Uudisraivaajat 42
[Edellinen osa] [Seuraava osa]Salaisuuksien verho raottuu
Ryhmä seurasi palvelijoita kohti kuninkaallista ruokasalia, ihmetellen ja ällistellen linnan loistoa ja kauneutta. Kuningas Turgon otti ryhmän vastaan ja esitteli heille seuralaisenaan olevan sisarensa prinsessa Aredhel, ja jälleen ryhmä sai silmät suurina ihmetellä yletöntä kauneutta. Turgonilla tuntui olevan kiire päästä asiaan, joten muodollisuuksissa ei sen kauemmin kestänyt. Valitettavasti asia ei ollut mitenkään miellyttävä, sillä Turgonin mukaan mies jonka ryhmä tunsi Sir Wainamrunina - oli aiemmin tunnettu pohjoisessa Kuninkaallisena henkilääkärinä - ja sittemmin sotilaskarkurina ja epäiltynä kuninkaallisen perheen jäsenen kuolematuottamuksesta. Asiat tulisi selvittää Kuningas Turgonin itse tuomaroimassa oikeudenkäynnissä joka käytäisiin ylihuomenna. Ryhmäläisten ihmettelevien katseiden alla Sir Wainamrun nyökkäili syyllisenä katse lautaseen painettuna. Boggo kaiveli muistiinsa pienen kirjasen jonka Sir Wainamrun oli hänelle antanut luettavaksi Tyrionin synnytyksessä sattuneen selkkauksen jälkeen. Sen kiertelevät ilmaukset alkoivat nyt saada muodon.
Kun oikeudenkäynnin yksityiskohdista oli sovittu käänsi Boggo puheen Veljeskunnan muinaisiin tekemisiin pohjoisessa. Turgon tarttui ilomielin aiheeseen ja alkoi kertomaan mitä asiasta tiesi…
”En ole ollut juurikaan Veljeskunnan kanssa tekemisessä ennen kuin Jormaggardollyr surmattiin, enkä paljon sen jälkeenkään. Tiedän kuitenkin suurin piirtein, missä Veljeskunnan entinen tukikohta sijaitsi; ehkä haluatte käydä katsomassa tätä paikkaa, missä taistelu pohjoisen valtavaa lohikäärmettä vastaan tapahtui, ja millainen nykyään on se paikka, missä Antti Rokka sen surmasi. Varoitan teitä; se paikka ei ole välttämättä täysin turvallinen, ja matkakin on hankala. En ole itse siellä käynyt, enkä ole lähettänyt haltioitanikaan sinne. Tietoni perustuvat Rokan puheisiin ja lumihaltioiden tarinoihin. Olen itse tavannut Surmaajan – ja myöhemmin Suurmestari Rokan, mutta tämä mies ei koskaan kertonut, mitä taistelussa tarkkaan ottaen tapahtui. Hän vain totesi, että ”kiitos linkonsa Suentassun (joka on erittäin epätavallinen ase pohjoisessa) ja jääkirveensä Susin (eli Sus), hän onnistui surmaamaan Jormaggardollyrin. Toki muitakin surmaajia selvisi taistelusta, mutta moninkertaisesti enemmän sai surmansa kuin mitä käveli hädin tuskin hengissä pois. Heidän nimensä ovat painuneet unholaan, kuten heidän hengityksensä huuru ilmaan.
Myöhemmin olen saanut selville, että ainoastaan Rokan edeltäjän ja taistelussa kuolleen Suurmestari Kaarnan ansiosta Veljeskunta ylipäänsä vältti täydellisen tuhon. Lohikäärme nimittäin hävitti täysin Veljeskunnan linnoituksen ja sen laajalle alueelle levittäytyneet syvät maanalaiset tunnelit, mutta Kaarnan viisauden ansiosta Veljeskunta ei tuolloin ollut enää siellä, vaan usean virstan päässä sijaitsevassa ikivanhassa linnakkeessa, jonka nimi on Mornost, ja jonka huhutaan olevan Varjokansan rakentama. Tämä on mitä tiedän, sillä Lossidilin (eli lumihaltioiden) keskuudessa aihe on yhä kielletty sen herättämien kipeiden muistojen vuoksi, eivätkä he siitä puhu, ja hylkäävät sen joka siitä heiltä kysyy.
Yhtäkaikki, Suurmestari Rokka ei ollut Suurmestarina kovin hyvä. Hän oli hyvin käytännöllinen, ja surmasi lohikäärmeitä siksi, koska muuten hän ja hänen kansansa olisi tullut surmatuksi. Hän ei juuri piitannut suuremmasta organisoinnista, eikä hän enää rakennuttanut pysyvää tukikohtaa. Hänen johdollaan seuraavien vuosikymmenten aikana kuitenkin loputkin pohjoisen alueen lohikäärmeet tapettiin tai ajettiin piiloihin, ja kun Veljeskunta oli täyttänyt tämän tehtävänsä, erosi Rokka tehtävistään Suurmestarina. Hänen mielestään koko järjestöllä ei ollut enää virkaa, eikä hän nimittänyt uutta Suurmestaria. Näin koko pohjoisen järjestö hajosi ja sen jäsenet alkoivat elää kukin omalla tavallaan.
Rokka itse matkasi etelään, ja asettuneen lopulta Mulkaniin. Rokka meni naimisiin vanhoilla päivillään Kaarinan kanssa, ja he saivat pojan nimeltä Tuomas. Viimeisen kerran Antin tavatessani hän pyysi minua pitämään vahtivan silmäni sukuni yllä niin kauan kuin se olisi minusta tarpeellista, sillä hän aikoi jättää Veljeskunnan suurimman salaisuuden poikansa haltuun, ja pyysi minua kertomaan siitä pojalleen, mikäli hän itse kuolisi ennen kuin poika olisi riittävän vanha ottaakseen asian vastuulleen. Arvaatte varmaan, mikä tämä suurin salaisuus oli; se oli jotain, mitä oli annettu Pohjoisen Veljeskunnan Suurmestarien haltuun. Tuomakselle hän myös välitti tietonsa ja taitonsa, mutta Tuomas ei niitä elämänsä aikana joutunut panemaan kertaakaan kokeeseen. Tuomas välitti salaisuutensa jälleen vanhimmalle pojalleen Koivulle, joka taas teki samoin omalle vanhimmalle pojalleen Jääkädelle, ja niin edelleen. Niin salaisuus säilyi.
Pidin Rokan sukuun yhteyttä vielä sen jälkeen, kun mies itse oli kuollut, mutta lopulta suku paisui niin, etten enää mitenkään voinut katsoa heidän kaikkien perään. Sitä paitsi muutaman sukupolven jälkeen he eivät enää oikein tienneet, kuinka olisivat suhtautuneet yllättäviin haltiavieraisiin. Niinpä jätin heidät rauhaan luottavaisena, että salaisuus olisi turvassa. Talven Ystävillä on vahva taipumus tukeutua perinteisiin ja he pitävät lupauksensa sukupolvienkin yli. En siis tiedä, missä tai kenellä palanen nyt sijaitsee, tai missä tai kenellä se on ollut viimeisten tuhansien vuosien ajan.
Mutta on eräs asia, minkä Antti Rokka jätti minulle, osittain muistoksi, ja osittain sen takia, että aina käytännölliset Talven Ystävät eivät välttämättä ymmärtäisi sen todellista arvoa. Muista Suurmestarina käyttämistään ja perimistään tavaroista hän totesi, että ”jätin ne sinne mistä ne sainkin”. Minulle hän siis jätti linkonsa, ja sen tiedän, että kirveensä hän piti itsellään. Lingostaan hänen ohjeenaan oli antaa ne sellaisille, jotka ymmärtäisivät niiden mahdin ja osaisivat käyttää niitä tehokkaasti siltä varalta, että lohikäärmeet nousevat vielä uudestaan. Tämän lahjan luovutan nyt ryhmällenne. Tehkää sille niin kuin parhaaksi näette, ja pitäkää Antti Rokan muistoa yllä."
Illallisen jälkeen ryhmä saateltiin takaisin majoitustiloihinsa, jossa ryhmän taikaesineiden tuntijat lähestulkoot kilpailivat vuorosta päästä tutkimaan linkoa, ja kyllähän se Surmaajan arvoinen ase olikin…
Sus, Antti Rokan linko: linko on tehty hylkeen- ja karhunnahasta, ja sen pesän sisäpuoli on koristeltu kaivertamalla siihen hyökkäävän suden pää ja etutassut. Pesän ulkopuolella on Quenyaksi nimi Sus. Lingon nuorat ovat suden suolia vahvistettuna tummilla haltian hiuksilla.
- +20M linko, joka käyttää pitkän jousen kantamaa ja matkamuutoksia.
- Taitava lingon käyttäjä voi ladata sen tavallista nopeammin, -10% per 10 rankkia kyvyssä, pyöristys alaspäin, minimi 10% lataus
- 2 fumble range (eli 01-04)
- samat surmaominaisuudet kuin setin kirveessä (surmaa pahoja lohikäärmeitä)
Aamun tullen alkoi valmistautuminen oikeudenkäyntiin, Jimi valittiin puolustuslakimieheksi ja Sir Sigurd hänen avustajakseen. Muut auttoivat puheenvuorojen valmistelussa kykyjensä mukaan, mutta heillä ei olisi puheoikeutta oikeudenkäynnissä, paitsi todistajan ominaisuudessa. Ryhmä sai kuninkaan määräämän avustajan selvittämään paikallisen oikeudenkäynnin käytäntöjä ja penkomaan ennakkotapauksia arkistoista. Sir Wainamrun ei halunnut että hänen syyllisyyttään lähdettäisiin kiistämään, vaan että puolustus keskittyisi rangaistuksen minimoimiseen.
Ryhmän kysymysten ristitulessa Sir Wainamrunin menneisyys hiljalleen keriytyi auki. Hänen mukaansa asiat olivat menneet näin…
Niin – arvoisa kuningas, ystäväni – kuten teille varmasti tähän mennessä on tullut selväksi, en aina ole ollut haltia jonka tunnette Sir Wainamrunina. Haluaisin kovasti kertoa teille että kuningas Turgonin esittämät syytökset ovat valhetta, mutta niin en voi – enkä aio – tehdä. Valitettavasti en muista kaikkea edellisestä elämästäni, mutta kerron teille nyt kaiken minkä kykenen niistä tapahtumista jotka nyt vetävät minut tähän kiirastuleen.
En muista millä nimellä minut silloin tunnettiin, mutta kuten nytkin, olin parantaja. Mahtava sellainen, tuskin kukaan ryhmästämme olisi kuollut jos omaisin edes murto-osan siitä tiedosta ja mahdista mitä edellinen minäni. Mutta asiaan, tunnun välttelevän aihetta, tämä taitaa olla vaikeampaa kuin uskoinkaan. Vaikka muodollisesti toiminkin Huoneeni parantajana, myös kuningasperhe käytti palveluksiani tarpeen tullen. Sellainen tarve ilmeni kun nuori Prinssi halusi liittyä mukaan Huoneeni sotilaiden tiedusteluretkelle. ”Tiedustelu” oli niihin aikoihin peiteilmaus örkkien metsästykselle, nuoret miehet kaipaavat veriset huvinsa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä ainutlaatuinen tapahtuma. Minut määrättiin retkelle mukaan, kaiken varalta, samoin kuin näillä reissuilla henkivartijanani toimiva sotilas – epäilemättä syyttäjä on kaivanut hänet esiin todistajakseen.
Retki sujui odotetusti, antauduimme taisteluun vain kuin olimme selvästi ylivoimaisia ja pääsimme hyödyntämään nopeutemme suomaa yllätystä. Örkkien vastarinta oli tuhoon tuomittua, miehemme saivat muutamia nirhamia miekoista ja nuolista, ei mitään joka olisi pitänyt ammatillisen mielenkiintoni yllä. Muistan vain odottaneeni kotiin pääsyä, en vain kuollaksenikaan – äh, hivenen sopimaton ilmaisu tähän tilanteeseen – muista miksi. Mieleni kätköistä löytyy vain monella tapaa salattu ja peitelty polttava halu, ehkä jopa himo.
Kampanjamme oli päättymässä, useamman viikon remuamisen jälkeen. Olette varmasti huomannut meidän retkillämme, että kun kotilinnaa ympäröivät vuoret tulevat näköpiiriin, niin jännitys aina silloin hivenen herpaantuu, valitettavasti samoin käy valppaudelle. Näin kävi myös minulle. Kohtalokkain seurauksin. Vain päivien matkan päässä yhytimme pienen örkkipartion, joukkomme lähtivät hyökkäykseen, Prinssi tapojensa mukaan etujoukoissa. Minä jäin avustajieni kanssa valmistelemaan ensisidontapaikkaa. Piakkoin sinne alettiin saattamaan miehiä, örkit olivat saaneet rivinsä ajoissa järjestykseen ja kyenneet ampumaan muutaman nuolisateen. Loukkaantuneiden joukossa paikalle tuotiin myös Prinssi.
Joku örkeistä oli saanut onnekkaan osuman Prinssin käsivarsihaarniskan saumaan, nuoli oli tunkeutunut Prinssin lihaan ja törrötti siinä. Enemmän kiusallinen kuin vaarallinen vamma. Tarkistin Prinssin elintoiminnot, irrotin nuolen, tyrehdytin verenvuodon ja poistin hänen kipunsa, sitten siirryin seuraavan potilaan luokse. Pari minuuttia myöhemmin avustajani hälytti minut takaisin Prinssin luokse. Hänen silmänsä pullottivat kuopissaan, turvonnut kieli oli tunkeutunut ulos vaahtoavasta suusta, hengitys oli pysähtynyt. Tässä vaiheessa vilkaisin poistamaani nuoleen ja näin sen kärjessä purppuran värin. Tajusin saman tien virheeni ja syyllisyyteni suunnattomuuden. En ole varma, mutta en kai vain kyennyt käsittelemään koko asiaa, saati tekemään mitään, mieleni tyhjeni ja lähdin juoksemaan.
En tiedä kuinka kauan juoksin, saati sitten mihin suuntaan. Ensimmäinen asia jonka uudesta elämästäni muistan, on oja josta heräsin. Sain itseäni sen verran kasaan että päätin syntyä uudelleen Wainamrunina, miehenä jolla on vain unohdettavaa, ja odotus siitä koska Kuolema saa minut kiinni. Aloitin päämäärättömän vaelluksen, unohtaen niin menneisyyteni kuin kykynikin, kunnes olin varjo entisestä. Hyvin lähellä lopullista unohdusta.
Vaan sitten kohtalo johdatti minut Garethiin, ja edelleen osan teistä kanssa Saarelle. Saarelle jossa kaikki saavat uuden mahdollisuuden, paikkaan jossa menneisyyttä ei ollut eikä sitä kyselty. Mahdollisuus aloittaa alusta. Tartuin mahdollisuuteeni. Kaikki sujui hyvin, olin jopa onnellinen, sitten Kupu sortui, kuningatar Galadriel purjehti Saarelle ja jäin odottamaan päivää jolloin loput haltianeuvostosta seuraisi perässä. Tämän olisin vielä voinut käsitellä, mutta sitten sama toistui, verisen prinssin näkeminen sai minut suunniltani, pakenemaan häpeällisesi. Tuolloin tiesin että eräänä päivänä menneisyyteni saisi minut kiinni ja tilit olisi tasattava. Nyt niin on tapahtunut. Huomenna on tilipäivä.
Arvostan suuresti kaikkea mitä puolestani olette tehneet, ja tulette tekemään. Kenet valitsettekin puhumaan puolestani, muistakaa, etten aio kieltää syyllisyyttäni, olen teoillani rangaistuksen enemmän kuin ansainnut. Toivoni on siinä että koska yksi kuningas on virheeni anteeksiantanut, ehkä rohkenen toivoa toiselta edes armoa…
Jossain vaiheessa päivää Boggo kutsutti Turgonin piipulliselle ja kahdenkeskiseen juttutuokioon. Boggo halusi tietää miksi Turgon todellisuudessa oli kutsunut hänet luokseen – pelkkä oikeudenkäynti ei millään voinut olla riittävä syy – mutta Turgon kieltäytyi paljastamasta asiaa ennen oikudenkäyntiä. Boggo käytti tilaisuutta hyväkseen sanoakseen muutaman hyvän sanan Sir Wainamrunin puolesta, ja teki omia ehdotuksiaan tuomion laadusta. Joku pilkkujen viilamisesta pitävä henkilö saattaisi tulkita että tässä lähestyttiin korruption synkkiä vesiä.
Miten syytetty vastaa?
Aamulla ryhmä saateltiin saliin jossa oikeutta tultaisiin istumaan. Syyttäjän takana olevaan katsomoon ilmestyi Turgonin sisar Aredhel sekä täysin mustiin pukeutunut nainen, jonka huppu peitti kaiken muun paitsi silmät. Yleisöstä kantautuvan supinan perusteella hän oli kuolleen Prinssin äiti, Kuningatar Elenwë. Syyttäjänä toimi asemansa vuoksi Sir Wainamrunin entisen huoneen, Kultaisen Kukan päämies Glorfindel.
Turgonin istuuduttua pöytänsä taakse oikeudenkäynti lähti käyntiin. Muodollisuuksien jälkeen Turgon luki syytteet ja pyysi Sir Wainamrunia vastaamaan niihin. Parantaja myönsi syyllisyytensä molempiin syytekohtiin. Tämän jälkeen kuultiin syyttäjän ja puolustuksen avauspuheenvuorot, syyttäjä ilmoitti hakevansa kuolemantuomiota. Syyttäjän todistajina kuultiin tiedusteluryhmää johtanutta miestä, Úrielia. Sen jälkeen todistuksensa esitti tuolla retkellä Sir Wainamrunin avustajan toiminut sotilas Gilduilion sekä Prinssi Herugonin ruumiin tutkinut lääkäri Envinyatael. Heidän todistuksensa vahvistivat parantajan ryhmälle kertoman tarinan. Jimi ei sinnikkäästä ristikuulustelustaan huolimatta saanut näiden todistajien osalta lakiteknistä läpimurtoa joka olisi muuttanut oikeudenkäynnin vääjäämätöntä kulkua kohti tuomiota.
Puolustajan todistaja kuultiin Sir Malanturia joka kertoi parantajan elämästä ja maineteoista Saarella. Viimeisenä todistajanaitioon asteli Sir Wainamrun joka kertoi tapahtumat omasta näkökulmastaan. Jimin harmistukseksi syytetty vaikutti asianajajaansa haluttomammalta välttämään tuomion.
Ennen tuomion julistamista kuultiin syyttäjän ja puolustuksen loppupuheenvuorot. Jimin vaikuttava vuodatus on kokonaisuudessaan luettavissa oikeuden arkistoista. Tämän jälkeen Turgon vetäytyi vetäytyi harkitsemaan päätöstään. Aikanaan hän palasi saliin ja kertoi tuomionsa. Sir Wainamrun tuomittiin kuolemaan.
Tuomio kuitenkin muutettiin puoltavien asianhaarojen vuoksi elinikäiseen ehdonalaiseen, ehdonalaisen valvojana toimisi kuningas Boggo. Tämän tehtävän hobitti suostui ottamaan vastaan. Oikeudenkäynti oli päättänyt.
Sitten varsinaiseen asiaan
Vielä samana iltana ryhmä sai jälleen kutsun saapua Turgonin luokse illalliselle. Tunnelma oli huomattavan vapautunut, kuninkaallista perhettä pitkään vaivannut asia oli lopulta saatu päätökseen. Myös Turgonin puoliso oli paikalla, kuningatar Elenwë oli luopunut mustasta kaavustaan ja hänen kauneutensa oli vähintään kuningattaren arvolle sopivaa. Haltioita paremmin ymmärtävät tajusivat että hänen poikansa kuolemasta alkanut hiipuminen oli päättynyt. Kaunis oli myös Turgonin ja Elenwën tytär, prinsessa Idril Celebrindal, joka istui arvonsa mukaisesti lähellä isäänsä, Bogon ja Malanturin välissä ja Wainamrunia vastapäätä. Boggo istui Turgonin vasemmalla puolella; Turgonin oikealla puolella oli luonnollisesti hänen puolisonsa. Wainamrun oli "piiritetty" haltianaisilla, sillä hänen oikealla puolellaan istui prinsessa Aredhel. Ruokailun ohessa Turgon kertoi varsinaisen asiansa. Muut Huoneiden päämiehet puolisoineen istuivat sopivasti sekoitettuina ryhmän jäsenten kanssa.
"Kuten ehkä tiedät, valtakuntani ulottuu laajalle, ja täällä asuu muitakin kuin haltioita ja ihmisiä. Alue on ollut pitkään suhteellisen rauhallinen; noin 400 vuotta sitten Talath Uichelin suunnalta nousi levottomuutta, ja sen aiheuttajaksi paljastui jääörkkien linnoitus. Jääörkit ovat olleet olemassa ”aina”, mutta jokseenkin harvalukuisina, ja ne ovat eläneet pieninä ryhminä. Aina silloin tällöin löytyy kuitenkin joku tarpeeksi vahva ja viisas örkki, joka pystyy yhdistämään usean pienen klaanin, ja näin aiheuttamaan potentiaalista uhkaa. Yhtäkaikki, tämä jääörkkien tukikohta saatiin tuhottua, ja tuhoamiseen osallistuivat paitsi minun omat joukkoni, myös Puolihmisten sataman umlit sekä Talven Ystävät heidän eri kylistään. Tämän jälkeen ei suurempaa uhkaa ilmestynyt ennen näitä päiviä.
Kuten ehkä myös tiedätte, meistä pohjoisessa, Dor Bendorissa – tai Maattomassa Maassa, kuten sen nimi kuuluu Talven Ystävien kielellä, asuu – tai ainakin asui, eräs hyvin rakastettava hahmo. Häntä kutsumme nimellä Lahjojen Tuoja. Hän oli erittäin hyväsydäminen ja antelias vanha mies, joskaan ei ihminen eikä haltia, joka aina kerran vuodessa talvisajan ollessa synkimmillään jakoi lentävän rekensä kanssa iloa lähes jokaiselle maailman asukkaalle. Huhutaan kuitenkin, että Lahjojen Tuoja olisi surmattu raa'asti. Tätä olemme epäilleet, mutta emme ole saaneet asialle vahvistusta. Maattoman Maan lumihaltiat varmasti voisivat kertoa tästä enemmänkin, mutta heitä tavataan harvoin, ja he ovat olleet hiljaa asiasta kysyttäessä. Sinne en teitä kuitenkaan lähetä, mutta olkaa tarkkoina, mikäli kuulette asiasta jotain.
Hieman ennen palaveriamme Amon Lindhissä olisin tarvinnut teidän apuanne erääseen tehtävään, mikä on jo nyt kuitenkin hoitunut. Ei siitä sen enempää. Mutta siitä huolimatta tulonne tänne on ihmeellisen hyvin ajoitettu. Kaksi kuukautta sitten, orastavan kevään kynnyksellä, Talven Ystävien suurimman kylän, Homelan, suurimman heimon erään vanhimman, Urhon toisen kaksoispojan, Tanelin (toinen on Matti, Matilla on tytär Salla) tytär Tea (toinen lapsi on Timo), ja Puolihmisten Sataman Umlien johtomiehen Murin nuorin poika, Guri löydettiin yhdessä kuolleiksi paleltuneina keskellä erämaata. Lisäksi on täysin epäselvää, miksi nuoret ylipäänsä olivat lähteneet kahdestaan erämaahan.
Paitsi että tämänlainen Talven Ystävän ja umlin yhdessäolo on kerrassaan harvinaista, on se aiheuttanut sen, että nyt Talven Ystävät ja umlit syyttelevät toinen toisiaan siitä, kumman vika paleltuminen oli. Umlit syyttävät ihmisnaista noituudesta ja nuorukaisen lumoamisesta omia katalia tarkoituksiaan varten, ja Talven Ystävät syyttävät Umleja siitä, että mies sieppasi naisen vaimokseen vastoin tämän tahtoa, eikä sitten kuitenkaan osannut huolehtia naisesta tarpeeksi hyvin estääkseen heidän kuolemaansa. Kiista on edistynyt jo pieniksi kärhämöiksi, ja uhkaa nopeasti edetä isommaksi yhteenotoksi. Talven Ystävät ovat sulkeneet Homelan kaikilta Umleilta ja niiltä, jotka ovat Umlien kanssa tekemisissä, mikä hankaloittaa kaupankäyntiä suuresti, mutta lisäksi Urho on alkanut hankkimaan itsensä taakse viisaita muistakin kylistä ja heimoista, niin että hän voisi julistautua Presidentiksi, jonka valtuuksiin kuuluu verikoston julistaminen ja hakeminen kaikkia Puolihmisten Sataman asukkaita vastaan. Erittäin harvoin Talven Ystävät ovat tehneet tällaisia valintoja – ei edes silloin, kuin kävimme sotaa jääörkkejä vastaan. Huolestuttavaa tässä on se, että tämä kähinä on omiaan tulehduttamaan yleensä erinomaiset idänsuhteet, ja järkyttämään koko tämän alueen rauhaa. Tässä tarvitsisin jonkun muun kuin haltian apua, ymmärrettävistä syistä. Minusta te, Kuningas Boggo, olisitte aivan loistava valinta. Teidän tehtävänä olisi, lyhyesti sanottuna, estää presidentin valinta ilman verenvuodatusta. Tämä periaatteessa vaatii sen, että ystävystytte sekä Urhon, että Murin kanssa, ja vakuutatte heidät luopumaan aikeistaan tarjoutumalla selvittämään tarkoin ja perusteellisesti, mitä kahdelle nuorelle oikein tapahtui. Kaikista on hyvin outoa, miksi kokeneet ja varmasti olosuhteisiin tottuneet nuoret kuolivat sillä tavalla, kuten kuolivat. Ehkä koko tapauksen oudoin asia on se, että he molemmat paitsi syleilivät toisiaan, myös hymyilivät onnellisen näköisinä.
Muria en tunne kovin hyvin, sillä hän on haltioiden kanssa hyvin varuillaan. Sen mitä hänestä tiedän, on tämä: Muri on hyvin käytännöllinen ja suorasukainen. Hän haluaa mennä asiaan nopeasti ja pysyä siinä vain niin kauan, kuin se on tarpeellista. Hän on myös yksi Umlien parhaista sepistä, ja mieluummin pajassaan työn touhussa, kuin kivisellä tuolillaan ratkomassa turhanpäiväisiä riitoja. Mikäli hänellä on jotain kesken, antakaa hänen saattaa se loppuun ja odottakaa hänen kutsuaan maltillisesti. Käytännöllisen ulkokuorensa alla Muri on tiedonhaluinen ja utelias. Mikäli teillä on jokin erikoinen tai käytännöllinen, mutta harvinainen työkalu tai ase, tarjoamalla sitä Murille lahjana teette häneen valtaisan vaikutuksen. Älkää kuitenkaan yrittäkö tarjota mitään haltiatekoa olevaa esinettä.
Muri varmaan antaa hyväksyntänsä tälle asialle helposti, mutta Urho on toista maata – hän ei ole tyypillinen Talven Ystävä. Teidän täytyy löytää keino päästä Urhon suosioon, ja juuri tässä asiassa uskon, että teidän muukalaisuutenne voi auttaa suuresti. Urho varmaankin pitäisi siitä, että jopa kaukaiset kuninkaat haluavat hänen ystäväkseen, koska tällä tavalla hän saisi edelleen lisää vaikuttavuutta ja painoarvoa kyläläisten, heimonsa ja muiden Talven Ystävien silmissä. Ainakin näin luulen; tarkkaan en hänen ajatuksiaan tunne, enkä ole varma Talven Ystävien tavoista. Mutta muistakaa, ettette kiiruhda suoraan asiaan hänen kanssaan, vaan esitelkää itsenne, tekonne ja historianne pitkän kaavan mukaan – ja toistakaa sananne tarvittaessa. Urhon kuulo on heikentynyt hänen ikänsä myötä.
Umlit ovat olleet koko tapahtuman suhteen hyvin vaitonaisia ja Talven Ystävistä en ole kuullut mitään muuta kuin Presidentin valintaan liittyviä asioita, mutta huhut kertovat valmisteluista ja varautuneisuudesta. Kuitenkin Mulkanissa Umlit ja Talven Ystävät käyvät edelleen kauppaa vierekkäin, mutta se taitaa johtua vain siitä, että Mulkanin lait ovat kaupankäynnin ja järjestyksen suhteen hyvin ankarat, tai ehkä siitä, että molemmat ymmärtävät kaupankäynnin merkityksen koko pohjoiselle alueelle, eivätkä halua pelottaa etelän vieraita pois. Mitä sanotte, Kuningas Boggo? Suostutteko auttamaan minua, ja palauttamaan rauhan Homelan Talven Ystävien ja Puolihmisten Sataman Umlien välille?"
Kaikki lupaukset tulevat aikanaan maksuun, ja Boggo sai lunastaa oikeudenkäynnin tauolla Turgonin korvaan supattelemat asiat nopeammin kuin oli uskonutkaan. Pitkin illallista prinsessa Aredhel oli suonut Sir Wainamrunin suuntaan pitkiä katseita, ja illallisen jälkeen pyysikin tämän iltakävelylle tähtien alle. Tarjous josta yksikään mies kieltäytyisi, ei myöskään arvon parantaja. Kävi ilmi että ennen hiipumistaan Sir Wainamrun oli ollut läheisemmissäkin tekemisissä prinsessan kanssa. Uppoutuessaan yhä syvemmälle Aredhelin tähdenvalon vertaisiin silmiin, voi vain kuvitella kuinka paljon parantajaa ahdisti kun hän ei kyennyt palauttamaan mieliin millä sanoilla hänen entinen minä oli prinsessan sydämen valloittanut.
Kaikenlaista kaatamista
Aamulla ryhmä huputettiin - aivan kuten heidän saapuessa Turgonin valtakuntaan - ja saatettiin ulos laaksosta. Oppaat ja rekikoirat olivat jälleen käytössä, joten matka Homelan rajamaille sujui nopeasti ja ilman välikohtauksia. Koska ryhmän saapuessa oli jo ilta, he jättivät Urhon tapaamisen seuraavaan aamuun ja majoittuivat Mitta & Hana nimiseen majataloon, samaan jossa haltiat aiemmin oli tavattu. Isäntänä toimiva jännästi huriseva ärrää suljetussa suussaan jurnuttava kääpiö tarjosi illallisen yhteydessä pienet lasilliset kirkasta viinaa, joka maistui Bogon mielestä epäilyttävän paljon samalta kuin Saarella örkkien tarjoamat rauhanryypyt.
Aamiaisen jälkeen ryhmä meni Urhon heimon taloon ja pyysi tapaamista. Turgonin ohjeita seuraillen Boggo ennen asiaan menemistä tarinoi toisen aamiaisen yhteydessä pitkästi omasta ja ryhmänsä tekemisistä Saarella. Urho – vanha kalju mies joka käytti neliskulmaisia silmälaseja – paljastui keskustelun yhteydessä olevansa puolikuuro dementikko, vaikka selkeyden hetkinä järki tuntui olevan vielä hyvässä terässä. Bogon tarjoutuessa sovittelemaan Talven Ystävien ja Umlien välistä kiistaa, Nahkapää, kuten Urho halusi itseään kutsuttavan, kertoi että sellaiseen tehtävään kelpasi vain heimon jäsen, ja jäseneksi päästäkseen piti tappaa karhu paljain käsin, ilman aseita tai taikuutta.
Kun asiaa oli aikansa pyöritelty, selvisi että ryhmä sai oppaakseen ja jäljittäjäkseen Karhunkäsi-nimisen takkutukkaisen ja risupartaisen miehen, jonka nahkahanskojen rystysissä oli kiinni teräviä piikkejä. Seuraava päivä varattiin valmisteluihin ja matkaan lähdettäisiin ylihuomenna. Poistuessaan heimotalosta ryhmän juoksi kiinni samassa pitkässä pöydässä istunut mies, joka esittäytyi Kaataa Lisääksi, ja pyysi ryhmää vieraaksi taloonsa. Miekkonen näytti hyvin paljon samalta kuin Vanha Äitisavun tarjoaman unen esinäytöksessä esiintynyt miekkonen. Talossa Kaataa esitteli ryhmän vaimolleen Pysyy Hiljaalle, pojalleen Juoksee Lisäälle, veljensä Kuittaan vaimolle Monipennille ja näiden tyttärelle Laskee Lisäälle. Kaataa alkoi tarjoamaan paukkuja, samaa tavaraa kuin kääpiön majatalossa, ja tiedusteli että olisivatko vieraat, kerta sieltä etelästä tulivat, nähneet hänen veljeään, joka oli lähtenyt sinne jahtaamaan heidän sukukalleutensa anastajaa. Ryhmä kielsi Kuittaata nähneensä. Kun viina oli tarpeeksi virrannut, Kaataa pyysi ryhmää lähtemään Huurreukkoon jatkoille, lukuun ottamatta Arnia ja Berekiä joille hän halusi antaa Vaimolahjan. Termi oli ryhmälle tuntematon, mutta talon naisten ilmeistä Arnille ja Berekille tuli selväksi mistä olisi kyse. Heitä ei tarvinnut kahdesti pyytää ottamaan lahjaa vastaan.
Loput ryhmästä seurailivat Kaataata Huurreukkoon, joka paljastui tutuksi Mitta & Hana kapakaksi. Kaataa kantoi tiskiltä juomia pöydän täydeltä, ja jatkoi loputonta humaltunutta tarinointiaan säestäen sitä kohtalaisen tiheästi ryyppylausahduksellaan, "yhdet pikkuiset napsut, sellaiset teräväiset!". Ryhmäläiset alkoivat jättämään kierroksia väliin ja tissuttelivat oluitaan. Siinä mokeltamisen ohessa Kaataa tuli paljastaneeksi että sukukalleus jota Kuittaa oli lähtenyt etsimään oli todellakin punainen lasinpala. Maireasta ilmeestä päätellen Boggo ainakin sai varmistuksen sille että Vanhan Äitisavun unen syötit olivat jahtaamisen arvoisia. Ryhmän siirtyessä unille Kaataa siirtyi paikallisten pöytään jatkamaan juomistaan. Ryhmä kuuli kohtalaisen selvästi, kuinka Kaataa kertoi suureen ääneen ylpeänä siitä, että juuri hänen vaimonsa sai antaa Vaimolahjan "etelän miehille". Sir Sigurd yritti maksaa illan laskun, mutta kääpiö sanoi ettei Kaataan tarvitse täällä maksaa juomiaan. Samalla toisaalla Arn ja Berek nauttivat lahjastaan, läpsystä vaihto ja sillei.
Seuraava päivä sujui matkajärjestelyissä, ahkioihin lastattiin matkamuonaa ja polttopuita. Sir Malantur ja Sir Wainamrun loihtivat huoneensa kätköissä matkamuonaa kapakasta näön vuoksi ostettujen jatkoksi. Aamun tullen Karhunkäsi lähti johdattamaan ryhmää kohti Ruskeaa Venettä, josta jokivene lähti viemään heitä Kääntyvä Tie (Everhir) – nimisen joen yläjuoksua kohden. Hänen mukaansa karhuja löytää parhaiten Hyvänmetsästyksen Maan (haltiakielellä Everdalf) ja Ikuisen Kylmän Nummien (haltiakielellä Talath Uichel) risteämiskohdasta.
Matkalle nähtiin rauniot jotka Talven Ystävien mukaan olivat kirotut. Sopivaksi katsomassaan paikassa opas johdatteli ryhmän kauemmas joesta kohti suotuisia metsästysmaita. Muutama päivä sujui vailla tapahtumia, mutta sitten juuri leiripaikkaa tehdessä vartijat huomasivat 15 örkin lähestyvän taistelumuodostelmassa. Sir Sigurd avasi pelin lähettämällä punaisen energiapallon kohti örkkejä, se ei tehnyt heihin vaikutusta, mutta sai Karhunkäden kääntämään keihäänsä tietäjää kohden noitaa huutaen. Bogon uusi linko osoittautui kelpo peliksi, kolmannes örkeistä oli kuollut tai loukkaantunut ennen kuin ne ehtivät jousiensa kantaman sisään. Tämä riitti muille jotka lähtivät pakoon. Arn otti yhden loukkantuneista vangiksi, ja tätä kuulustelemalla ryhmä sai selville että parin päivämatkan päässä eteläisillä vuorilla oli örkkien tukikohta, jossa niitä olisi satoja. Sir Wainamrunin katsoessa häveliäästi muualle, Vaes veti örkin kurkun auki. Karhunkäsi rauhoiteltiin kertomalla että ryhmä käyttäisi taikuuttaa vain hengenvaarallisissa tilanteissa. Metsästäjä päätti että jahtia kannattaisi jatkaa joen pohjoispuolella, kauempana örkkien alueesta.
Pitkät Kynnet
Karhun etsintä jatkui päiväkausia tuloksetta, aiheuttaen jo lievää turhautumista. Ryhmä viipyi Saakelin kylässä yhden yön, ja samalla hommasi näppärästi kyydin muutoin ylittämättömän joen toiselle puolelle; toispuol' jokkee ois kuulemma vielä paremmat metsästysmaat. Esimakua tähän saatiinkin, kun päivän matkanteon aikana kohdattiin huima peto, minkki! Mutta seuraavan yönä ankeus muuttui kertaheitolla, kun leiriin ilmestyi olemassaolonsa yskähtämällä paljastanut lumihaltia. Sellaisia kukaan ryhmästä ei ollut aiemmin nähnytkään. Haltia esittäytyi Striuk'iriksi ja alkoi kertomaan tarinaan haltiakielellä, pyytäen ettei kaikkea käännettäisi, viitaten samalla Talven Ystävään.
Näin mielenkiintoisen kohtaamisen eräänä yönä lähellä Tyhjä Karhutaloa. Muutama mies kävi örkkien kanssa kauppaa, ja poistui täynnä laatikoita olevan reen kanssa kohti Hub Helcharaesia (Murtuvan Jään Lahti). En erottanut sen tarkempia tuntomerkkejä, koska miehien yllä olivat paksut vaatteet ja turkiskauluksiset huput, ja lisäksi minun piti lähteä paikalta karkuun, koska epäonnekseni tuuli sattui kääntymään niin, että minut saatettaisiin haistaa. Minusta kuitenkin tieto oli tärkeä, sillä kuka tahansa, joka teki kauppoja örkkien kanssa, piti tuskin pussissaan puhtaita jauhoja.
Kun olin varma, etteivät örkit seuraisi häntä, palasin kiertoteitse paikalle vain havaitakseen, ettei siellä ollut enää ketään. Niinpä päätin jäljittää miehiä eikä örkkejä. Lumisateen takia jäljittäminen hankaloitui koko ajan, mutta muutaman tunnin kuluttua sain kuin sainkin näkyviin miesten lumimajan. Tarkkailin sitä turvallisen välimatkan päästä; sisältä kuului laulua, huutoa ja naurunremakkaa – yllättävästi myös naisen äänellä. Tein oman suojani ja jäin asemiin tarkkailemaan tilanteen kehittymistä. Pian reimunpito vaimeni lähes kokonaan, ja parin tunnin kuluttua huomasinkin, kuinka kaksi henkilöä – mies ja nainen – lähtivät käsi kädessä pois lumimajasta keskelle tuiskua.
Tämä käänne oli hyvin outo ja huolestuttava. Nämä ihmiset kävelivät vain reilun sadan metrin päähän lumimajasta ja jäivät istumaan lumeen. Kuulin heidän kuiskivan jotain toisilleen. Ei mennyt kauaa, kun viimeisetkin äänet lumimajasta hiipuivat; tuolloin lähdin katsomaan mitä näille kahdelle ihmiselle oli tapahtunut. Kauhukseni huomasin, että he olivat todella vähäisissä vaatteissa, juopuneita ja pahoin paleltuneita. En voinut enää pelastaa heitä. Halusin kuitenkin auttaa heitä, ja tein heidän viimeisistä hetkistään kivuttomia ja onnellisia. Lauloin heille hiljaisella äänellä kansani tunteman loitsun, joka karkottaa kylmän tunteen. Niinpä heidän silmänsä avautuivat ja he katsoivat suoraan minuun; heidän kasvoiltaan loisti hämmästyneisyys ja ihmetys. He kuiskasivat jotain – en kuullut mitä – mutta arvatenkin he tunnistivat rotuni. Tämän jälkeen he kääntyivät katsomaan toisiaan, hymyillen syystä jota en tunne. Niin he kuolivat. Hiivin vielä katsomaan lumimajan lähelle; sieltä kuului raskas kuorsaus. En mennyt sisälle, mutta vilkaisin, että siellä oli neljä nukkuvaa henkilöä. Kaikkien kasvot olivat poispäin suuaukolta, joten niitä en nähnyt. Tämän enempää en asiasta tiedä, ja tämän halusin kertoa teille.
Tämän jälkeen Striuk’ir ei kertonut asiasta enää muuta, ja uteluihin itsestään hän totesi vain että hän vaeltaa Forochelia ristiin rastiin ja pyrkii tekemään hyville hyvää ja pahoille pahaa. Hän mainitsi olevansa kotoisin kaukaa pohjoisesta, Hellothin kaupungista, joka on ihan oikeasti olemassa eikä ole vain pelkkä legenda. Sinne pääseminen on kuitenkin tavallisten kuolevaisten ulottumattomissa, sillä he eivät kestä Dor Bendorin (Maaton Maa) armotonta kylmyyttä. Hän toi myös esille hämmästyksensä sen johdosta, että ryhmällä on mukanaan Grothel (Maanalaisen asumuksen haltia) joukossaan. Vaes oli jo tottunut herättämäänsä epäluuloon ja otti tämänkin seikan vastaan ilmeenkään värähtämättä. Striuk'ir lupasi vielä olla puuttumatta ryhmällä kesken olevaan Vaatimuksen suorittamiseen, mutta oli valmis kulkemaan ryhmän mukana niin kauan kuin ryhmälle ja hänelle itselleen sopi.
Muutama seuraava päivä oli mielenkiintoistaa maisemien ihmettelyä, kunnes lopulta Karhunkäsi löysi nuorehkon yksilön ruokailemassa. Silloin Jimi paljasti miksi hän oli koko matkan itsevarmasti hokenut hoitavansa homman. Jimi lausui sanat:
Tämän jälkeen Jimi rystisistä kasvoi pitkät luupiikit, sitten hän ja Karhunkäsi lähtivät hiipimään karhua kohden. Sir Malanturin korppi leijaili yläilmoissa valmiina iskemään. Opas ei periaatteessa olisi riitin mukaan saanut osallistua kaatoon, mutta hänen mukaansa ”tästä ei sitten puhuta”. Muut olivat aseet valmiina puuttumaan peliin jos homma menisi pieleen. Yllätyksen turvin taisto oli lyhyt ja erittäin verinen, karhulla ei ollut mahdollisuutta.
Nyljettyään karhun opas meni veden ääreen ja ajoi tikarillaan pois hiuksensa ja partansa. Boggo palasi vanhaan kokin rooliinsa ja loihti karhun lihasta uskomattoman leiri-illallisen. Illallisen aikana ryhmä huomasi, kuinka Karhunkäsi puhutteli Jimiä nimellä Pitkät Kynnet. Loput lihasta pakattiin ahkioihin kylään vietäväksi, ne oli luvattu maksuksi ahkioiden vuokrasta. Kääpiötä lukuun ottamatta kun Homelassa ei kullan päälle ymmärretty.
Paluumatkalla oli kaksi merkittävää tapahtumaa. Heti kaatoa seuraavana päivänä ryhmä kohtasi toisen karhun, ja nyt kun aseiden käyttö oli taas sallittua niin siitä kohtaamisesta ei jäänyt aikakirjoihin kummoisia sankaritarinoita. Ainoastaan Sir Sigurdin tekemä punainen tulivasama jäi elämään legendoihin, sillä se antoi Sigurdille uuden nimen Talven Ystävien keskuudessa: Punainen Valo. Parin päivän päästä ryhmä pääsi jälleen Saakeliin, josta matka jatkui Suorantaan. Hyvissä ajoin ennen kylää Striuk'ir erkani ryhmästä, mutta sanoi partioivansa "lähettyvillä" vielä kuukauden ajan, mikäli ryhmä haluaisi matkata hänen kanssaan pohjoisemmaksi.
Suorannasta mentiin venekyydillä Ruskea Veneeseen, josta edelleen Homelaan. Kylässä ryhmä meni heti tapaamaan Nahkapäätä, ja Jimi kertoi kuinka kaato oli tapahtunut. Muistaen häivyttää Karhunkäden osuuden taistelusta. Metsästäjä vahvisti tapahtumien kulun, jonka jälkeen Nahkapää julisti tehtävän suoritetuksi ja toivotti ryhmäläiset tervetulleeksi Huskyn heimoon. Boggo sai tämän jälkeen vielä pitkään vääntää sanan säilää Nahkapään kanssa jotta tämä taipui siihen ettei Umleilla ollut mitään tekemistä hänen pojantyttären kuoleman kanssa, ja antoi ryhmälle luvan lähteä viemään sanaa Umlien luokse. Julistipa vielä että ryhmä olisi vieraita hänen kylässään ja hän kuittaisi heidän laskunsa Mitta & Hanassa.
Tuo Rauhan
Elvyttyään metsästysretken rasituksista ryhmä lähti kohti Umlien kylää. Se sijaitsi meren rannalla, joten opasta ei tälle retkelle tarvittu. Matkan varrelta ei mitään raportoitavaa jälkipolville jäänyt. Kylä oli hyvin poikkeava koko muussa tähänasti tutkitussa pohjolassa, sillä sen kaikki rakennukset (ja oikeastaan ihan kaikki muukin, mukaanlukiet astiat ja huonekalut) oli valmistettu kivestä. Kylän satamassa näkyi muutamia valaanpyyntialuksia, ja kylän väki oli umlivoittoista, joskin Talven Ystäviä näytti olevan myös runsaasti. Puolihmisten Satamassa ei kuitenkaan näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että näiden kahden kansan välillä olisi vihanpitoa.
Kylässä Muri löytyi kysymällä, hän oli parasta aikaa työvuorossa kivilouhoksella, ja jälleen Turgonin vinkit mielessään ryhmä jäi odottelemaan kaivoksen ulkopuolelle. Murille oli kuitenkin mennyt sana, että häntä oltiin etsitty, ja mies tuli vuoronsa jälkeen ryhmän puheille. Bogon esiteltyä itsensä, toverinsa ja asiansa, Muri kutsui heidät taloonsa syömään ja puhumaan. Umli hyväksyi ilman suurempia mutinoita Bogon selvityksen nuorten kuolemaan johtaneista tapahtuneista, ja oli valmis tarttumaan Nahkapään rauhantarjoukseen. Ryhmälle jäi vaikutelma että Urholla oli jossain vaiheessa ollut ajatuksensa juoksun kanssa huonompi hetki ja sitten lumipallo oli lähtenyt vyörymään väärään suuntaan:
”Se, mistä puhutte on totta. Poikani löydettiin kuolleena yhdessä ihmisten tyttären kanssa. Heitä piti sulattaa aika kauan, ennen kuin saimme heidät erilleen. Odotimme luonnollisesti Homelan saattuetta saapuvaksi paikalle ennen sulatusta – saivatpahan nähdä omin silmin jäätyneet nuoret. Sanon saman teille minkä sanoin Nahkapäällekin; minun puoleltani asia on loppuun käsitelty, sillä molemmat saivat sen rangaistuksen teostaan, minkä ansaitsivatkin, ja turha tässä on enempää ihmetellä. Tästäkös Nahkapää riemastui. En muista enkä edes ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta uho ja ääni kertoivat niidenkin edestä. Taisipa joku paikalla ollut Lumimieskin ihmetellä tämän hurjan riehumista ja mesoamista. Eihän siinä mitään, huvittavaa katsottavaa se oli.
Hauskaa riitti aina siihen asti, kunnes ruoja alkoi syyttää minun poikaani heitukan sieppaamisesta. Silloin kiveni kiehahti oikein kunnolla. Niinpä siinä sitten vaihdettiin katkeria ja voimakkaita sanoja puolin jos toisinkin – taisinpa kutsua Nahkapäätä nimellä jota en halua toistaa, ja hänen tytärtään muistaakseni mainostin noitana, mutta onneksi väkeni tuli väliin, ennen kuin Nahkapäälle ehti käydä pahemmin. Tämän jälkeen Nahkapää vannoi kostoa. Sen koommin en ole hänestä kuullut, mutta en ole myöskään lähettänyt väkeäni Homelaan markkinoille, ja olen varoittanut kotiväkeäkin menemästä sinne, ennen kuin tämä on selvitetty.
Mikään ei jäähdytä niin hyvin kuin raikas merivesi, ja kuten jo sanoin, minun osaltani asia on loppuun käsitelty. Myönnettäköön, että poikani saama rangaistus oli ehkä turhan kova, mutta se on kuitenkin lopullinen, eikä se siitä enää muuksi muutu vaikka halkaisisin kaikki Ered Muilin (Kuolleet Vuoret) vuoret. Niinpä viekää nämä sanani haltiakuninkaalle, ja muistakaa samalla ihastella suureen ääneen sitä, kuinka vähän hän tietää ja tuntee hallinta-alueensa kansoista ja alamaisista ja heidän tavoistaan ja elämästään. Sanokaa hänelle, että kaikki Lumimiehet ja muut Talven Ystävät, Gondolinin haltioita unohtamatta, ovat tervetulleita Puolihmisten Satamaan ja Murin taloon, ja ettei Muri kanna tapahtuneesta kaunaa kenellekään. Olen puhunut, ja asia on osaltani loppuun käsitelty."
Muri antoi ryhmälle talon yöpaikaksi, ja aamun tulle matka jatkui Homelaa. Tarkoituksena oli vain käydä kuittaamassa Nahkapäälle että rauha oli palautettu ja palata Tyhjän Karhuntalon raunioiden kautta haltioiden luokse. Mutta eihän se niin mennyt. Kesken palaverin Nahkapää sai kohtauksen jonka Sir Wainamrun tulkitsi aivohalvauksen oireiksi. Parantajalle ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta toimia vaan kyläläiset lähtivät raahaamaan päällikköään kohti saunaa, kylän oman parantajan käskyjen mukaan. Ei vaivaa jota kelpo kuppaus ei parantaisi. Miesten taluttaessa Nahkapäätä kohti saunaa, tämä kuitenkin romahti ja tippui kadulle. Sir Wainamrun jyräsi paikalle, teki itselleen riittävästi tilaa, ja siirsi Nahkapään vammat itseensä vaivuten tajuttomuuteen. Nahkapään hiljalleen heräillessä ryhmä koetti saada parantajansa majatalon suojiin, mutta kansanjoukko pakotti heidät kantamaan haltiaan saunaan, vartijoiden keskelle. Vaes ja Hodor jäivät vahtimaan parantajaa muiden lähtiessä selvittelemään tilanne. ”Valkoinen Noita” huudot kaikuivat kadulla.
Huolimatta siitä, että Nahkapää toipui pikaisesti kuntoon - jopa parempaan mitä ennen kohtausta, ikään kuin osa muistisairaudesta olisi kadonnut - hän ei suostunut tekemään minkäänlaista päätöstä minkään suhteen ennen kuin Valkoinen Noita tokenisi puhekuntoon, kuten ryhmä lupasi tapahtuvan sattumanvaraisen ajanjakson jälkeen. Arn käytti joutoajan hyväkseen ja lahjoi majataloa pitävältä kääpiötä tiedon siitä mistä tämä tiukan viinansa hankki. Vastaus; Kaataa Lisäältä.
Aamuyöstä saunalta tuli tietoa että noita oli heräilemässä. Ja niin taas kerran Sir Wainamrun raahattiin syytettyjen penkille. Mutta tällä kertaa hän pystyi pelastamaan itse itsensä vakuuttavasti perustelemalla kuinka oli noitumisen sijaan itse asiassa pelastanut Nahkapään hengen. Vanha päällikkö toki tiesi mitkä taistelut ovat taistelemisen arvoisia, ja tämä ei kuulunut niihin, joten parantaja sai pikaisesti vapahtavan päätöksen.
Valkoisen Noidan lisäksi moni muukin ryhmästä oli saanut kyläläisiltä paikallisen kielen mukaisen nimen:
-
Boggo = Tuo Rauhan
Sir Malantur = Lintumies
Sir Sigurd = Punainen Valo
Arn = Tykkää Lahjoista
Berek = Juoksee Perässä
Kun tämä hämmentävä draama jälkipuinteineen oli saatu suoritettua, ryhmä lähti omin voimin palailemaan kohti Turgonin salattua laaksoa. Toki kulkien Tyhjän Karhuntalon raunioiden kautta, eihän mitään sellaista mikä oli kielletty voi jättää koskematta. Vesireittejä seurailemalla matka päämäärää kohden eteni yllättävän joutuisasti, vaikka lumihaltian neuvoa noudatellen ryhmä pidättäytyi ylimääräisten loitsujen käytöstä. Tämä kun oli varoittanut että pohjoisen pimeyden olennot pystyivät vaistoamaan ilmassa olevan magian ja tulisivat katsomaan kuka on asialla. Varotoimenpideistä huolimatta ennen raunioita paha pääsi kiinni ryhmään.
Vartiovuorossa olivat Jimi ja Sir Wainamrun kun kolme haamua hyökkäsivät leiriin. Vain haamujen voimakas pelkoa aiheuttava ja ruumiinvoimia imevä kylmä aura pelastivat vartiomiehet täydeltä yllätykseltä. He aistivat tämän voiman ennen kuin miekat viuhuivat viileän öisen ilman halki. Jimi lyötiin lähes välittömästi maihin, mutta Sir Wainamrun sai pidettyä itsensä kasassa kunnes teltassa heränneet ryhmäläiset pääsivät paikalle. Arn tosin ei vielä näin pienten taisteluiden ääniin vaivautunut reagoimaan, ja Hodor ravasi kohti tundraa heti kun sai haamun silmiinsä. Tästä huolimatta ryhmä onnistui tuhoamaan kaksi haamuista ja viimeisen parantaja lähetti loitsulla matkoihinsa. Jimin vammat olivat vakavia, mutta eivät millään lailla parantajan taitojen ulottumattomissa.
Vastustajat olivat olleet yllättävän voimakkaita, ja näin lähellä kirottua rauniota, tämä sai jonkun kysymään kannattiko matkaa jatkaa…
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen. Kuittaa teki lisäyksiä ja tarkennuksia.