Maranwë (Ulundo) - Taustaa

Pelaaja: Jukka Tanninen

Garethin ja Suur-Marathonin väliin kasvaneen hökkelikylän laitamilla, luoteesta virtaavan joen varrella ja kahden karjatilan saartamana sijaitsi vanha mylly. Aikoinaan, kun joen ranta oli vielä ollut varsin asumatonta, oli myllyssä jauhettu lähialueen maatiloilta tuotua viljaa. Myllärin kuoltua viisikymmentä vuotta sitten ei jälkipolvea työt olleet kiinnostaneet, vaan tila myllyineen oli myyty jollekin tuntemattomalle suurhaltialle. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, kuka tilan oli ostanut, mihin hintaan ja mitä siellä tehtiin. Silloin tällöin nähtiin yksittäisten suurhaltioiden menevän tilalle tai sieltä poistuvan. Muuten tila vaikutti autiolta ja hylätyltä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut tai ollut riittävän kiinnostunut mennäkseen tarkemmin asiaa tutkimaan (tai jos joku meni, ei hän siitä ainakaan muille kertonut).

Muutama vuosi sitten alkoi joen varrella tapahtua. Eräänä aamuna tilalle asteli puolisen tusinaa suurhaltiaa, etunenässä veljekset Tar-Samno Rakentaja ja Alcarin Kaksintaistelija, hevosvankkurit mukanaan. Veljekset tunnettiin hökkelikylässä ja lähialueen maatiloilla nimeltä.

Tar-Samno oli huhujen mukaan ollut rakentamassa itse Garethin linnoituksen muureja lähes neljäsataa vuotta sitten. Rakentaja tunnettiin äärimmäisen vaatimattomana ja vähäsanaisena miehenä. Eräiden tarinoiden mukaan hänelle olisi aikoinaan tarjottu töitä Suur-Marathin ollessa vielä rakenteilla, mutta mies oli kieltäytynyt. Rakentajan sielua ei Suur-Marathin loisto ja lupaukset rikkauksista olleet tahrinneet. Tar-Samno oli jäänyt Garethiin, rakentaen mm. pyhättöjä ja malmivankkureita.

Alcarin Kaksintaistelija oli veljeään selvästi lyhyempi, mutta selvästi tanakampi ja lihaksikkaampi. Hökkelikylässä Alcarinia sekä pelättiin että ihailtiin. Haltia kun oli kerännyt mainetta yksinäisenä sutena vuorilla, suojellen malmilähetyksiä ja haltioiden kaivoksia, ennen kuin oli liittynyt Haramin kokoamaan Suurten Sukujen sodan veteraaneista koottuihin turvajoukkoihin. Kertoivatpa eräät huhut myös, että Alcarin oli taistellut itse Mursuportin Taistelussa Haram Hurjan joukoissa. Hökkelikylässä Alcarin saattoi kulkea rauhassa. Lukemattomat taistelut rosvojoukkoja vastaan olivat tuoneet hänelle lisänimen, josta hänet parhaiten tunnettiin: Ereb Garaf, Yksinäinen Susi.

Veljesten johtama seurue asettui tilalle ja seuraavan kolmen viikon aikana lähialueen ihmiset saivat seurata sivusta, kun osa mylly purettiin puuosiltaan ja vanhan kivipohjan päälle rakennettiin uusi, monikerroksinen rakennus. Tar-Samno Rakentaja johti yötäpäivää rakennustöitä, ja jopa Ereb Garaf itse nähtiin vasaran varressa, asia mikä hämmenti monia sivusta seuranneita. Alcarin kun huhujen mukaan ei muuta osannut kuin viipaloida vastustajistaan puolen sentin siivuja pitkällä Kynacillaan. Tämä oli myös niitä harvinaisia kertoja, kun Yksinäisen Suden nähtiin pysyvän yhdessä paikassa pitemmän aikaa.

Eräänä päivänä haltiat olivat poissa. Myllyn paikalle oli rakentunut kaunis puurakennus, jonka etusivustaa koristi pieni terassi. Alakertaan oli tehty verstas, yläkerta oli kaiketi tehty asumista varten. Huhut, joiden mukaan joku haltia asuttaisi vanhaa myllyä, saivat pian vettä myllyynsä. Muutaman päivän päästä nähtiin suurhaltian nostavan suurta kylttiä rakennuksen räystäälle. Nahkainen esiliina vyötäisillään haltia kiinnitti kyltin ja tervehti viereisen karjatilan johtajaa, joka saapui paikalle puolisen tusinaa nautaa mukanaan. Haltia ohjasi karjan joen vieressä olevaan sivurakennukseen. Karjatilan johtajan poistuttua tiesivät tarkkasilmäisimmät sen mitä karjatilalliset olivat tienneet jo useamman viikon: joen rantaan oli valmistunut Maranwë Nahkurin työpaja.

Puoli vuotta sitten tapahtui jotain, minkä takia Nahkurin liike pysyi suljettuna muutaman viikon ajan. Myöhemmin selvisi, että Nahkurin äiti oli kuollut. Nahkurin avatessa liikkeensä oli hän kuin muuttunut mies. Ennen niin iloinen haltiamies oli nyt verhonnut kasvonsa nahkaiseen naamioon, eikä usein puhunut enempää kuin välttämättömän. Jotkut uskoivat, että naamio oli joku haltioiden perinteisiin liittyvä surumaski. Joku arveli, että kenties nahkurille oli polttanut kasvonsa parkitessaan nahkoja. Toiset taas uskoivat, että nahkurilla saattoi olla parempi syy peittää kasvonsa. Ajan kuluessa jälkimmäinen versio sai enemmän kannatusta. Ilkeämielisimmät levittivät huhua, että kenties haltianahkurilla oli synkkä menneisyys ja tämä oli peittänyt kasvonsa ettei häntä tunnistettaisi. Jotkut korkealentoisimmat jutut kertoivat haltian joutuneen kokemaan helvetillisiä tuskia ruton kourissa. Jostain kumman syystä tämä ei kuitenkaan saanut paljoa kannatusta. Liikkeellä oli myös huhuja, joiden mukaan Naamionahkuri ei ollutkaan alkuperäinen Maranwë Nahkuri. Eipä aikaakaan kun sana levisi Myllyn hirviöstä. Haltianahkuria alettiin kutsua Ulundoksi (haltiakielellä hirviö). Haltia itse tuntui pitävän nimestä, olipa hänen kerran kuultu nauravan nimelleen. Kerran Ulundolta kysyttiin, missä Maranwë oli. Haltia oli hiljaa tuhahtanut, että Maranwë oli kuollut. Se olikin kaikki mitä hänestä ikinä saatiin irti.

Mitä nahkurin töihin tuli, naamiota kantava haltia hoiti työnsä mallikkaasti. Silloin tällöin nähtiin, kun tilalla vieraili suurhaltioita yksin tai pieninä ryhminä. Ulundo antoi näille parkitsemiaan nahkoja ja tekemiään kenkiä. Läheisten karjatilojen työntekijöiltä kyseltäessä oli kuultavissa pelonsekaista kunnioitusta naamionahkuria kohtaan. Karjatilalliset olivat kuitenkin varsin tyytyväisiä nahkurin toimintaan. Karja oli lopetettu ammattimaisesti ja liikoja tuskia aiheuttamatta, nahka oli irroitettu nopeasti ja karjatilalliset olivat saaneet joko vaihtoehtoisesti ruhot vankkureihin vietäväksi tai nahkuri oli itse ajanut ruhot läheiselle teurastajalle. Vanhoja ja loukkaantuneita eläimiä vietiin paljon nahkurille lopetettavaksi. Tämän seurauksena Ulundo sai vielä yhden lisänimen: Pyöveli.

Sulavaliikkeisen nahkurin lanteita koristi pitkä Kynac, samanlainen ase kuin Yksinäisellä Sudella. Rakenteeltaan Ulundo ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä tukeva ja lihaksikas. Vähän yli kaksimetrinen ja lähes satakiloinen haltia herätti kuitenkin huomiota. Tilan ulkopuolella liikkuessaan Ulundo ei kantanut minkäänlaista panssaria, ellei mustaa nahkaista kasvosuojusta sellaiseksi laskettu. Lämpiminäkin kesäpäivinä nahkuri piti pitkähihaista ja kauluksista paitaa, mikä vain kiihdytti hänestä liikkuvia huhuja. Majataloissa humaltuneet kiertolaiset kertoivatkin kauhutarinoita hullusta haltianahkurista, joka oli leikannut ja parkinnut omat kasvonsa.

Tarina kirjoitti J. Tanninen.

Master of:

Long Kynac Leatherworking Martial Arts