulla hän pystyi laskemaan ja nostamaan verkot yksinään, veneen perässä olevan yksinkertaista vintturia käyttäen. Tosin tänä yönä hän ei olisi yksin, Lorack oli luvannut vaimolleen ottaa 8-vuotiaat kaksosensa mukaan yökalaan. Hiljaa mielessään hän kuitenkin toivoi että poikansa Lusakis löytäisi itselleen jonkun muun ammatin kalastuksen sijaan, liian monta hyvää miestä oli menehtynyt näille vesille. Miehen pitäisi pystyä tarjoamaan perheelleen paljon enemmän kuin päivittäinen kalakeitto. Ja Lilith luultavasti päätyisi jonkun kalastajan vaimoksi, ihmiset elivät edelleen tiukasti omassa kastissaan, eikä syntymälahjana saatua kohtaloa ollut helppo muuttaa. Lorack vain toivoi, että uurastamalla merellä joka yö hän voisi suoda lapsilleen mahdollisuuden parempaan elämään. Hänelle itselleen riittivät ne muutamat hiljaiset tunnit tähtitaivaan alla tyynen meren pinnalla ennen verkkojen kokemista. Vain merestä elantonsa hankkiva mies pystyy ymmärtämään sellaisena hetkenä syntyvän tunteen Kuoleman ja Jumalan yhtäaikaisesta läsnäolosta. Useimpien itsenäisten kalastajien tapaan Lorack oli hiljainen ja juro mies, joka suuresti ahdistui suuressa väkijoukossa. Taivaan synkät sävyt huolestuttivat myös häntä, mutta hän ei halunnut tuottaa lapsille pettymystä ja siirtää näiden kovasti odottamaa retkeä. Lisäksi ensi viikolla pitäisi maksaa korot aluksen ostamiseksi nostetusta lainasta, eivätkä rahat olleet vielä kasassa. Hän päätti kuitenkin pysytellä majakan läheisyydessä, vaikka tähän aikaan vuodesta merivirrat toivat parhaan saaliin lännessä olevalle karikkoiselle Wartleyn matalikolle. Alue oli saanut nimensä yli sata vuotta sitten hukkuneen legendaarisen kalamiehen mukaan. Aamuisin matalikon rannat täytti lokkien kirkuna niiden taistellessa vuoroveden kalliokoloihin jättämistä herkkupaloista. Liian useana aamuna sieltä oli löydetty ihmisruumiita, joilta ravut olivat ehtineet kaivaa silmät päästä ja muut raadonsyöjät taistelivat lopuista pehmyistä osista.

Hämärä laskeutui nopeasti mustien pilvien lisätessä pimeän tuntua. Lorack katseli mielissään innokkaina touhottavia lapsiaan. Pitäisi varmaan ottaa heidät useammin mukaan. Lorack odotteli hiljaa että vanha Horaf sytyttäisi majakan lampun täyteen loistoonsa. Vanhan perinteen mukaisesti yökalaan lähtevät kalastajat irrottivat aluksensa laiturista vasta majakan sytyttyä. Alkuperäinen syy moiseen tapaan oli sukupolvien vaihtuessa jäänyt unholaan. Vaikka tapa oli lähinnä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta lisäävä ele, oli sillä oma käytännöllinen puolensa. Yhteislähdössä nähtiin ketkä kaikki lähtivät sinä yönä merille, ja jos aamulla havaittiin jonkun puuttuvan niin osattiin aloittaa etsinnät. Vaikka ani harvoin ketään saatiin pelastettua, hyvällä onnella löydettiin ruumis leskelle haudattavaksi. Useimmiten kalastaja löytyi sotkeentuneena omaan verkkoonsa. Kalastajat kutsuivat sitä keskenään 'Viimeiseksi saaliiksi'. Tosin useimpien mielestä hautapaikka merten syvyyksissä oli se ainoa oikea tapa päättää maallinen vaellus. Meri antoi heille elämän, joten merellä oli myös oikeus päättää heidän kuolemastaan. Lopulta majakan huipulla ollut hailea valonkajo kirkastui täyteen loistoonsa. Lusakis irrotti köydet ja Lorack nosti pienen kokkapurjeen, jonka avulla hän pääsisi luovimaan ulos satamasta. He ohittivat kauppasatamassa olevat suuret kauppalaivat, Lorack huomasi satamamestarin kinastelevan kovaan ääneen Albatrossin rukouksen edustalla ahavoituneen miehen kanssa. Hän antoi häränsarvesta tehdyn torven pienelle tyttärelleen joka silmät kiiluen puhalsi kaikin voimin torveen. Matala ujellus yhtyi muista veneistä lähtevien torvien ääneen muodostaen sydänalassa tuntuvan ulinan. Torven soitolla pyydettiin suotuisaa saalista ja suojelua merten jumalilta sekä hyvästeltiin kotiin jäävät omaiset. Vain viisitoista alusta uskalsi lähteä tänä iltana vesille.

Ruttokellot

Podek havahtui mietteistään toimistonsa pöydän ääressä kun pihalta kajahti iltasoitto, kello oli yhdeksän. Hän kaatoi sormen leveydeltä viskiä kristalliseen juomalasiin, hieroi sormilla särkevää ohimoaan ja nosti jalat pöydän kulmalle. Päivä oli ollut erittäin stressaava. Taistelussa oli toiminta ollut niin paljon helpompaa, vauhkon siviililauman käsittely oli paljon monimutkaisempaa kuin örkkileirin valtaaminen. Mutta julma tosiasia oli ettei häntä vammojensa vuoksi enää koskaan komennettaisi etulinjaan. Lupaavalta vaikuttanut sotilasura tulisi päättymään pienen kuihtuvan kaupungin järjestyksenvalvojana.

Hiljainen kirkonkellon kumina tunkeutui hänen tajuntaansa. Ensimmäinen vaistomainen ajatus oli että Suur-Marathissa oli alkamassa iltamessu, mutta sitten myös hallitsijan palatsin, varuskunnan, koulun ja temppeleiden kellot yhtyivät voimistamaan ääntä. Tasainen monotoninen soitto tunkeutui Podekin päähän pahentaen lyönti lyönniltä kipua hänen päässään. Sydän jätti pari lyöntiä väliin ja pelko jähmetti hänet lyhyeksi hetkeksi tuoliin. Ruttokellot. Yleinen hälytysmerkki. Kuolema on levinnyt Suur-Marathiin.

Adrenaliinia erittyi Podekin verenkiertoon ja hän singahti toimimaan. Päivystävä upseeri sai pikaisen käskyn antaa hälytys ja hakea upseerit ja aliupseerit käskynjakoon. Päivystäjän lähtiessä suorittamaan tehtäviä Podek kävi mielessään lävitse suoritettavien asioiden listaa ja muotoili käskyjä valmiiksi. Onneksi päivällä oli suoritettu esivalmisteluja tilanteen pahenemisen varalta. Viidessä minuutissa päällystö oli paikalle vähemmän yhtenäisessä ja sotilaallisessa varustuksessa. Pihalla miehistö juoksenteli kohti makuutupiaan kokoamaan varusteitaan. Podek jakoi nopeasti tehtävät. Mursuportin sulkeminen, keltaisten nauhojen jakaminen, sataman turvaaminen, karanteenitilojen avaaminen ja katupartiot. Hänelle itselleen jäi päämajaan viiden nuoren sotilaan muodostama ryhmä läheteiksi ja taktiseksi reserviksi. Miehistöä oli yksinkertaisesti liian vähän näin suureen operaatioon.

Vääpeli Lasak johdatti seitsenmiehistä ryhmäänsä kohti Mursuporttia. Heillä oli mukanaan neljä valtavaa komeasarvista härkää ja useita nippuja paksua hamppuköyttä. Portilla oli täysi kaaos, vartiovuorossa olleet sotilaat olivat sulkeneet portin väliaikaisella puuristikolla heti hälytyksen kuultuaan. Lasak huomasi tullessaan pelon kahden lapsenkasvoisen sotilaan kasvoilla näiden pidätellessä jatkuvasti kasvavaa ihmismassaa huteran esteen takana. Vääpeli komensi kolme miehistä auttamaan väkijoukon rauhoittamisessa ja alkoi itse neljän jäljelle jääneen kanssa kiinnittämään köysiä portin rautalenkkeihin ja härkien valjaisiin.

Mursuportti oli lähes puoli metriä paksu teräsvahvikkeinen hirsiseinä, joka oli rakennettu muurin sisään ja se saatiin vedettyä esiin maassa olevaa uraa pitkin ainoastaan härkien tai suuren miesjoukon voimilla. Kun köydet oli kiinnitetty yksi miehistä otti vyöltään pitkän ruoskan ja alkoi raivokkaasti huutaen piiskaamaan härkiä. Suurten eläinten lihakset jännittyivät ponnistuksesta ja kaulasuonet alkoivat pullottamaan. Paksut köydet pingottuivat äärimmilleen kunnes valtavan kitinän säestyksellä vuosikausia pesässään uinunut portti lähti hiljalleen vyörymään paikoilleen. Kun kevyen ristikkoportin takana oleva köyhälistö ja hälytyksen sattuessa ulkopuolella olleet kaupunkilaiset ymmärsivät että Mursuporttia ollaan sulkemassa, ja heidät jättämässä Suur-Marathissa vaanivan näkymättömän tappajan armoille, he ryntäsivät yhtenä miehenä puuristikon kimppuun ja alkoivat repimään sitä irti kiinnikkeistään. Sotilaat yrittivät hillitä väkijoukkoa iskemällä kilvillä ja keihäiden varsilla ristikkoa repiviä sormia. Kauempaa ihmisjoukosta alkoi sataa kiviä ja roskia porttia kohden. Yksi kivistä osui suoraan Lasakia kasvoihin murskaten tämän nenän. Puolitajuton vääpeli kannettiin turvaan kivisateelta. Kun Mursuporttia oli saatu vedettyä suunnilleen puoleenväliin väkijoukko sai revittyä puuristikon maahan. Sotilaat ryhmittyivät suojelemaan aukkoa kilpikonnapuolustukseen ottaen kilvillä vastaa lentävät kivet, puunpalat ja keppien iskut. Heitä oli kielletty käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa. Eräs miehistä piiskasi häristä viimeisiä voimanrippeitä vauhdittaakseen portin sulkeutumista.

Pelko voitti kylmän harkinnan nuoren asevelvollisen sielun sisäisessä taistelussa ja hän survaisi keihäänsä kohti haravaa heiluttavaa farmaria. Keihään teroitettu kärki upposi hölmistyneen maajussin vatsaan ja suusta aiemmin purkautuneet solvaukset vaihtuivat tuskan huutoon. Hämmentyneen sotilaan ote kirposi keihään pihkaisesta varresta hänen uhrinsa kaatuessa raskaasti selälleen. Väkijoukko hiljeni tiedon edetessä suusta suuhun, rutto ei ollut tämän päivän ainoa tappaja. Furack irtaantui muodostelmasta noutaakseen keihäänsä, mutta hiljalleen kohti kuolemaansa luisuvan maalaisen ruumis oli tarttunut keihään väkäsiin kuin paatunut juoppo viimeiseen pulloonsa. Furack keskittyi raastamaan irti keihästään eikä tiedostanut tovereidensa huutoja ennen kuin selän takaa kuulunut massiivinen tömähdys havahdutti hänet. Portti oli sulkeutunut. Hän riuhtoi asettaan irti kun ensimmäiset nyrkiniskut osuivat hänen kehoonsa. Viimeinen asia jonka hän ehti nähdä oli veriset kädet keihään ympärille kietoutuneena ja kuolevan miehen ylimielisen hymyn.

Tunneli

Natase katseli parin sadan metrin etäisyydeltä kuinka raivostunut väkijoukko pelasi veristä leikkiään asevelvollisen kustannuksella. Ikään kuin yhden asepukuun pukeutuneen miehen veri pyyhkisi pois vuosikausia jatkuneen nöyryytyksen. Natase vaistosi massojen päässeen hurmeen makuun ja päätti paeta kaupungin muurien suojaan. Hän juoksi muurin itäseinustalla olevaan lahonneeseen käymälään. Hän pujotti sormensa lattiassa olevan lankun oksanreikiin ja siirsi harmaan puupalan syrjään. Ahtaasta aukosta hän laskeutui köysitikkaille, siirsi lankun takaisin paikalleen ja laskeutui tunkkaiseen tunneliin. Pimeydessä Natase kömpi noin viisikymmentä metriä kunnes hän saapui kuivuneen kaivon pohjalle ja saattoi jälleen hengittää raitista ilmaa.

Natase oli saanut tunnelin sijainnin selville naidessaan humaltuneen kauppiaan kanssa muutaman ylimääräisen kolikon toivossa. Miehen esi-isä oli ollut rakentamassa linnoitusta, ja tieto hallitsijan pakotunneliksi aiotusta rakennelmasta oli kulkeutunut suvussa sukupolvelta toiselle. Aamulla kauppias oli herännyt ilman massiaan ja vaimolle tuliaiseksi ostettua kultaketjua.

Varovaisesti varjoissa hiipien hän lähti kulkemaan kohti satamaa. Satamapäällikön toimistolla jaettiin keltaisia nauhoja, siellä niitä jaettiin merimiehille ja sellaisia olisi helpoin varastaa. Nauhoja pitäisi saada vietyä koko perheelle.

Torso

Voimattomuuden tunne alkoi vallata Podekin mieltä, jatkuvana virtana tulevat huonot uutiset repivät häntä pieniin paloihin. Hän tunsi olevansa kuin jonglööri jolle heitetään jatkuvalla syötöllä uusia palloja ilmassa pidettäväksi, lopulta paska valuisi sormien välistä maahan. Verta oli vuodatettu Mursuportilla, ulkomaiset kielitaidottomat merimiehet aiheuttivat rähinöitä kapakoissa ja paikallinen roskaväki käytti yleistä kaaosta hyväkseen ja murtautui kauppoihin. Ja sitten ylimääräinen pallo lensi hänen käsiinsä. Muurin takaa lennähti pieni nassakka murskautuen kirkon seinään levittäen palavaa pien ja paloöljyn seosta ympäristöönsä. Portilta kuului tasaisin väliajoin napakoita pamahduksia, muurinmurtaja - mistä helvetistä maalaiset olivat saaneet piiritysvälineitä?

Podek yritti laatia mielessään mielekkäitä toimintatapoja. Missähän satamapäällikkö mahtoi seilata, palontorjunta oli hänen vastuullaan. Hän havahtui voimakkaaseen vihellykseen ja huomasi Lasakin viittovan raivokkaasti korttelin päässä. Podek huomasi vanhan vääpelin jaloissa alle metrin pituisen verisen mytyn. Vasta lähempänä hän tajusi että se oli ihmisruumiin torso, kädet, jalat ja pää oli hakattu, tai pikemminkin revitty irti ja rintaan oli poltettu sana Rutto! Podek katsoi kysyvästi vääpeliään, jonka nenä oli lytyssä ja veri tahrasi sängen ympäröimän suun, he molemmat olivat nähneet, ja tehneet, tällaista monesti aiemminkin. Lasak tarttui torsoon ja pyöräytti sen ympäri, Podek kalpeni nähdessään osastonsa mursutatuoinnin ruumiin oikeassa lavassa, Furack. Hän saattoi vain mutista osanottonsa vääpelille tämän ainoan pojan kuoleman johdosta.

Valo sammuu

Horaf katseli kyynelten sumentamien silmiensä lävitse kuinka hänen rakas Garethinsa muuttui hiljaisesta merenrantakaupungista helvetin esikartanoksi. Katapulttien sinkoamat palavat pikitynnyrit sytyttivät palopesäkkeitä ympäri kaupunkia, eikä myrskypilvien langettama sade pystynyt kilpailemaan vanhoihin puurakenteisiin himokkaasti tarttuvan tulen kanssa. Suur-Marathista valui jatkuvana soihtukulkueena lisää miehiä ja piirityskalustoa. Sotilaat, kaupunkilaiset, maalaiset ja ryysyläiset marssivat kohti yhteistä vihollistaan. Millaisia kärsimyksiä tauti mahtoi aiheuttaakaan kun se sai säälliset ihmiset tällaisen hulluuden valtaan. Rutto joka saastutti sielun ja sai miehen kääntämään miekkansa veljeään vastaan.

Vanha majakanvartija tointui ajatuksistaan tuntiessaan nykäyksiä takkinsa liepeissä. Hobittipariskunta matkavarusteissaan ja selkärepuissaan, iänikuiset piiput huulillaan, olivat tulleet ilmoittamaan että kaikki oli valmista lähtöön. Horaf nappasi kaukoputkensa kainaloon ja poistui viimeisen kerran majakan tornista. Peilin kiillotusvälineet saivat jäädä sateen piiskaamiksi. Polttoaine riittäisi pitämään valon kirkkaana vielä seuraavat kolme tuntia, kunnes sen kirkkaus ehtyisi yht'aikaa kaupungin tuhkaksi muuttuvan loiston kanssa. Ulkopuolella he liittyivät kantamuksiensa alla liittyvään ihmismassaan joka eteni päät painuksissa kohti satamaa ja turvaan pyrkiviä laivoja. Majakanvartija kuului perinteisesti kaupungin merkkihenkilöihin, joten hänelle olisi paikka odottamassa turvajoukkojen päällikön lippulaivassa, mikä se sitten ikinä olisikin.

Kaaoksen silmässä

Podek oli antanut evakuointikäskyn kuultuaan että Suur-Marathin joukot olivat liittyneet piirittäjiin. Tosin se oli melkoisen turha ohje, sillä ihmiset olivat jo paljon aiemmin alkaneet kasata omaisuuttaan nyytteihin ja jonottaa satamassa oleviin laivoihin. Podek oli siirtänyt kaikki miehensä pitämään yllä järjestystä, mutta käytännössä omaisistaan huolissaan olevat sotilaat olivat liittyneet pakoon pyrkivään joukkoon. Jokainen huolehti itsestään, ja niissä oloissa miekka oli kultaa ja sanaa mahtavampi. Eräät kapteeneista rahastivat ihmisten epätoivolla myymällä paikkoja laivoihinsa järjettömistä hinnoista.

Mietus kirosi epäonneaan, sillä Podek oli yksiselitteisesti määrännyt Albatrossin rukouksen toimimaan hänen lippulaivanaan. Mietus keskittyi tutkailemaan sataman tapahtumia, myrsky ulvoi jo täydellä voimallaan lennättäen suurien sadepisaroiden ja murtuvista aalloista lankeavaa suolavettä lähes vaakatasossa. Ylilastatut kalastusveneet yrittivät taistella aaltoja vastaan pyrkiessään ulos satamasta. Ainakin yhden pienveneen jäänteet hiertyivät hiljalleen murskaksi vaahtoavan meren hakatessa niitä vasten aallonmurtajaa. Kapteeni etsi katseellaan puosua, Lomarin möreä ääni voitti myrskyn ujelluksen kun seisoi laskuillan päässä ja paimensi laiturilla vellovaa ihmismerta. Caral oli auttamassa miehistöä kiinnittämään kansilastia. Tosin Mietus ei ymmärtänyt mitä hyötyä koko hommasta oli, hän ei näissä olosuhteissa ikinä saisi ohjattua laivaa edes irti laiturista, puhumattakaan sataman kapeasta väylästä. Ainoa keino olisi ohjata purjehtia suppilomaisen sataman eteläreunaa pitkin kulkevan virtauksen mukana, mutta silloin he ajautuisivat sivuun reitiltä joka oli tarkoitettu Albatrossin rukouksen syväyksen omaaville aluksille. Laituririvistön pohjoispäässä hänen yhtiönsä sisarlaiva Albatrossin henki oli irtautunut laiturista ja syttynyt palamaan katapultin osumasta. Se ajelehti holtittomasti kohti etelää sytyttäen palamaan kaiken eteensä osuvan, Mietuksella olisi korkeintaan tunti aikaa ennen kuin palavan aluksen nokka osuisi hänen laivansa kylkeen.

Natase kyyristeli kahden suuren laatikon välissä ja odotteli sopivaa hetkeä pujahtaa satamamestarin toimistoon. Hänen edessään joukko kääpiöitä kävi kovaäänistä väittelyä, vaikka Natase ei ymmärtänyt heidän kieltään hän tajusi heidän kiistelevän siitä noustako odottavaan malmilaivaan vaiko yrittää tunkeutua aseellisesti piirityksen lävitse ja suunnata kohti vuoria. Lopulta ryhmä hajaantui kahtia huutaen toisilleen luultavasti sangen karkeita sanoja. Eräs sotilaista johdatti karismaattisen ja arvovaltaisen näköisen punapartaisen kääpiön johtaman puoliskon kohti laskusiltaa. Suurimmalla osasta oli epävarma ja pelokas ilme kasvoillaan. Toinen puolisko paljasti aseensa ja lähti raivaamaan tietään sataman halki kohti pohjoisporttia.

Natase tunsi itsensä oudon alastomaksi ilman keltaista kangassuikaletta olkavarressaan, matkalla satamaan hän oli nähnyt sotilaiden surmaavan muutamia ilman nauhaa kulkeneita irtolaisia. Kääpiöjoukon hajaantuminen aiheutti sen verran hämmennystä, että hän ajatteli pääsevänsä sen turvin toimistolle kun raskas käsi tarttui häntä olkapäästä.

- Eipäs niin nopeasti neitiseni, luulen että löytänyt jotakin teille kuuluvaa.

Palko kylmäsi Natasen sydämen kun hän varovasti kääntyi puhujaa kohti. Hän huomasi tuijottavansa puolessa väliä kolmattakymmenettä olevan sotilaan tummanruskeisiin silmiin. Nuo silmät palauttivat hänen mieliinsä jonkun ajatuksen tapahtuman tai paikan, josta hän ei pystynyt juuri nyt ottamaan kiinni. Sitten hän huomasi sotilaan vasemmassa kädessä roikkuvan riipuksen. Se oli hänen lapsenpäästäjältä perinnöksi saamansa, ja Tinkaksi nimetty, ilves-amuletti.

- Olet säilyttänyt sitä kaikki nämä vuodet? Luulin että se on kadonnut iäksi.

Natase oli aikoinaan uhrannut päiväkausia etsien amulettiaan lammen rantahietikosta.

- Se on kulkenut rinnallani jokaisessa verisessä taistelussa muistuttamassa minua maailman kauniimmasta puolesta. Mutta meidän pitää kiirehtiä jos aiomme ehtiä tuohon laivaan.

Zumar kirosi itseään. "Viisi vuotta olen käynyt tätä kohtausta lävitse päässäni ja ainoa asia jonka saan suustani kun se lopultakin tapahtuu on tuollainen korni latteus. Hienoa." Hän tarttui Natasea kädestä ja lähti johdattelemaan tätä kohti Albatrossin rukousta. Se minkä Zumar unohti kertoa hänelle oli se että tuo samainen amuletti oli polttanut hänen rintaansa tuskallisen haavan hänen etsiessä lohtua yksinäisyyteensä maksullisten naisten seurasta.

Kauppias Qendar valvoi lastensa ja vaimonsa kulkua pitäen silmällä ettei yksikään kantamuksista päässyt tipahtamaan. Qendarilla oli rajaton luotto kullan mahtiin, joten hän oli pakannut omaisuutensa erilaisiin reppuihin ja säkkeihin ja jakanut perheensä kannettavaksi. Kulta oli jo osoittanut voimansa kun hän oli lahjonut erään kersantin lisäämään heidät lippulaivan matkustajaluetteloon.

Katkaiskaa köydet!

Sortuvan muurin jyrinä sotkeutui yllä roikkuvan ukkosrintaman kumuun. Aika oli lopultakin rapeuttanut vanhat muurit niin heikkoon kuntoon, ettei niistä ollut vastusta uusimmille sotakoneille. Mietus vilkaisi Podekia ja silmiin näki tämän nyökkäävän. Kapteeni karjui käskyjään ja merimiehet hakkasivat kiinnitysköydet poikki. Suuri alus tempautui vasta-aallon voimasta irti laiturista repien laskusillan irti pidikkeistään. Nuori vastasyntynyttä lastaan kantanut nainen tippui sillalta mereen ja katosi kantamuksiensa vetämänä kuohuihin. Seilorit kiipesivät hurjasti keinuviin mastoihin laskeakseen pienet ohjauspurjeet. Suurin osa pakolaisista oli sulloutunut ruumaan ja miehistön tiloihin, mutta osa joutui kiinnittämään itsensä köysillä kaiteisiin ja kansirahtiin.

Mietus yritti epätoivoisena keksiä keinoa paeta nyt jo soihtuna palavan Albatrossin hengen reitiltä, kun jotain ihmeellistä tapahtui. Yht'äkkiä keulapurje pullistui ja alus liikahti varovaisesti kohti avomerelle johtavaa virtausta. Mietus saattoi ainoastaan kiitellä mielessään merten jumalia ja taistella väsynein käsin ruoria vastaan, jolla tuntui olevan itsenäinen tahto ohjata alus kohti aallonmurtajaa. Vaikka moni matkustajista ja miehistön jäsenistä huomioi oudon tuulenpuuskan, ei kukaan osannut yhdistää sitä laivan perässä keskittyneenä seisovaan Dúnadan-ylimykseen jonka rauhaa vartoi pikkuruinen hobitti käsi puoliksi paljastetun tikarin kahvalla.

Kalastaja Lorack taisteli pienen aluksensa peräsimessä etelämatalikon kohdalla yrittäen pitää nokan kohti vyöryviä aaltoja vasten. Lusakis ja Lilith äyskäröivät vettä niin nopeasti kun pystyivät. Myrsky oli lopulta yllättänyt Lorackin housut kintuissa, hänen oli ollut pakko luopua ajoverkostaan saadakseen veneen edes jotenkin hallintaansa. Hänellä ei riittänyt aikaa eikä voimia pohtia taustalla palavan kaupungin tapahtumia, vaikka jakoikin lastensa kasvoilta luettavan huolen vaimonsa hyvinvoinnin puolesta.

Lomak nojasi aluksen keulakoristeeseen ja yritti salamoiden valossa lukea tyrskyävän meren pinnasta merkkejä mahdollisimman syvästä reitistä. Silloin hän huomasi suoraan edessä aalloilla keinuvan kalastusaluksen. Hän alkoi raivokkaasti soittamaan laivakelloa herättääkseen kalastajan huomion ja käski parin miehen laskea kansilastin kiinnittämiseen tarkoitetut manillaköysiverkot tyyrpuurin puoleiselle kyljelle. Meri oli tänä yönä saanut riittävästi uhreja, nämä piruparat hän pelastaisi.

Lilith huomasi ensimmäisenä takaa lähestyvän vuorelta vaikuttavan möhkäleen tulevan suoraa heitä kohti ja huusi varoituksen isälleen. Lorack oli menettänyt aluksestaan maston eikä hän enää ollut paljon mahdollisuuksia ohjailla venettään, yhteentörmäys olisi väistämätön. He huomasivat kuinka kannelta myrskylyhdyillä valaistiin kyljillä roikkuvia verkkoja. Heidän ainoa mahdollisuutensa olisi hypätä mereen ja ratsastaa aallon mukana vasten laivan kylkiä vasten tarraten samalla roikkuviin verkkoihin. Tosin he luultavasti murskautuisivat iskussa elleivät hukkuisi sitä ennen.

Juuri kun Albatrossin rukouksen miehistö valmistautui epätoivoiseen pelastusyritykseen osui alus pinnan alla vaanivaan hiekkasärkkään. Törmäyksen voimasta suuri juomavesitynnyri irtosi pidikkeistään lähtien vyörymään pitkin kantta valtavan keilapallon tapaan murskaten lopulta erään kääpiön parrasta vasten.

Lorack huomasi tilaisuutensa tulleen kauppalaivan pysähtyessä äkisti. Hän hyppäsi lapsineen tummaan veteen ja jäi odottamaan seuraavaa aaltoa. Pimeydestä synkkänä seinänä ilmestynyt aalto tarttui heihin ja lähti kiidättämään kohti särkällä jumissa olevaa alusta. Lorack piti kiinni lapsistaan kunnes he iskeytyivät vasten verkkoa. Heidän onnekseen verkko oli niin paljon irti aluksen laidasta että suurin osa vauhdista hiipui ennen kun he kolahtivat laivan kylkilankkuja vasten. Lähes tiedostamattaan Lorack lähti kiipeämään verkkoa pitkin kunnes tunsi vahvojen käsien tarttuvan kaulukseensa ja nostavan hänet partaan ylitse. Vasta sitten hän tajusi ajatella lapsiaan, Lilith näytti makaavan kannella kippurassa oksentaen merivettä ja haukkoen henkeään. Mutta missä oli Lusakis? Hän otti lyhdyn matruusilta ja kumartui tähystämään kaiteen ylitse. Näky sai hänet voimaan pahoin. Hänen pienen poikansa ruumis oli tarttunut verkkoon ja iskeytyi yhä uudelleen laivan kylkiä vasten tasatahdissa alas jääneiden lepuuttajien kanssa. Keulakoristeena oleva Meren Jumalatar näytti vetävän huulensa pirulliseen hymyyn ja katsovan kohti Lorackia. Samassa alus tärähti jälleen voimakkaasti hiekkasärkän luopuessa julmasta syleilystään. Pieni kalastusvene musertui kauppalaivan keulan alle.

Mietus odotti huolestuneena vaurioilmoitusta ruumaa tarkastavilta miehiltä. Viimein Caral tuli tekemään ilmoitusta.

- Vitun paska juttu. Kolme kaarihirttä on murtunut ja vettä tulee sisään koko paapuurin puoleiselta kyljeltä. - Loistavaa! Lähetä puusepät katsomaan voivatko he tehdä jotain, ja kaikki loput miehet pumppuihin, myös matkustajat. Katsotaan kuinka kauan saamme pidettyä vanhan rouvan pinnalla.

Mietus yritti parhaansa mukaan pitää epätoivon poissa äänestään.

Myrsky antoi vielä yhden iskun kun salama osui isomastoon kaataen sen puolestavälistä mereen ja vahingoittaen kahta muuta. Albatrossin rukous oli lopullisesti Meren armoilla.

Myrskyn silmässä

Myrsky jatkui tauotta. Aika menetti merkityksensä. Kenelläkään ei riittänyt voimia muuhun kuin odottamaan seuraavaa vuoroa pumpun ääressä. Ympäröivä maailma sulkeutui pois väsymyksen vallatessa mielen ja pumpun kahvasta tuli monelle ainoa kiinnekohta todellisuuteen. Myrskyn loputon harmaus ei antanut viitteitä vuorokausien vaihtumisesta.

Lopulta heidän tietoisuutensa saavutti se seikka että keinunta oli lakannut eikä sade piiskannut kansilankkuja. Väsyneet kädet alkoivat hapuilla kohti juomavesisäiliöitä ja laivakorppupaketteja. Mietus katseli ympärilleen, aluksen jokainen liitos natisi viimeisillään, kaikkialla lojui loppuun asti ajettuja ihmisiä, kääpiöt lojuivat omana surkeana ryhmänään parrat oksennuksen tahraamina. Vanha Haraf puristi kaukoputkea sylissään kuin rakastettuaan. Jopa haltioiden kasvoilta viime päivät olivat sulattaneet loputtoman ylimielisyyden. Hän nosti kaukoputken ja alkoi tähystämään ympäristöään. Harmaa myrskyseinämä kohosi kaikkialla heidän ympärillään. He olivat myrskyrintaman sisällä, merien pahuuden silmässä. Oli vai ajan kysymys että tämä tyyni keidas muuttuisi jälleen helvetiksi. Paapuurin puolella näkyi harmauden keskellä merestä kohoava vuorenhuippu. Ilmansuunnista hänellä ei ollut enää aikoihin ollut mitään käsitystä.

Oli päätöksien aika. Ruumassa oli palasina kolme laivavenettä jotka saataisiin koottua parissa tunnissa. Kuhunkin mahtuisi parikymmentä henkeä ja laivassa oli reilut sata päätä. Päätös syntyi lopulta melko kivuttomasti, kenelläkään ei ollut voimia ylimääräiseen riitelyyn ja erilaisten vaihtoehtojen pohdintaan. Suurella osalla väestä ei ollut voimia, halua tai rohkeutta lähteä tavoittelemaan maata kiikkerällä laivaveneellä, joten he päättivät jäädä Albatrossin rukoukseen odottamaan minne myrsky heidät kuljettaisi. Veneisiin pakattiin hivenen juomaa, ruokaa sekä varusteita ja sitten halukkaat nousivat kyytiin. Eräs veneistä kävi irrottamassa Lusakisin ruumiin verkosta ja laski hänet vetiseen hautaansa. Tilanteen synkkyydestä huolimatta Lomak ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan sitä epätahtia jolla haltiat ja kääpiöt yrittivät saada yhteisen veneensä soudettua kohti kuivaa maata.

Laivaan jääneet käyttivät suvantohetken hyväkseen keräämällä voimia ja tekemällä mahdollisimman paljon korjaustöitä, jotta alus kestäisi seuraavan myrskyrintaman. Ja liian nopeasti myrsky jatkui lähettämällä ensimmäiset sadepisarat heidän niskaansa.

Uusi maailma

Aurinko voitti pimeyden paljastaen pohjastaan kiinni olevan kyljelleen kallistuneen aluksen noin viidenkymmenen metrin päässä vehmaasta ruohikkorannasta. Hiljalleen aluksen sisältä alkoi nousta päitä ihmettelemään sinistä taivasta ja lintujen laulua. Lähes jokaisella oli joku paikka haaksirikon johdosta venähtänyt, murtunut tai ruhjeilla. Mutta valitus vammoista vaipui sen onnen alle että he olivat edelleen elossa. Podek hyppäsi mereen ja lähti kahlaamaan kohti rantaa. Kitukasvuinen vaahtera kasvoi kallellaan rantatörmässä kurottaen lehviään meren ylle. Podek otti suolaveden harmaaksi haalistaman keltaisen nauhan olkavarrestaan ja sitoi sen vaahteran oksaan.

- Tähän paikkaan Haramin henki meidät johdatti ja tälle paikalle tulemme rakentamaan Uuden Garethin!

Yksi kerrallaan ihmiset poistuivat Albatrossin rukouksen hylystä ja kahlasivat vaahteran ohitse sitoen sen oksille veren ja lian tahraamia nauhoja. Kukin kulki vaiteliaana, omia tuntemuksiaan ihmetellen, surua kadonneista omaisista, pelkoa tulevasta, mahdollisuuksien tuomasta jännityksestä väristen tai miettien mistä löytäisi jotain ravintoa. Qendar haeskeli silmillään paikkaa jonne kultansa kätkisi, Natase ja Zumar supattivat suuria sanoja toistensa korvaan, Mietus ihmetteli mistä löytäisi mastoksi sopivaa tukkipuuta ja Horaf huomasi kukkulan jolle sytyttäisi ikuisen merkkitulensa.

Samaan aikaan toisaalla...

Aurinko voitti pimeyden paljastaen rantahietikolla joukon toisiaan laivaveneen kappaleilla sohivia haltioita ja kääpiöitä, jotka huusivat toistensa niskaan töykeitä solvauksia ja syytöksiä sattuneesta haverista. Ties kuinka pahaksi riita olisi kehkeytynyt elleivät he olisi keksineet yksissä tuumin syyttää haaksirikosta peräsimessä istunutta poloista Boggo hobittia...

Copyright © 2011 - 2024 Kuittaa