[Edellinen osa]
[Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]
Toveri Kersantti Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä? Hyppii talojen katoille ja niiltä alas. Lahjoo Joeta Joen omilla kultarahoilla. Sooloilee supersalaisia tehtäviä. Sankari. Kahden käden säkkipilli.
Toveri Remco: Vankilasta pelastettu hämärämies. Ei ole ihan varmaa, onko miehessä hämärää muutakin mieli? Ehkä kytkökset ja kontaktitkin ovat hämäriä. Vaklailee. Mitä kaikkea Hän näkeekään?
Toveri Kersantti Elmar Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään. Paitsi maagisessa pimeydessä. Ihmettelee välillä ryhmän touhuja ihan ääneenkin. Elmarillä on oma sivu Olegin pienessä mustassa muistikirjassa. Menettää hermonsa nopeasti ja tehokkaasti.
Toveri Tobby: Vankilasta pelastettu huomiota herättämätön albiino maahinen. Taatusti muistetaan kaikkialla missä ikinä näyttää naamansa. Soittaa itseään suurempaa säkkipilliä.
Toveri Korpraali Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja. Väijyttäessään vihollista ampuu kohteliaasti varoituslaukauksen, etteivät viholliset astelisi väijytykseen. Osaa rauhoittaa Elmarin tiukalla nyrkiniskulla leukaan. Osaa ottaa osumaa ilmassa leijailevilta miekoilta. Ja kaikelta muultakin.
Toveri Korpraali Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta? Raportoi uskollisesti muiden ryhmän jäsenien poikkeamista ohjesääntöihin. Tunnistaa mm. sieniä. Vastentahtoinen puhemies.
Toveri Vääpeli Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa. Lanttukin leikkaa aika usein. On ryhmän johtaja, ja johtaminen onkin mennyt aika hyvin. Noudattaa esihenkilöiden käskyjä niiden moraalisuudesta riippumatta. Nimi vaihtuu päivästä riippuen.
Toveri Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa. Kummassa taskussa on ryhmän ja kummassa omat rahat? Miksi taskut ovat tyhjät? Yläpeukku!
Elmar löysytti loitsulla ruostuneet salvat, jonka jälkeen Joe ja Boran punnersivat marmorikannen paikoiltaan. Sen alta paljastui uusi kansi, tällä kertaa sarkofagin. Sen kanteen oli kirjoittu jotain kahdellatoista eri kielellä. Tämäkin kansi nousi paikaltaan ja paljasti reilut kaksi ja puoli metriä pitkän purppuraihoisen naisen ruumiin. Tämän kasvoilla oli luusta ja kullasta tehty seremoniallinen kasvomaski, jonka piirteet ovat hyvin kauniit, mutta elottomat, ja jonka avoimen takaosan alta näkyi pitkälle palmikolle sidotut valkoiset hiukset. Silmien kohdalla oli kivet, jotka hehkuivat himmeästi haalean violetin ja vaalean vihreän sävyissä. Naisen iho oli väriltään tumman violettiin taittuva. Hänen yllään olleesta aikoinaan samanvärisestä kaavusta oli jäljellä enää muutamia riekaleita lukuun ottamatta jäljellä enää kultaiset ja luiset koristeet. Naisella oli useita pronssisia, hopeaisia ja kultaisia koruja, joista osa oli jalokivin koristeltuja ja osa ei. Oikeassa korvassa oli neljä kultaista pientä rengasta, molemmissa käsivarsissa oli kymmeniä ohuita rannerenkaita, molempien käsien etu- ja keskisormissa oli hopeaiset sormukset, nilkoissa oli muutamia nilkkarenkaita ja olipa hänellä napalävistyskin. Olennon sormiin oli tatuoitu jokin symboli, ja käsivarsissa oli tatuoituna erilaisia punoksia, köynnöksiä, lehtikuvioita ja niiden sekaan kuvioituja symboleja. Nainen piti kainalossaan kultaista pientä laatikkoa ja toisessa kädessään erittäin jännittävän näköistä varsijousta! Hänen vyöllään oli tikari, jonka kahva oli suuren hampaan näköinen ja teräväkärkinen, ja jonka terä oli punaista lasia. Tikarin väistin muistutti lohikäärmeen siipiä.
Kun Elmar kosketti naamiota, nainen alkoi hiljalleen kömpimään ulos arkustaan. Aikansa ympärilleen katseltuaan nainen nyökkäsi kohti Jaredia ja alkoi puhumaan. Ja kun hän tyhjistä katseistamme näki, ettemme ymmärtäneet sanaakaan, hän piirsi sormellaan ilmaan kuvioita, jotka jäivät leijumaan muutamaksi sekunniksi. Muutaman kokeilun jälkeen haltiakieltä ymmärtävät tajusivat, että se oli hyvin vanhaa haltiakieltä ja tarkoitti sanaa ’ystävä’. Kun olimme vakuutelleet, että tokihan tässä ystäviä ollaan, ja lopulta tajunneet esitellä itsemme, hän kirjoitti ”tuokaa minulle yrch, elävä tai juuri kuollut” ja laahusti vihreän soihdun viereen lämmittelemään lihattomia ja osin ihottomia sormiaan.
Poistuimme omia jälkiämme takaisin lähtöruutuun, tilanne oli niin hämmentävä, ettei Elmarkaan muistanut kysellä tehtävän suorittamisesta saatavan palkkion perään. Palattuamme pyöreään huoneeseen, avasimme viimeisen suljetun oven ja jatkoimme matkaa.
Lohikäärmeiden kasvattaja
Muutaman tyhjän varastohuoneen – Joe toki kaiken roinan alta penkoi esiin muutaman tinakolikon – saavuimme isompaan huoneeseen, jonka seiniin oli vihreällä värillä maalattu örkin naamoja. Huoneessa oli myös rikottu noin kaksi metriä kanttiinsa oleva häkki, sen edessä pieni alttari ja makuupussi, josta kuului epämääräistä vikinää. Ravistelimme sisällön ulos ja sieltä paljastui pieni pelokkaan näköinen koboldi.
Aikansa hengiteltyään koiranaama sai huonolla yleiskielellä olevansa Meepo, lohikäärmeiden kasvattaja ja jatkoi ”kirotut örkit varastivat minun lohikäärmeeni! Sillä oli nimikin, Calcryx! Se oli minulle rakas!”. Jatkokysymyksiin tuli vain ”Meepo ei tiedä, mutta Yusdraul tietää. Meepo vie teidät tapamaan Yusdraulia, johtajaa, jos olette kilttejä Meepolle. Kuljette Meepon kanssa turvassa. Ehkä jos lupaatte pelastaa lohikäärmeen, Yusdraul on teille kiltti ja vastaa kysymyksiin!”.
Kun rottia kuhisevan ja kuolemalta tuoksuvan varastohuoneen lisäksi mitään jännittävää ei löytynyt, pyysimme Meepoa johdattamaan meidät johtajansa luokse. Parin lyhyen käytäväpätkän jälkeen saavuimme valtaistuinsaliin, seinät oli koristeltu erilaisilla lohikäärmeaiheisilla kuvilla ja katosta roikkui lohikäärmeen pääkallo. Kymmenkunta koboldia vartioi salia ja valtaistuimella istui muita kookkaampi naispuolinen koboldi valkoisessa kaavussa.
Esittäytymisten jälkeen nainen alkoi paasaamaan siitä kuinka ”Koboldit ovat lohikäärmeiden suoria perillisiä. Koska olen kansani mahtavin, on ollut minun etuoikeuteni johtaa väkeni rohkeimmat tälle muinaiselle pyhälle paikalle, jossa lohikäärmeitä muinoin palvottiin ja puhdistaa se sitä pitkään saastuttaneesta örkkisaastasta.”
Kadonneista tovereista hän tiesi tämän verran ”Heitä oli kuusi. Yksi oli pahoin haavoittunut. He jättivät hänet meille, mutta hän menehtyi. He lähtivät surmaamaan Belakia eikä heistä ole kuulunut sen jälkeen mitään. Koska muita ei kuulunut takaisin, ja ruumis alkoi haista, ja meillä oli nälkä. Söimme sen. Ne muut veivät hänen tavaransa mukanaan. Tai jättivät he makuualustan, vaatteita, vettä ja ruokaa. Niitä ei ole enää.”
Jatkokysymykseen tästä mainitusta Belakista hän kertoi ”Ah, karkotettu! Hän asuu alapuolella ja hän on kirottu! Hän vihaa valtiaita, hän vihaa lohikäärmeitä, hän on vihollinen, kirottu ja vihattu! Hän johtaa örkkejä, lohikäärmeitä varastelevia saastaisia örkkejä!” ja tästä luontevasti Calcryxiin ”Örkit varastivat lohikäärmeemme! Jos palautatte Calcryxin meille, saatte SUUREN palkinnon! Meepo voi liittyä seuraanne, jos haluatte!”. Meepolta ei kysytty, mutta ilmeestä päätelleen hän ei ollut järin innostunut tästä ajatuksesta.
Tobby yritti vielä kovasti saada lisätietoa siitä kuinka paljon örkkejä olisi vastassa ja milloin toverit olivat täällä olleet. Mutta koska koboldien ymmärrys ajasta ja lukumääristä oli kovasti rajallista, niin keskustelu kääntyi hämmentäväksi jankkaamiseksi. Tosin ongelma saattoi olla maahisten ajan- ja määrien ymmärryksestä. Varma ei voi olla.
Palasimme huoneeseen, jossa lohikäärmeen häkki oli, sen pohjoisreunasta lähti ovi alueelle joka Meepon mukaan kuului örkkien alueeseen. Parin käytävänpätkän ja ansakuopan jälkeen tulimme huoneeseen, jossa oli lohikäärmeaiheisesti koristeltu kuivunut suihkulähde, lattialla muutamia örkin raatoja ja verisiä raahausjälkiä. Lähteen edessä oli haalistunutta kirjoitus ”Tulkoon tulta”.
Suihkulähdettä vastapäätä oli ovi, jossa luki ”Väylä avautuu kuolleita nuhtelemalla”. Oven yläpuolelle asetettu viikateansa jäi huomaamatta ja se viilsi Boranin selkään ilkeän haavan tämän yrittäessä tiirikoida lukkoa auki. Bartenin karsiessa Borania kasaan kävimme läpi temppukirjastomme saadaksemme oven auki, mutta mikään ei tuntunut tehoavan. Lopulta Boran turhautuneena löi ovea örkin palasella ja jotakin narahti auki, sitten oven saikin työnnettyä raa’alla voimalla sisään.
Huoneessa oli viisi isoa sarkofagia pystyasennossa ja läntisen seinän keskellä oli mustasta, vihreäsuonisesta marmorista tehty alttari. Alttarilla oli irti leikattuun käärmeen hännän muotoon tehty kynttilänjalka, jossa oli kynttilänjämä. Kynttilänjalan vieressä oli pieni lasinen pilli sekä kristallipullo.
Avasimme sarkofagit ja niistä löytyi samankaltaisia ruumiita kuin aiemmin herättämämme. Nämä tosin pysyivät kuolleina, Bartenin näkemyksen mukaan kuoleman jälkeen heidän päänsä ja raajansa oli leikattu kirurgisen tarkasti irti ja sen jälkeen asetettu takaisin paikalleen. Tällaisesta rituaalista eivät edes ryhmän kirjaviisaat olleet aiemmin kuulleet. Ruumiiden käsiin oli aseteltu hyvin eksoottisen näköisiä aseita, joissa jännittävänä yksityiskohtana oli kahvaan upotettu musta himmeä kivi. Tyhjensimme alttarin, mutta jätimme aseet odottamaan poistumista linnakkeelta.
Muutaman mutkan päädyimme tilaan, jonka päässä oli puinen ovi, pimeänäköiset pystyivät sen raosta kurkkimaan, että edessä oli lyhyt käytävä täynnä kavioansoja, sen takana noin metrin korkuinen hammastettua muuri ja edelleen sen takana muutamia örkkejä ja hiisiä. Oveen oli myös kiinnitetty pieni hälytyskello, mutta se oli helppo tehdä äänettömäksi. Tobby ryömi käytävään ja raivasi sen toiseen laitaan puolimetrisen piikeistä vapaan väylän.
Sen jälkeen rynnäköimme Boranin johdolla sisään ja hyppäsimme aidan ylitse. Tosin muurin takainen tila oli niin pieni, etteivät sinne kaikki mahtuneet taistelemaan, mutta yllätys onnistui niin hyvin, ettemme saaneet nuolia vastaamme. Yksi hiisistä pääsei pakenemaan ja sulkemaan oven takanaan, saimme kolme örkkiä hakattua tajuttomaksi ja muut tapettua ilman suurempaa vastarintaa.
Oliko tämäkään ihan loppuun asti harkittua?
Raahasimme örkit pelottavan naisen luokse. Meepo jäi omaan huoneeseensa, eipä hänestä tosin parin ansakuopan osoittamista lukuun ottamatta varsinaista hyötyä ollut ollutkaan. Nainen nousi vihreän valon ääreltä ja otti tikarin vyöltään. Peräännyimme kunnioittavan välimatkan päähän maassa makaavista örkeistä. Hän törkkäsi tikarin örkin sydämeen ja saman tien örkin jäljellä oleva elinvoima siirtyi aseen kautta naiseen. Hän vahvistui silmissä ja toistettuaan saman kahdesti vaikutti jo huomattavan voimakkaalta. Se oli jokseenkin häiritsevää katsottavaa.
Tämän jälkeen hän palasi piirtelemään merkkejä ilmaan, mutta puhui myös ikivanhan suurhaltiakielen murretta, joten keskustelu eteni takellellen ja väärinymmärrysten todennäköisyys oli melkoinen. Hän kertoi nimekseen Loviatar - "Tuliprinssi Skaldrenoxin karkottaja, Krallkatorrixin Surun Kahleiden murtaja" - ja joutuneensa arkkuun jonkun lohikäärmeisiin liittyneen hankkeen epäonnistuttua. Emme saaneet selitettyä hänelle missä ajassa olimme, erityisesti ajatus Lohikäärmesotien pitämisestä tuntui menevän täysin ajatuskyvyn tuolle puolen. Miksi lemmikkejä vastaan pitäisi sotia? Emmekä tienneet mitään hänen vanhasta kaveristaan Kreivi Draculasta tahi paikasta nimeltä Unien Kilta, tai oikeastaan yhtään mistään muustakaan mistä hän kyseli. Nähtävästi hän tuomitsi meidän hyödyttömiksi idiooteiksi ja alkoi tekemään lähtöä, ohjasimme hänet Syväveteen älyllisempää seuraa etsimään. Jostain syystä ryhmän mieliin jäi naisen mainitsema kaipaus "nähdä tähdet ja kuu, katsella niiden kauneutta ja tuntea niiden valo". Mieliin jäi myös naisesta uhkuva äänetön mahti ja vaarallisuus; olihan hän jotain mitä maan päällä ei ole vaeltanut vuosituhansiin.
Rouvan poistuttua pidimme lähtöruudussa pienen lepo- ja ruokailuhetken ennen kuin jatkoimme linnakkeen tutkimusta. Meepo päätti – tai joku oli päättänyt hänen puolestaan – liittyä jälleen ryhmään. Sarkofagihuoneeseen jätetyt aseet olivat kadonneet, jäljistä päätelleen örkkien toimesta. Jatkoimme matkaa eri käytävään kuin vankeja kaapatessa, sen varrella oli sellejä, joiden asukkaina oli vain muutamia rottia ja roinaa.
Seuraavan suuremman huoneen pakolliset ansaluukut oli jo purettu, muuten siellä jatkui koristeluissa sama lohikäärmeteema. Kun avasimme huoneesta lähtevän oven, sieltä singahti ensin rotan kokoisia rottia, sen jälkeen kissan kokoisia rottia ja lopuksi yksi ison koiran kokoinen rotta. Tämän viimeisimmän tapauksen suusta pursui vaahtoa ja sen keho oli erilaisten paiseiden peittämä. Paiseet luonnollisesti poksahtivat lyödessä ja levittivät niiden sisältämän mähmän ympäriinsä. Rotat olivat yllättävän liukkaista pikku veijareita ja otti aikansa ennen kuin saimme ne lyötyä maahan. Rottien mukana tuli myös niin vahva kalman kätky, että itse kukin sai nieleskellä sappinesteitä takaisin. Meepoa oli vissiin pidetty nälässä, kun rotat upposivat suuhun niin hyvää tahtia.
Rottien pesässä oli kuolleita hiisiä ja koboldeja sekä yksi ihminen. Ne olivat eri mätänemisen asteissa ja rottien järsimiä, ihastuttava näky kaiken kaikkiaan. Miehen kädessä oli sormus, johon oli kaiverrettu nimi Karakas, yksi kadonneista tovereista. Hänellä oli kelvollinen kokoelma aseita ja muita kelpo seikkailijan varusteita, jotka päätyivät parempaan käyttöön.
Huoneesta lähti pieni ryömintätila käytävänpätkään, jossa noin kymmenen metriä syvän kuopan ylitti puolisen metriä leveä kävelysilta. Joe huomasi jotakin kiiltelevää montun pohjalla – ja kun mitään ei voi jättää taakseen – rakenteli köysiviritelmän saadakseen pelastettua safiiriupotuksella koristellun kultasormuksen.
Seuraavassa huoneesta lähti ovet kolmeen ilmansuuntaan. Länsiseinän takaa kuului kova rymähdys, ikään kuin joku raskas kaappi olisi kaatunut. Boran päätti varmuuden vuoksi tiirikoida oven lukkoon, mutta häneltä jäi huomaamatta sen edessä ollut ansakuoppa. Kuuden metrin pudotus ei toki ollut kelpo akrobaatillemme mikään haaste vaan hän pongahti kuopasta ylös ennen kuin ovi sulkeutui. Sen verran kuitenkin teki kipiää, että hetkeksi piti jäädä hengittelemään.
Elmar ja Joe avasivat pohjoiseen johtavan oven tarkoituksenaan rynniä sisään, mutta örkit olivat odottamassa. Tila oli niin ahdas, että me muut emme päässeet avuksi vaan pojat jäivät alakynteen. Joe otti niin monta osumaa, että menetti tajuntansa ja Elmarkin päätyi pian hoipertelukuntoon. Tilanne kääntyi eduksemme, kun Tobby otti Joen paikan ja tiputti ensimmäisen örkin hurjalla hyppypotkulla päähän. Se avasi niin paljon tilaa, että Jared ja Oleg pääsivät mukaan taistoon ja ylivoimalla saivat loput viholliset tapettua.
Etelänpuoleisen oven takaa kuului huutoa jyskytystä, nähtävästi siellä oli avain kadoksissa. Jollei tilanne olisi ollut niin sanotusti päällä, olisimme penkoneet Joen taskut ja tarkistaneet kuinka ryhmän kassaan kuuluvaa niihin olikaan vuosien varrella ajautunut. Mutta nyt Barten antoi Joelle ja Elmarille sen verran parannusta, että he tokenivat tolpilleen, vaivaisina, mutta kuitenkin. Tiirikoimme etelänpuoleisen oven auki, Jared rynni sisään Oleg keihäineen heti hänen perässään. Huone oli pitkä kapea ja noin puolivälissä ole matala muuri, jonka takan joukko jousimiehiä ja heti oven takana aseet valmiina pari hiittä. Toinen niistä jäi Jaredin ja Olegin jyräämäksi ja toinen kaatui omien tulitukseen. Seinustalla oli vielä yksi muita isompi örkki, Jared lähti haastamaan sitä samalla kun Oleg ja muut rynnivät kohti jousiaan lataavia örkkejä. He ehtivät ampua vielä toisen kierroksen, mutta nuolet kimpoilivat melko vaarattomasti seinille. Jouset käsissään heillä ei ollut mahdollisuuksia meidän teriämme vastaan. Jaredkin sai oman vihollisensa maihin.
Huone jatkui pienen käytävän kautta huoneeseen, josta aiemmin olimme ottaneet vangit ja lisäksi länsiseinällä oli yksi ovi. Lukitsimme kaikki kolme sisäänkäyntiä ja jäimme pitämään taukoa, jotta Barten sai parsittua meidät jälleen vähän ryhdikkäämpään taistelukuntoon.
Hoitotoimenpiteiden jälkeenkin kaikilla oli monenmoisia ruhjeita ja kipuja, joiden kanssa vain piti sinnitellä. Jatkoimme matkaa huoneeseen, josta kova pamahdus oli kuulunut. Se oli trofeehuone, seinät täynnä erilaisia metsästyssaaliita, sekä metallitankoon kiinnitetystä kahleesta itsensä irti repäissyt parimetrinen valkoinen lisko.
Heti liskon nähtyään Meepo ryntäsi sen luokse Calcryxin nimeä huutaen, otus vastasi lämpimään eleeseen puraisemalla koboldin käden irti muusta ruumiista. Katselimme ääneti, kun Calcryx pisteli lohikäärmeen kasvattajan poskeensa. Koska tehtävämme oli palauttaa lohikäärme takaisin, syötimme sille vielä örkin palasia niin että saimme huoneen tutkittua, sieltä löytyi vihreä lohikäärmeveistos, kristallimalja ja 24-osainen tummunutta hopeaa oleva käyttämätön ateriasetti.
Lukitsimme oven, josta olimme tulleet sekä sen, josta poistuimme takanamme, jottei Calcryx pääsisi vaeltelemaan pitkin linnakkeen käytäviä. Ihmiskäyttöön kelpaamaton ruoka ja juomaa sisältävän varaston tuli vastaan sali, joka oli hienosti koristeltu lohikäärmeaiheilla, teema oli jo tullut tutuksi.
Seuraavassa huoneessa istui valtaistuimellaan puolipeikko, neljän karhuörkin ja shamaanin kaapuun pukeutuneen hiiden suojaamana. Hän esittäytyi örkkien johtajaksi, nimeltään Drun. Huoneen keskellä oli yli kaksikymmentä metriä syvä aukko, josta hehkui himmeää purppuran violettia valoa, ja jonka seinät kasvoivat kiipeilyyn sopivia köynnöksiä. Drun kertoi, että alhaalla oli Belakin valtakunta ja he elivät sovussa keskenään. Jokin aika sitten neljä seikkailijaa oli saanut Drunilta luvan laskeutua alas, karhuörkkien korvissa ja kaulassa olevien hopeakorujen perusteella he olivat niillä laskeutumisluvan ostaneet. Kukaan neljästä ei kuitenkaan ole tullut takaisin ylös. Drunin ei estellyt meitä laskeutumasta alas, mainitsi vain että olisi suotavaa lopettaa hänen örkkiensä tappaminen.
Laskeuduimme suureen hallimaiseen tilaan, seinät ja katto kasvoivat sienimattoa, joka valaisi tilan hennolla purppuralla. Lattia oli kariketta ja siellä täällä oli kitukasvuisiksi jääneitä puita. Pari kaapupukuista hahmoa rapsutteli rauhalliseen tahtiin rikkaruohoja, tarkemmin tarkasteltuna ne olivatkin luurankoja, jotka lähtivät hyökkäämään kohti. Samalla kahdeksan puuta heräsi henkiin ja ne alkoivat huitoa meitä oksillaan. Taistelu oli lyhyt ja veretön, vain pihkaa ja mahlaa vähän lenteli sinne tänne.
Jatkoimme matkaa pohjoiseen, mutta reitti kapeni niin että päästäksemme etenemään, meidän olisi pitänyt pystyä ohittamaan pesänsä edustalla nuokkuva jättiläinen. Se oli jo istualtaan niin vaikuttavan kokoinen kaveri, että päätimme tutkia mahdollisuuksiamme muissa ilmansuunnissa.
Itään avautui käytävä, jonka varrella oli molemmin puolin ovia, osa suljettuna, osa auki tai raollaan. Boran hiiviskeli katsomaan tarkemmin, huoneissa oli örkkejä ja hiisiä nukkumassa, tekemässä viiniä tai korjaamassa varusteita. Huoneiden jälkeen käytävä jatkuisi eteenpäin, mutta koska joukossamme oli muutama sangen raskasjalkainen kulkija, arvelimme ettemme pystyisi ohittamaan huoneita huomiota herättämättä. Taistelussa olisimme alivoimaisia, joten hylkäsimme tämänkin etenemissuunnan.
Etelään menevä käytävä päätyi jyrkkään pudotukseen, railo oli noin nelisen metriä leveä ja kymmenkunta metriä syvä, käytävä jatkui taas railon toisella puolen. Nähtävästi maanjäristyksen seurauksia. Pienten köysiviritelmien jälkeen olimme railon toisella puolen ja matka jatkui. Päädyimme kiviovelle, joka oli suljettu salvalla tulosuunnastamme. Aina hyvä merkki. Oven takaa löytyi huone, joka oli kauttaaltaan koristeltu mosaiikilla, joka kuvasi hyvin pitkien ihmisten voitokasta taistelua lohikäärmeitä vastaan. Oven vastakkaisella seinällä oli suuri violetin ja tummanpunaisen värityksen omaava lohikäärmerintapatsas, jonka pää oli kuvattu alas painetuksi ja molemmat etujalat ovat yläasennossa pidellen suurta laakea tarjotinta. Tarjottimen päällä ei ollut mitään, mutta siinä oli syvennys, joka vastasi mitoiltaan Loviattaren kantamaa rasiaa. Melko pitkän tovin koetimme löytää jotain kätkettyä, aarretta tai salaovea, mutta jouduimme toteamaan, että tämä paikka oli putsattu umpikuja.
Palasimme tutkimaan railon pohjaa tarkemmin. Siellä ei kasvanut mitään, ei edes sieniä, joten tarvitsimme lyhdyn valoa. Lattialla oli säännöllisen epäsäännöllisesti noin puoli metriä halkaisijaan olevia pyöreitä kuoppia, joiden syvyyttä emme kyenneet arvioimaan. Yhdestä reiästä hohkasi oranssia valoa, Boranin piti luonnollisesti käydä katsomassa, jolloin siellä kotiaan pitänyt jonkinlainen tulikäärme tai -lisko yritti syödä häneltä pään. Korkeintaan korvien kärjet vähän kärähtivät. Otus ei poistunut kolostaan, joten jätimme sen rauhaan. Railon toisesta päästä pääsimme nousemaan tilaan, joka oli sopivasti örkkien työhuoneiden toisella puolen, ja pääsimme sieltä jatkamaan matkaa.
Sama sienien valaisema käytäväverkosto jatkui. Siellä täällä oli istutuslaatikoita, joissa kasvoi perunaa, porkkanaa ja muita yleisiä ruokakasveja, tosin valon puutteen takia vähän kitukasvuisen oloisia. Niitä oli hoivaamassa jonkinlaisessa transsissa kulkevia örkkejä ja hiisiä, ne eivät kiinnittäneet meihin erityisempää huomiota. Alueella oli myös neljä arboretumia, joissa oli omanlaisensa usvainen mikroilmasto. Yksi niistä oli tosin lähestulkoon karrelle palanut ja sen lattiassa oli samanlaisia reikiä kuin railossa.
Seuraava mielenkiintoisempi paikka oli puolikaaren muotoinen huone, jota hallitsi majesteettisen kokoinen, uskomattoman elävän näköinen tumman violetista marmorista tehty lohikäärmepatsas, joka näytti hurjistuneelta ja oli ikään kuin syömässä ja lyömässä patsaan edessä olevaa katselijaa. Juuri lohikäärmeen katsomaan kohtaan lattiassa oli kaiverrettu ikiaikaisella suurhaltiakielellä ympyrän muotoon teksti "Rauha on valhe. On vain Intohimo. Intohimon kautta saan Voimaa. Voiman kautta saan Valtaa. Vallan kautta saan Voiton. Voitto tulee vapauttamaan minut." Teksti ei soittanut kenelläkään mitään kelloja tai muitakaan kilkuttimia. Lohikäärmepatsaan jalustaan oli kaiverrettu tuttu teksti, ”Gwathrim echmúl eronnen an bereth dûlaeg rovalug Krallkatorrix”. Patsaan silminä oli tumman vihreät kivet, jotka hohkasivat hyvin hentoa hämyä.
Tila jatkui kirjastoon, jonka kirjat olivat palaneet tai muuten tuhottuja, roinan joukosta löytyi kuitenkin yksi hieno suomuilla päällystetty kirja, jonka kieltä emme kuitenkaan osanneet tulkita. Lähti kuitenkin matkaan myöhempää tutkimusta varten. Käytävä muuttui alaspäin viettäviksi rappusiksi ja lyhyen käytävän jälkeen nousivat takaisin edelliselle tasolle. Sitten saavuimme puiselle ovelle, jonka lukko oli aiemmin kohdattuja monimutkaisempi, mutta aukeni kyllä. Huone näytti jonkinlaiselta puutarhanhoitoon liittyvältä työhuoneelta, ja vähemmän aiheeseen sopimattomasti kirja nimeltä ”Tulen Elementaaliruhtinaiden Aarteista” ja sen sisäsivuilta tulipalloriimu. Huoneen nurkkaan oli myös kasattu sarkofageista otetut aseet.
Bartenin viimeinen taisto
Seuraava ovi oli tavallista hankalampi, sekä Boran että Joe onnistuivat sotkeutumaan sen edessä olevaan juurakkoon ja pitivät sellaista meteliä, että kaikki kyllä kuulivat jotta täältä tullaan. Huoneessa oli kuusi örkkiä ja kaksi hiittä, mutta heillä oli aseistuksena vain maataloustyökaluja, joten heistä ei sen suurempaa hidastetta muodostunut. Turha lähteä talikolla keihäsmiestä vastaan – vanha Veljeskunnan sanonta.
Huoneeseen tuli kohtalaisen valovoimaista lievästi violettiin taittavaa valoa etelästä, johon avartui epätodellinen näkymä hämärään lehtoon, jossa kasvoi sairaalloisista piikkipensaita, puskia ja tiheikköjä, eri mittaisia taimia, ja jopa metrejä korkeita erilaisia kalpeakuorisia, lehdettömiä puita. Puiden ja piikkipensaikon seassa näkyi hajonneita seiniä, muureja ja sortuneita torneja. Vain Tobby kykeni kulkemaan piikkipensaiden joukossa normaalisti, meillä muilla eteneminen hidastui mönkimiseksi.
Piikkipensaiden seasta löytyi osittain muurien suojaama suuri aukio. Seinät olivat noin kuusi metriä korkeita, mikä oli vähemmän kuin puolet huoneen korkeudesta. Aukion reunoilla kasvoi useita eri kasveja, sekä muutama epäilyttävän näköinen taimi. Katseemme kuitenkin kiinnitti valtavan suuri, majesteettinen puu, joka kasvoi aukion keskellä. Sen mustuneet, haarautuvat oksat kurottelivat kohti kattoa, kuten luurankomaiset kädet kaivamassa maan läpi. Puun edessä seisoi muutama taimi, ja sitä reunusti pari pienempää kalpeakuorista kuolleen näköistä puuta. Taimien ja Puun välissä seisoi nuori mies miekan ja kilven kanssa, nuori vaaleahiuksinen nainen yllään aateliselle kelpaava kaapu, ja keski-ikäinen, kalpeakasvoinen ja hyvin tummasilmäinen ja parrakas mies yllään hupullinen ruskea kaapu ja käsissään puun oksaa muistuttava sauva sekä sirppi. Nuoremmilla ihmisillä oli mustat silmät ja harmaa iho, joka muistutti kaarnaa. Varusteista tunnistimme heidät Sharwyniksi ja Sir Hyvälinnaksi, kadonnen partion jäseniä.
Sauvakätinen mies alkoi messuamaan. ”Olen Belak, myös Karkotetuksi sanottu. Piirini karkotti minut – ne houkat. Miksi? Koska rohkenin tutkia luonnon teitä tavoilla, joita he eivät voineet käsittää – aivan entisen Arkkidruidi Malanturin tapaan. Malanturin sanotaan ymmärtäneen, kuolema ei ole elämän päätepiste. Ja löysin täältä jotain, mikä auttoi minua ymmärtämään tämän. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämä sama asia auttoi Malanturia elämään kuolemansakin jälkeen – ja olen varma, että hän elää yhä.”
”Tämä puu on Galadh Morgûl! Ah… Se on kaunis, eikö olekin? Se elää, vaikka näyttää kuolleelta. Kuten Arkkidruidikin. Puu kertoi minulle, että kauan sitten tällä paikalla tapahtui murha. Joku seivästi vampyyrin tälle paikalle. Jostain syystä puinen vaarna juurtui, ja siitä sai alkunsa Galadh Morgûl. Ja niin puu kasvoi, ja sitä hoidettiin, ja siinä on alkukantaista voimaa, tuhansia vuosia vanhaa voimaa.”
Kun kysyimme hänen seuralaisistaan, vastauksena oli ”He olivat ensimmäisiä, jotka anoivat liittymistä Morgûlpuuhun. Ja Puu hyväksyi heidät, ja antoi heidät minun haltuun, kuten taimetkin. Valitettavasti ette voi pelastaa heitä. Vaikkakin jäänteenne rikastuttavat kompostia, palvelette minua paremmin anojina. Säilytätte yhä elämänne – tavallaan. Antautukaa ja alistukaa, tai kuolkaa!”
Diplomaattista lähestymistapaa ei tällä kertaa ehditty edes kokeilemaan. Huomasimme että Belakin sauvan kädensijaan ilmestyi piikki, joka tunkeutui verettömästi hänen kämmenensä läpi. Mutta hän ei ehtinytkään tehdä, kun ensin Tobbyn vasama ja sitten Remcon heittämä veitsi upposivat hänen reisiinsä ja lopuksi Elmarin riimusta laukaisema tulipallo viimeisteli tuhon. Sir Hyvämieli ehti alta pois ja lähti hyökkäämään Elmarin kimppuun. Joe ehti Sharwynin iholle ja esti tätä laukomasta nuoliaan. Jared ja Oleg jumittuivat taisteluun taimia vastaan. Barten ei ehtinyt huomata selustaan ilmestyneitä huorneja, yksi niistä otti hänet isoon haliin ja heitti kuolleena tantereeseen.
Pian tämän jälkeen Jared kuuli Puun äänen päänsä sisällä. Emme tiedä tarkalleen, miten keskustelu kokonaisuudessaan sujui, mutta Jared huusi käskyn lopettaa taistelu. Näin teimme, samoin kuin kaikki kasvit. Sharwyn ja Sir Hyvämieli olivat jo kuolleet. Jared kertoi lyhyesti, että vastineeksi Bartenin ruumista saamme kaiken kuolleilta löytyvän tavaran ja turvallisen poispääsyn. Puu antoi Jaredille myös yhden kauniin punaposkisen, erittäin herkullisen näköisen omenan. Se olikin ainoa hedelmä, mitä koko puussa näytti kasvavan. Kun olimme keränneet Bartenin varusteet, Puun juuret ensin lävistivät Bartenin ruumiin sydämen kohdalta, ja sen jälkeen alkoivat siirtämään ruumista lähemmäs runkoa. Emme jääneet katselemaan jatkoja. Ryhmä Jaredissa ei näköjään voi laskea kunniallisten hautajaisten varaan – tai edes hautajaisten. Takarivin suuri hiljainen oli vaiennut lopullisesti.
Eiköhän tämä linnake ole nähty
Otimme sarkofageista löytyneet aseet ja lähdimme palaamaan omia jälkiä takaisin. Kiivettyämme ylös Drun katsoi meitä hyvin intensiivinen kiilto silmissään, ja hyvin lyhyen pohtimisen jälkeen Jared kaivoi Puun antaman omenan repustaan ja antoi sen Drunille. Tämä taisi olla turvallisen poispääsyn hinta. Olisihan se muuten ollutkin liian helppoa. Drunin silmien kiilto kuitenkin katosi eikä hän aiheuttanut ongelmia, vaan saimme poistua rauhassa. Hetken aikaa pohdimme saisimmeko Calcryxin vangittua ja palautettua koboldeille, mutta sitten juolahti mieleen, että meillä ei ole enää parantajaa ja liskon hampaat olivat näyttäneet sangen teräviltä irrottaessaan Meepon käden. Joten, ei tällä kertaa. Kävimme kertomassa Yusdraulille mistä heidän lohikäärmeensä löytyy, että Meepoa ei enää ole ja että tapoimme matkallamme huomattavan määrän örkkejä. Näillä saavutuksilla emme kuitenkaan olleet oikeutettuja palkkioon. Kaikenlaista tavaraa oli niin paljon kannossa, ettei tämä jäänyt kaivelemaan kuin Joeta.
Palasimme maan pinnalle ja edelleen Dilgon Keitaalle tuttuun majataloon. Aloimme tutkimaan löytyisikö saaliin joukosta jotain mielenkiintoista. Oli pullo hunajaa, joka teki juojansa lähes immuuniksi tulelle joksikin aikaa. Sarkofageista löytyneiden eksoottisten aseiden tutkinta saisi odottaa Ikikesään asti. Pari pulloa vastamyrkkyä rottien levittämille taudeille, niille tulikin käyttöä, kun sekä Tobby että Boran alkoivat saamaan oireita, kynnet kasvoivat ja sen sellaista. Tobby siemaisi omansa ja oireet katosivat saman tien, mutta Boran jostain syystä jätti omansa jemmaan. Oleg alkoi päässään täyttämään lomaketta 366 – Toverin asettaminen eristykseen vaarallisen tarttuvan taudin takia. Mielenkiintoinen oli myös rasia, jossa oli toistakymmentä mustaa lasinpalasta, samanlaista kuin druidin sauvassa ja sarkofagiaseissa. Ei toki selvinnyt mitä niillä tehtäisiin, ja miten.
Aamulla lähdimme jatkamaan matkaa kohti Ikikesää ja tukikohtaa. Tässä olisi vielä puoli päivää aikaa miettiä miten tämäkin reissu taas parhain päin raportoitaisiin. Olegin näkemystä totuudesta ei taaskaan osattu arvostaa.
Jatkuu seuraavassa osassa!
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.