[Edellinen osa]
[Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]
Toveri Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä? Hyppii talojen katoille ja niiltä alas. Lahjoo Joeta Joen omilla kultarahoilla. Sooloilee supersalaisia tehtäviä.
Toveri Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi. Peruna! Paistettuna! Keitettynä! Muusattuna! Kimittää huvittavia tulihenkisiä iskulauseita tehdessään tulta. Egan jopa nielee tulta.
Toveri Korpraali Elmar Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään. Paitsi maagisessa pimeydessä. Ihmettelee välillä ryhmän touhuja ihan ääneenkin. Elmarillä on oma sivu Olegin pienessä mustassa muistikirjassa. Menettää hermonsa nopeasti ja tehokkaasti.
Toveri Freddy: Erittäin monipuolinen, ruma, ja monipuolisen ruma ihminen. Nämä monet puolet tulevat esiin joskus pyytämättä ja yllättäen. Mielialan vaihtelut saattavat olla suuria. Parhaimmillaan on tosi kova mättäjä. Osaa vuorikiipeillä, mutta vain ylöspäin.
Toveri Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja. Väijyttäessään vihollista ampuu kohteliaasti varoituslaukauksen, etteivät viholliset astelisi väijytykseen. Osaa rauhoittaa Elmarin tiukalla nyrkiniskulla leukaan.
Toveri Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta? Raportoi uskollisesti muiden ryhmän jäsenien poikkeamista ohjesääntöihin. Tunnistaa mm. sieniä.
Toveri Kersantti Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa. Lanttukin leikkaa aika usein. On ryhmän johtaja, ja johtaminen onkin mennyt aika hyvin. Noudattaa esihenkilöiden käskyjä niiden moraalisuudesta riippumatta.
Toveri Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa. Kummassa taskussa on ryhmän ja kummassa omat rahat? Miksi taskut ovat tyhjät?
Lähdimme kiertämään Peikkokallon kartanoa, suurehko nelikerroksinen rakennus, joka ainakin pihaltaan ja ulkopinnoiltaan oli päässyt pahasti rapistumaan. Alimmaisen kerroksen ovet ja ikkunat oli naulattu umpeen. Koska omistajilla on omistajan oikeudet, aloimme repimään lautoja irti pääovesta, ja eikös siihen ilmaantunut pari kaartilaista kyselemään että millä asialla ollaan. Omistuskirjan näyttämisellä ja pienellä selittelyllä asia kuitenkin ratkesi.
Sisällä samanlainen rappio jatkui, nähtävästi paikka oli aiemmin toiminut kapakkana tai majatalona. Poikkeuksen yleiseen sotkuisuuteen teki kolmas kerros, jonka lattialla pölypallot eivät viilettäneet. Kun tätä olimme tarkemmin ihmettelemässä, pieni luuranko hyökkäsi hurjasti huutaen kimppuumme. Ennen kuin ehdimme iskeä sen maahan, tajusimme että luurangon sijaan kyseessä oli naamioitunut lapsukainen. Nostimme pikkuisen niskasta ilmaan ja vedimme hupun hänen päältään, lapsen sijaan sen alta paljastuikin nuori maahinen. Aikansa nuorukaista rauhoiteltuaan Egan sai tämän kertomaan ettei hän ollut täällä yksin, ja lopulta huutamaan kaikki pois piiloistaan.
Piiloistaan ilmestyi kolme maahista lisää, heistä vanhin oli nainen, joka esittäytyi Tynaksi ja esitteli lapsensa Tobaldin, Taran ja Trippin. Lasten isä Turo oli lähtenyt pian Trippin syntymän jälkeen jonkinlaisen seikkailijaporukan matkaan eikä siitä miehestä sen jälkeen ole kuultu, ja hyvä niin. Siinä samalla Tyna kiroaa kaikenlaiset seikkailijat ja haahuilijat sinne minne aurinko ei paista. Päätämme tässä tilanteessa pitäytyä kauppias peitetarinassa.
Egan oli nähtävästi viettänyt yön supatellen kaltaistensa kanssa, kun hän aamiaisella röhi kurkkuaan ja ilmoitti että hänen osaltaan nämä seikkailijahommat saisivat toistaiseksi jäädä, ja hän alkaisi toteuttaa toista unelmaansa ravintoloitsijana. Kun tätä hetki oli pyöritelty, päädyttiin siihen, että kartanon omistuskirjat laitettaisiin Eganin nimiin, Veljeskunta rahoittaisi kartanon kunnostuksen, ja että se tavernan ohella toimisi jatkossa myös Veljeskunnan turvatalona. Edes yleensä kaikenkattavasta ohjesäännöstä ei löytynyt varsinaista pykälää tämänkaltaisen tilanteeseen, joten käytimme poikkeavien tilanteiden säännöstöä, jossa ryhmänjohtajalle annettiin oikeus soveltaa ja ratkaista tilanne parhaaksi katsomallaan tavalla. Oleg ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä moisesta joustavuudesta.
Seurasi kiireiset pari viikkoa, pyrimme siihen, että alakerran avajaiset saataisiin pidettyä Ihmeiden Päivän sekä Merenneidon Päivän Karnevaalin yhteydessä, silloin olisi paljon janoista kansaa liikkeellä. Hoidimme paperityön pilkulleen, ja hankimme tavaraa tai palveluksia vain killoilta. Ehkä jostain tiskin alta ostamalla olisi muutaman kullan säästänyt, mutta emme halunneet vetää itseemme mitään ylimääräistä huomiota.
Emme ehtineet saada majoitustiloja valmiiksi, mutta keittiö, baari ja Sali valmistuivat aikataulussa. Avajaisillan käynnisti pieni seremonia, kun Egan paljasti ravitsemusliikkeensä nimen ja kyltin – Liekitetty Lohikäärme. Väkeä oli yllättävänkin paljon löytänyt paikalle, olihan toki Volo kutsuttu paikalle kunniavieraaksi, ja pientä hänen tekemää ennakkomainontaa vastaan sovittu, että tutkimuskäyttöön tarkoitetun tynnyrin tappi olisi hänen osaltaan poissa paikaltaan. Keittiön erikoisuuksiin kuuluivat erilaiset flambeeratut ruokalajit, ja isäntä itse kulki pöydästä toiseen viimeistelemässä asiakkaidensa annokset. Hyvän brandyn tuhlausta.
Salissa oleva nauru ja puheensorina vaikenivat hetkeksi, kun sisään astui iäkäs kääpiönainen, jonka kasvot olivat niin pahasti arpeutuneet, ettei edes parta kasvanut. Hänen seuranaan oli kaksimetrinen metallihaarniskaan pukeutunut järkäle, joka kantoi kahden miekkaa. Hänen kasvonsa olivat piilossa kypärän visiirin takana. Nainen esittäytyi Maagien ja Suojelijoiden Tarkkailevan Järjestön arkkimaagi Ulkoria Kiviseläksi. Hän kertoi, että ”Aikoinaan myin Kiviselän Kievarin - sillä nimellä Peikonkallo aiemmin tunnettiin - kääpiöperheelle, jolle koitti sitten ankeat ajat. Perhe möi kievarin edelleen eräälle hienostuneelle iäkkäälle naiselle, joka teki kartanosta orpokodin. Tämä nainen paljastui sittemmin haahkaksi (hag), joka keitti ja söi lapsia. Tuhosin hänet täysin, mutta kuolleita lapsia en saanut takaisin. Paska juttu. Tämän jälkeen kartano on vaihtanut omistajaa muutaman kerran, mutta ei niistä sen enempää.”
Egan ei malttanut olla kysymättä kääpiöltä tulesta, joka tuollaiset arvet oli aiheuttanut. Ulkoria hiplasi hetken kaulallaan olevaa korua, joka suuren vihreä kalan suomulta, ja alkoi kertoa. ”Tämä on jäänne ajalta, joka ei enää koskaan palaa, kiitos pohjoisessa eläneen kuningas Boggo I:n. Voisinhan minä kertoa teille tarinan, joka on tosi. Olin nuori ja innokas kääpiö, kun kuulin kuningas Boggo I:stä ja Lohikäärmesurmaajien veljeskunnasta, kiitos Garaninmaalla, Suur-Marathissa asuneiden olevien kääpiöystävieni. He kertoivat suuria tarinoita sankaruudesta ja urheudesta, ja niin minunkin sisäinen ahjoni leimahti liekkeihin. Eipä kulunut kauaa, kun jo opettelin taistelutaitoja. Tämä huipentui siihen, että taistelin yhdessä erään kuninkaan ryhmään kuuluneen kääpiön kanssa rinnakkain. Olin paikalla, kun Garaninmaan pääkaupunki, Suur-Marath paloi lohikäärmetulessa. Olin paikalla, kun kaupungin puolustajat paloivat, jäätyivät, kiehuivat, räjähtivät ja sulivat lohikäärmeiden tuhovoiman kohdatessa meidät. Olin paikalla, kun valtava musta lohikäärme repi kuninkaallisen palatsin katon auki, kuin se olisi ollut kirjekuori. Olin paikalla, kun Páin lähetti viimeisen tervehdyksensä kuningas Bogolle. Olin paikalla, kun Páin juoksi takaisin palavaan kaupunkiin, ja helvetti repesi ympärillämme. Pidätte minua varmaan hulluna vanhana akkana ja sellainen perkele olenkin. Saatanan perkele sentään. Saitte muistoni esiin ja vihani syttymään. Saatanan paskiaiset.”
Tämän jälkeen Ulkoria joi tuoppinsa tyhjäksi ja poistui hiljaisen henkivartijansa haarniskan kolinan saattelemana. Hiljalleen onnistunut ilta vaihtui yöksi ja loputkin asiakkaat poistuivat.
Mekaanikkoja, ja hienoja sellaisia
Noin viikkoa avajaisten jälkeen olimme nauttimassa rauhaisaa aamiaista ennen uuden remonttipäivän alkua, kun ulkoa kuulunut räjähdys häiriköi ruokarauhaamme. Ryntäsimme pihalle, jossa oli ollut menoillaan puolituisten katutanssiesitys, kun jotakin räjähti heidän keskellään. Barten riensi auttamaan loukkaantuneita, ja me muut yritimme saada selville mitä oli tapahtunut ennen kuin kaarti tulisi paikalle.
Poliisiryhmän mukana tapahtumapaikalle saapui poliisikomisario Saeth Murunen sekä Maagien ja Suojelijoiden Tarkkailevan Järjestön jäsen Barnibus Bauketuuli. Me, kuten kaikki muutkin, kuulusteltiin epäilyksen alaisina, mutta pääsimme miedolla grillauksella, sillä olihan räjähdys myös vaurioittanut omaa kartanoamme.
Myöhemmin tuopin ääressä kokosimme kukin erillään saamistamme tiedoista palapeliä yhteen. Ennen räjähdystä tanssiryhmään kuulunut hobitti oli nähnyt, kuinka maahinen oli paennut kahta mustiin pukeutunutta miestä, törmäillen katsojiin ja esiintyjiin. Vastapäisestä ravintolasta juuri poistunut aatelinen Jezebel Korppitorvi oli juuri ennen räjähdystä nähnyt läheisellä katolla olleen, Ihmeiden Päivän näytöksessä olleen koneen kaltaisen hahmon, heittäneen jotain yleisöön ja paenneen sitten kattoa pitkin etelään. Fafa Lefaliir, läheisen baarin omistaja, oli huomannut, kuinka toinen takaajista oli ottanut jotain maahiselta ja linkuttanut sen jälkeen kohti Taipunutta Naulaa. Toinen takaa-ajaja oli kuolemaisillaan, ja ehti sanoa vain nimensä, Bashekk Ortallis, hänen käsivarttaan koristi musta lohikäärmetatuointi. Myös takaa-ajettu maahinen oli kuollut. Nuori poikanen, Martem Trec sanoi hypänneensä heti räjähdyksen kuultuaan tynnyrin taakse piiloon, jonka jälkeen katolla ollut hahmo oli heittänyt sinne jotakin. Poika oli ottanut esineen vesitynnyristä ja näytti sitä meille, helmikaurakoru. Ostimme sen häneltä summalla, joka vastasi varmasti pojan koko lapsuusajan viikkorahoja. Myöhemmin selvisi, että hajotessaan helmet räjähtäisivät tulipallon lailla. Boran oli hyppinyt katoilla ja saanut jäljitettyä ontuvaa miestä, kunnes katosi, mutta saimme suunnilleen haarukoitua alueen, jossa hän todennäköisesti oli piiloutunut johonkin rakennukseen.
Kun poliisit ja savu olivat hajaantuneet lähikadulta, lähdimme kohti Nerokkaiden Käsien Huonetta. Kun pääsimme perille, huomasimme rakennuksen katolla, osittain piilossa olevan, osittain ihmisen näköisen laitteen. Edelleen lähestyessämme, se heitti jotakin ilmaan. Se jokin osoittautui mekaaniseksi linnuksi, joka hetken yllämme pyörittyään, syöksyi kohti osuen Olegin kilpeen ja tuhoutuen sitä vasten. Katolla ollut hahmo oli kadonnut, joten keräsimme pikaisesti linnun palaset talteen ja juoksimme pääoven edessä olevan terassin katon suojiin. Menimme ovista, pienen eteisen jälkeen saavuimme suureen saliin, jossa oli näytteillä kaikenlaista vekotinta ja vempainta. Menimme kuitenkin suoraan palvelutiskille, jonka takana päivysti nainen, jolla suomuinen, pronssinen iho. Nimilapun mukaan hän oli nimeltään Valetta. Tuohtuneina kansalaisina läväytimme linnunpalat ja ihmettelimme kuinka kunnialliset kaupunkilaiset eivät enää voi kulkea kaduilla pelkäämättä laitteiden hyökkäysten kohteeksi. Valetta meni ensin kalpeaksi, painoi sitten kasvonsa kämmeniin ja mutisi jotain sellaista kuin ”Nim perkele!”.
Kasattuaan itsensä hän pyysi meitä seuraamaan ja kertoi että Nim oli hienomekaanikko, hienostunut, osittain älykäs laite, joka kykeni rakentelemaan kaikenlaisia esineitä, ja koska Nimiä pidettiin erityisen edistyksellisenä ja luotettavana, hänellä oli – siis oli ollut – pääsy Killan verstaisiin ja laboratorioihin. Katolta johti ovi Nimin työtiloihin, mutta ovi oli lukossa eikä Valettan avaimet toimineet siihen. Nim ymmärsi puhetta, mutta kykeni vain vastaamaan vain viittomilla. Nainen joutui hetken aikaa maanittelemaan ja uhkailemaan ennen kuin ovi avautui. Jos kone voi näyttää syylliseltä, niin sellaiselta Nim juuri silloin näytti. He kävivät viittomilla, joita emme kyenneet ymmärtämään, pitkän keskustelun, ja lopulta Valetta käänsi meille lyhennelmän.
Yksinäisyyttään Nim oli rakentanut toisen hienomekaanikon itselleen ystäväksi. Hän oli tehnyt Ystävän olemaan erityisen kiinnostunut laivojen purjeista ja mastoista, samalla lailla kuin hän itse on kiinnostunut linnuista. Noin kuukausi sitten Ystävä oli kuitenkin säikähtänyt jotakin ja paennut, eikä häntä sen jälkeen ollut näkynyt. Nim oli rakentanut itselleen laitteen, jolla hienomekaanikkoja pystyi jäljittämään, tosin se reagoi samalla lailla niihin kaikkiin, ei vain kadonneeseen Ystävään. Nim opetti meidät käyttämään jäljitintä.
Pyydettäessä Valetta antoi meille listan kaupungin, Luskanin velhojen rekisteröimistä, hienomekaanikoista tunnistenumeroineen ja omistajineen, näin voisimme erottaa lailliset laitteet karkulaisesta. Hän lupasi meille myös 50 kultarahan palkkion, jos todistetusti tuhoamme pahoille teille ajautuneen hienomekaanikon.
Listasta löytyi yksi nimi ja osoite, joka pisti silmään, Harmaahurtan kartano. Se sijaitsi juuri sillä alueelle missä Boran oli kadottanut jäljitettäviensä jäljet. Yritimme vaivihkaisesti tiedustella kartanon elämää, mutta Joen suoritus aiheesta oli niin surkuhupaisia, että kartanon räystäällä istuneet harakatkin räkättivät naurusta. Aina saa hävetä. Vetäydyimme Liekitettyyn Lohikäärmeeseen odottamaan pimeän tuloa.
Paremman suunnitelman puuttuessa tiirikoimme takaportin auki ja hiippailimme sisään. Portinvartija löytyi mökkinsä läheltä mastiffiensa kanssa, kaikilta kurkut auki leikattuna. Sitten kuulimme päärakennuksesta huutoa ja taistelun ääniä. Alakerran salissa oli surmattuja palveluskuntaa Zhentarimin tunnuksin varustettuja hyökkääjiä. He lähtivät perääntymään yläkertaan, jossa kartanon vähiin käyneet vartijat yrittivät suojata herrasväkeä Zhentarimiineilta. Naisen ääni kuului huutavan ”kaupungin miliisi on jo matkalla! Kestäkää vielä hetki!”
Taistelu oli jumittumassa pattitilanteeseen, kun alakerrasta alkoi kuulua ja huutoa raskaasti aseistettu ryhmä kaartilaisia ja poliiseja saapui paikalle. Laskimme aseemme, samoin Zhentarimin miehet, vain henkivartijat pitivät kilpimuuria pystyssä Lady Harmaahurtan edessä. Sitten Saeth Murunen ja Barnibus Bauketuuli saapuivat paikalle, Lady tunnisti heidät ja käski miehiään laskemaan aseensa. Lordi Harmaahurtta oli piiloutunut toiseen, barrikadilla suojattuun huoneeseen, kun hän lopulta saapui esiin, Ladyn katseessa oli vain syvää halveksuntaa miestään kohtaan.
Murunen ja Bauketuuli eivät vaikuttaneet erityisen iloisilta tavatessaan meidät taasen verisen näyttämön keskipisteestä. Ehkä myös tarinastamme, jossa ihan sattumalta olimme täälläpäin iltakävelyllä täydessä varustuksessa, ja kuultuamme avunhuutoja ryntäsimme taisteluun, muistaen toki lukita portin takanamme, olisi jotain aukkoja voinut löytyä. Onneksemme Lady laittoi arvovaltansa peliin suojellakseen auttajiaan, eivätkä poliisit uskaltaneet sitä uhmata. Mutta arvatenkin olisi omalta kannaltamme parempi etteivät polkumme Murunen & Bauketuuli kaksikon kanssa enää kohtaisi. Palasimme majataloon pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Purjeista tykkäävän karkulaisen etsintä jatkui luonnollisesti satamasta. Hyrrä surisi erityisen innokkaasti kolmen aluksen kohdalla, jotka lipuista päätellen kuuluivat samaan laivueeseen. Soudatimme itsemme niistä suurimpaan, ankkurissa olevaan Katseenvangitsijaan. Miehistö otti meidät kohteliaasti vastaan, mitä nyt pyysi jättämään aseemme arkkuun, jonka saimme itse lukita. Sitten he johdattivat meidät kapteenin hyttiin, joka oli kaikin puolin ylettömästi ja pöyhkeästi sisutettu. Kapteeni esittäytyi Jaska Varpuseksi, hän pyysi meitä istumaan pöytään ja esitteli avustajansa neiti Jouttsenen. Huomattavan viehkeän neitokaisen. Pöydän kattaus vastasi muuta sisustusta ja palvelusväkeä pyöri ympäriinsä täyttämässä juomatoiveitamme. Nähtävästi Jaska oli odottanut vierailuamme, ja tiesi meistä paljon enemmän kuin me hänestä.
Sitten hän aloitti yksinpuhelunsa. ”Tiesittekö, että olen merenkävijä jo aika monennessa polvessa? Uskoisitteko, jos sanon, että eräs ei niin kaukainen esi-isäni oli itsensä hänen suuruutensa, Keisari Boggo I:n – lentäk … levätköön hän rauhassa – ystäväksi ja uskolliseksi liikekumppaniksi? Olenkin jo jonkin aikaa halunnut tutustua ryhmään, joka pelasti nuoren Ikitulen kidnappaajilta. Sana kiertää suusta suuhun, ja täällä satamassa kuulee parhaat juorut, ei ihan kuka tahansa säntää viemäreihin tuosta noin vaan pelastamaan tuiki tuntematonta henkilöä, varsinkaan kun tästä ei ollut mitään virallista etsintäkuulutusta tai edes luvattua palkkiota… Eipä siinä mitään, hyvätahtoisia ja ennakkoluulottomia ja rohkeita, avuliaita ja yhteistä hyvää haluavia henkilöitä tarvitaan aina. Mutta tämä kuulostaa politiikalta ja siitä haluan pysyä mahdollisimman kaukana. Minun tehtäväni viihdyttäjänä on pikemminkin saada kaikki unohtamaan politiikan ankeus edes hetkeksi.”
Tässä välissä saimme sanotuksi, että niistä hienomekaanikoista meillä sitä asiaa oli. ”Hienomekaanikot olen hankkinut itse käydessäni Lantanin saarella aina noin kerran vuodessa. Kaksi niistä on lippulaivassani, ja kaksi muuta ovat kahdessa muussa aluksessa. Ne ovat osa paraatia, ja sillä aikaa, kun ne eivät ole paraatissa, niistä on paljon hyötyä laivoissa. Ne ovat täydellisen vaarattomia ja harmittomia; katsokaa vaikka!” Hän pyysi yhtä hienomekaanikkoa astumaan sisään kabinettiin ja täyttämään viinipikarit. Hienomekaanikko teki juuri näin, eikä millään tavalla käyttäytynyt vaarallisesti tai uhkaavasti. Kaiken varalta varmistimme vielä, että hienomekaanikkojen rekisterinumerot vastasivat Valettalta saamamme listan kanssa. Palattuamme satamaan teimme saman tarkistuksen Varpusen muissa aluksissa, Ville Kääntyilevän kipparoimassa Sydäntensärkijässä ja Baaripossun Räyhääjässä. Niissäkin olivat asiat kunnossa.
Ilta oli jo hämärtymässä, kun istuimme Lohnarissa päivällisellä ja parilla neuvoa antavalla, ideat ja johtolangat tuntuivat kuivuvan kokoon yksi toisensa jälkeen. Silloin Rainer Ikituli astui ovesta sisään, kutsuimme hänet pöytäämme. Pyydettyään ensin anteeksi, ettei ollut päässyt tapaamaan meitä aiemmin - isänsä käskystä hänen henkivartijansa pitivät häntä lyhyessä lieassa - hän huomasi räjähdyksen tuhot joita ei vielä oltu korjattu. Kerrottuamme viime päivien tapahtumista, hän kaatoi kurkkuunsa ison viskin ja alkoi kertoa. ”Kun Syväveden Ruhtinaat päättivät syrjäyttää isäni, luulin että elämässäni häilynyt synkkä ja pitkä varjo olisi lopullisesti poissa. Vaan eipä ole. Minä en halua olla missään tekemisissä koko asian kanssa. Mutta olen aika varma siitä, että minua vakoillaan, ehkä kuitenkin positiivisessa mielessä. Yksi vakoojista, maahinen nimeltä Dalakhar, on tarkkaillut minua jo kuukausien ajan. Sitten, noin kaksi kymmenpäivää sitten, vakoojaa ei näkynyt enää missään. Tiedän, ettei isäni luottanut kovin moneen henkilöön, mutta siihen maahisen hän luotti. Niinpä keskustelin muutaman Dalakharin kaverin kanssa. Kävi ilmi, että Dalakhar oli saanut erikoistehtävän tuoda Golorrin Kivi takaisin isälleni, mutta hän pelkäsi, että Zhentarim ja Xanatharin kilta olisivat hänen kintereillään. Kaverit kertoivat, että kun Dalakhar kuuli sieppaamisestani, hän halusi tietää lisää minut pelastaneista sankareista. Siksi luulenkin, että Dalakhar oli tulossa tapaamaan teitä, ja melkeinpä veikkaisin, että hänen asiansa olisi ollut palkata teidät viemään Golorrin Kivi takaisin isälleni.”
Aloimme pommittaa häntä tarkentavilla kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut niihin vastauksia. Lupasi kuitenkin palata heti aamulla. Ja niin hän tekikin, ja jatkoi tarinaansa ”kuulin voimakkaita, mutta vahvistamattomia huhuja, että isäni olisi haalinut valtavan määrän lohikäärmeitä – puhutaan sadoista tuhansista – epärehellisin keinoin – kavaltamalla – ennen kuin hän lähti jälleenrakentamaan Ikikesää. Tämän takia hänet olisi syrjäytetty Syväveden Tunnetun Ruhtinaan asemasta. Samat huhut kertovat, että ne olisi kätketty sinänsä osuvasti nimettyyn Lohikäärmeiden Holviin. Isäni teetätti Golorrin Kiven, siirsi tietonsa Holvin sijainnista siihen, ja maksoi kalliisti, että hänen muistinsa pyyhittiin tietojen osalta. Vähemmän yllättäen Golorrin Kiven tekijä katosi pian tämän jälkeen, ja isäni kätki kiven jonnekin. En tiedä mitä tämän jälkeen tapahtui. Jossain vaiheessa isäni ilmeisesti sai selville aika luotettavasti, missä Kivi on, ja käski Dalakharin hankkia se takaisin. Korostan nyt, että nämä seuraavat tiedot kuulin Dalakharin kadonneilta ystäviltä, jotka kuulivat sen Dalakharilta itseltään. Arvatkaapas mistä Dalakhar sai kiven haltuunsa? Xanatharin päätukikohdasta, maanalaisesta luolasta, joka sijaitsee syvällä kaupungin alla. Eli Kiveä jahtaavat ainakin Xanathar kiltoineen ja Zhentarim verkostoineen. Ja nyt Kivi on kadonnut, tai varastettu. Kuten ehkä tiedätte, en ole kovin läheinen isäni kanssa ja minusta tämä tilanne on hyvä näin; mitä vähemmän isäni sotkuja kohtaan sen parempi. Mutta en voi väittää, etteikö satojen tuhansien lohikäärmeiden joutuminen Xanatharin sen paremmin kuin Zhentarimin käsiin tunnu kammottavalta ajatukselta. Ja nyt vaikuttaa siltä, että Kivi olisi Mustan Verkoston hallussa. Ymmärrätte varmaan, etten voi ihan kovin helposti kääntyä kaupungin vartioston puoleen tämän asian kanssa…”
Näiden tietojen kanssa lähdimme haahuilemaan pitkin katuja, toivoen että alitajunta tai onni toisi jonkinlaisen oljenkorren eteemme. Ja tavallaan niin kävikin, hyrrä Elmarin taskussa alkoi surista, ja tajusimme lähestyvämme merimiesaiheista baaria, jonka julkisivu oli koristeltu suurilla purjelaivoilla. Kuljimme pari kertaa rakennuksen ympäri ja surina oli voimakkainta sivukujalla, suuren puulaatikon läheisyydessä. Pikaisen suunnittelun jälkeen päädyimme sitomaan köydet laatikon ympärille, joten jos siellä jotakin olisi niin se ei ainakaan pääsisi pois. Näin teimmekin, ja kun otimme laatikon kantoon, se oli selvästi raskaampi kuin tyhjän puulaatikon olisi pitänyt olla, ja kohta alkoi sisältä kuuluumaan ääntä, joka syntyy, kun metalli osuu lautaan.
Kannoimme laatikon Nerokkaiden Käsien Huoneeseen, jossa Valettan avulla yritimme ”kuulustella” konetta. Valitettavasti sen käsityskyky ei tuntunut riittävän ymmärtämään sellaisia käsitteitä kuin ’käsky, ’toimeksianto’ tai ’määräys’. Jaksoimme pitkän aikaa kokeilla kaikenlaisia yhdistelmiä, mutta lopulta päätimme lähteä turhautuneina, tosin 50 kultaa rikkaampina, miettimään jotakin uutta. Syvä ja hyvä humala tuntui monen mielestä ratkaisulta kaikkeen. Poistuessamme Valetta heitti hienomekaanikon päällä olleen viitan muistoksi, siinä hötäkässä viitan taskusta tippui pieni lappu. Se oli kartta johon piirretty suuri X.
Uudestaan innostuneena palasimme majataloon ja aloimme vertaamaan paperipalaa kaupungin karttaan. Pian sopivan oloinen kadunkulma löytyikin kauppiaiden kaupunginosasta. Boran lähti pienen taustajoukon kanssa tiedusteluretkelle. Sieltä löytyi vaatimaton rakennus, jonka toisessa päädyssä oli lahjakauppa, nukkeja ja lasiesineitä ja toisessa asuinhuoneisto. Boran lähti ostoksille, ja jatkuvalla höpötyksellä koetti saada kauppiaasta irti jotakin. Hän palasi mukanaan pari maahisnukkea, paikallisen suunnittelijasuuruuden Alvar Aallon maljakko, ja tieto siitä, että naapurissa asui lampunsytyttäjä Fenerus Myrskylyhty, joka tosin oli enemmän poissa kuin paikalla. Boran laittoi maljakon Lohnarin hyllylle, ja Tyna puolestaan katseli sitä sillä ilmeellä, että heti Boranin poistuttua kaupungista, tuolle kipolle tapahtuisi onnettomuus./p>
Hämärän saavuttua lähdimme kytikselle, joka meinasi paljastua, kun pojankoltiaisten hedelmäkärry oli päässyt irti ja vyöryi alamäkeä meitä kohti. Me ja pojat selvisimme mustelmilla ja ruhjeilla, mutta jonkin tämänkin tapahtuman ajoitus hämmensi mieltä. Katujen pimennyttyä ja kulkijoiden vetäydyttyä kotiensa tai tavernojen lämpöön, lähdimme tiirikoimaan Feneruksen asunnon lukkoa auki. Mutta joku oli jo tehnyt sen puolestamme, asunto oli läpikotaisin pengottu, ja seinälle oli jätetty verellä piirretty Xanatharin symboli.
Vetäydyimme nopeasti ja huomaamattomasti, tai niin luulimme, sillä meitä lähestyi kulman takaa nainen, joka esittäytyi Laeral Hopeakädeksi, arvonimeltään Syväveden Tunnettu Ruhtinas, ja jatkoi ”jos tulitte etsimään Fenerusta, pelkään pahoin, että olette myöhässä. Näyttäisi vahvasti siltä, että Xanathar tavoitti hänet ensin. Feneruksella oli jotain mitä minä haluan. Ehkäpä te voitte auttaa minua saamaan sen takaisin. Tämä Fenerus oli saanut käsiinsä mahtavan esineen nimeltä Golorrin Kivi. Tämä kivi pitää sisällään tiedon siitä, mihin suuri summa kaupungille kuuluvia, entisen Tunnetun Ruhtinaan kavaltamia, lohikäärmeitä on kätketty. Pyydän teitä toimimaan Syväveden parhaaksi ja etsimään sen kiven. Minä tai joukkoni eivät voi tässä asiassa ryhtyä suoriin toimiin, Xanatharin vakoojat kyllä saisivat niistä aikeista vihiä, mutta teillä ei ole sellaisia rajoitteita, sen olemme jo huomanneet. Palkkioksi saatte Syväveden Tunnetun Ruhtinaan kiitollisuuden, mikä jo itsessään on lohikäärmeitäkin arvokkaampaa. Ja mikäli tämä johtaa lohikäärmeaarteen palauttamiseen Syvävedelle, myös Kätketyt Ruhtinaat osoittavat varmasti kiitollisuuttaan.”
Odottamatta muuta kuin myöntävää vastausta, hän kertoo vielä meille kohdan josta viemäreihin kannattaa laskeutua.
Mä näitä viemäreitä kai tallaan viimeiseen asti
Emme jääneet odottamaan uutta päivää, vaan laskeuduimme pimeisiin käytäviin. Haju oli tuttu, mutta onneksi tänne oli rakennettu kävelysillat, joten emme joutuneet kahlaamaan siinä itsessään. Hetken aikaa kuljettuamme löysimme salaoven, jonka takaa käytävä jatkuu. Päätimme lähteä seuraamaan sitä. Pian törmäsimme örkkien vartiopisteeseen, toinen kuoli, mutta toinen pääsi karkaamaan ja tekemään hälytystä. Lähdimme pikana seuraamaan sitä, jottei vastustajalle jäisi aikaa rakentaa kovin monimutkaista väijytystä. Päädyimme huoneeseen, jossa oli valmiudessa kuusi duergaria, Tuijottaja – iso sellainen – kääpiö ja hälytyksen tehnyt örkki. Voimasuhteet eivät näyttäneet meille edullisilta, mutta Jared tasoitti tilannetta heittämällä huoneeseen loput helmet hienomekaanikon kaulakorusta. Räjähdysten tauottua hyökkäsimme jäljelle jääneiden vihollisten kimppuun, taistelusta tuli raju, mutta käänsimme sen lopulta eduksemme.
Seuraavasta huoneesta löytyi omalaatuinen hirviö - Mongertava Suu – joka heti meidät nähtyään alkoi pitämään omalaatuista ääntä. Jos tuo ääni pääsi korvien väliin, saattoi jähmettyä paikalleen, juosta päin seinää, tai vain lyödä jotakin lähellä olevaa. Jostain syystä kersantti Jared tuntui olevan noiden satunnaisten lyöntien suosikkikohde, varmasti ihan vain sattumaa. Lopulta hirviö tippui maahan, Barten alkoi tukkimaan verenvuotoja ja parantamaan muita vammoja, samalla kun lähes ehjinä säilyneet tutkivat arkkua jota mongertaja oli vartioinut. Sieltä löytyi läjä pikkurahaa ja jalokivin koristeltu kulta-amuletti. Sen tutkiminen jäisi kuitenkin myöhempään hetkeen, sillä vielä olisi viemäriä edessä…
Jatkuu seuraavassa osassa!
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.