Äiti Amma
Lvl: 10+Race: Kaupunkilainen
Profession: Priest
Home: Gareth; myöhemmin Bogonlinna in Boggostoliitto.
Demeanor: --
Aka: Mirella
Faction: --
Banner/Colours:--
Known allies: --
Known enemies: --
RM Stats: CO-xx; AG-xx; SD-xx; ME-xx; RE-xx; ST-xx; QU-xx; EM-xx; IN-xx; PR-xx; Appearance: --
10 Highest Skill Bonuses:
Languages, Spoken/Written: Westron 7/7;
OB:
DB: xx (without equipment) / x (maximum)
Taustaa
”Hinkkasin kylmässä jokivedessä ihoni vereslihalle, tuloksetta, pistävän lamppuöljyn tuoksu leijaili edelleen sieraimiini, en usko enää koskaan sytyttäväni lyhtyä säpsähtämättä… Voimakas koputus oveen keskeytti ajatukseni, tai enemmänkin läimäys kuin koputus. Ääni huusi nimeäni. Tunnistin sen. Malantur. Pitkän putken kerryttämä vanhan viinan käry leijaili oven läpi. Tiedän miten toimia hullujen tai humalaisten kanssa, en ole varma hullusta humalaisesta. Myötäile, elä mukana heidän humalan hämärtämissä houreissa, kerro mitä he haluavat kuulla, vahvistuksen uskomuksilleen…”
Kalan tähtimerkin alla syntyneelle, Garethin kalastajakortteleissa kasvaneelle kalastajan tyttärelle on varattuna vain yksi polku, naida kalastaja. Tämän kohtalon Mirella kohtasi kypsässä viidentoista vuoden iässä - isänsä päätöksellä - naidessaan Sergen, vähän yli kolmekymppisen menestyvän kalastajan, joka oli jäänyt lapsettomana leskeksi edellisenä vuonna. Jollei lopputulos olisi ollut niin traaginen, tarina hänen leskeytymisestään saattaisi nostaa hymyn ironiaa arvostavien huulille. Mutta se kertomus tulee jättää toiseen kertaan, nyt seuraamme Mirellaa.
Mirella kesti hääyönsä hammasta purren, kuten hänen äitinsä, isoäitinsä ja loputtomat sukupolvet ennen häntä. Sergen taloudellisesta menestyksestä huolimatta Mirellan elämä oli köyhää puurtamista, sillä Sergen pakkomielteenä oli säästää jokainen liikenevä lantti nostaakseen perillisensä pois, loputtomasta kalanperkeiden tuoksuisesta elämänkohtalosta. Tuon päämäärän eteen Mirella työskenteli kynnet verellä, miten vain koulutusta vailla oleva nainen kykeni, pyykkäystä, kokkausta, siivoamista, toisten onnekkaampien lapsien vahtimista… Sillä maailma oli päättänyt ettei hän kantaisi jälkeläistä rinnoillaan.
Kymmenen vuotta Sergei jaksoi uskoa ja toivoa, vaikka kylän naiset olivat jo vuosia sylkeneet olkansa ylitse Mirellan nähdessään, mahon kohtalon välttääkseen. Sitten hänkin alistui kohtaloonsa, ja vaipui aina vain syvemmälle erakoitumiseen muusta maailmasta. Itaruudestaan hän toki piti kiinni.
Vuodet vierivät ja kertautuivat Mirellan kasvoilla, jos hän nyt koskaan kaunotar oli ollutkaan. Vaan toivottomuus vie hymyn vahvaltakin sielulta, lopulta.
Ja noina toivottomuuden aikoina soivat ruttokellot. Sattuma oli järjestänyt Mirellan samaan kalastusalukseen Sergein kanssa, sillä tämä vakituinen apupoika oli edellisenä iltana pidätetty kapakkatappelun tähden. Ollessaan pienessä purtilossaan sataman lähellä, he kuulivat kellot, ja hetken kuluttua näkivät ensimmäiset savupatsaat. Kuten moni muukin kalastusalus, he kiinnittävät purtilonsa ison linjalaivan laahusankkurin köyteen, laskivat purjeensa, ja aloittivat rukoilun. Seurasi myrsky, ja haaksirikko.
Sergei otti osumaa, menetti liikuntakykynsä. Kova paikka itsenäiselle miehelle, joutua muiden armoille. Mirella ei miehensä hoivaamisen lisäksi jaksanut pohtia tulevaa, antoi muiden käydä kärhämät johtajuudesta, ja nöyrästi seurasi muiden viitoittamaa tietä. Vaikka turhaahan se oli, sillä sitten ilmestyi mies joka käski heidän rakentaa Peili.
Kun maailma jälleen valkeni, Mirella ei olut enää Mirella, hän oli lisäksi jotain muuta. Hänen päänsä sisällä puhui nainen joka oli tottunut johtamaan, jonka sanaa kuunneltiin, ja joka muutti maailmaa pala palata paremmaksi. Hän ei antanut tuolle äänelle valtaa, hänellä oli työ tehtävänä, velvollisuus Garethilaisena kalastajan naisena huolehtia miehestään. Tätä huolenpito seurasi vuoden verran. Muita seuraten he olivat päätyneet omalaatuisen pikkumiehen johtamaan yhteisöön, kulttiin. Lupauksia oli paljon, toteutuksia vähemmän. Mirella raatoi kahden edestä, vaikka yhteisö kantoi huolta toisista, sillä ei ollut mahdollisuutta katsoa niitä jotka vain söivät yhteisestä maljasta, eivät sitä täyttäneet.
Vuoden hiljaisen kitumisen jälkeen Sergei nukkui pois. Haudalta pois kävellessään Mirella antoi kyynelten vuotaa, elämänmittaiset surut, pettymykset ja nöyryytykset, kaikki valui pois yhtenä loputtomana kyynelten virtana. Kyynelten mukana valui pois myös Mirella, se voimaton, tahdoton, toivoton nainen sai mennä, hän antoi vallan päänsä sisällä puhuvalle äänelle. Asiat tulisivat muuttumaan. hän olisi nyt Sisar Amma.
Sisar rakensi verkostoaan linnakkeella, sana kiiri ja hänen tekonsa kertautuivat suusta suuhun toistetuissa tarinoissa, kuten tarinoilla niin usein tapana. Tarinat taisivat lopulta päätyä vääriin korviin, sillä ne käynnistivät julman tapahtumanketjun, jonka seurauksena Benedictus karkotettiin, Amma pelastui kuolematuomiolta, ja Malantur päätyi hakkaamaan Sisaren ovea.
Joten ei ihme, että kaiken tämän jälkeen Ammasta tuntui, että tämä kaikki oli liikaa tavalliselle Sisarelle. Tämä kaikki vaatisi Äidin valvovaa silmää. Amma antautui kutsumukselleen, maailmaa voi parantaa sielu kerrallaan. Voi kun kuningaskin sen ymmärtäisi, ja antautuisi pelastukselle. Sitä ei ollut näköpiirissä. Enemmän piti varoa tämän hännystelijöitä jotka yrittivät uida liiveihin, uskoen kaiketi että hänen järjestönsä olisi isompi kuin ääni joka puhui kalastajan rouvan päässä.
Sitä suurempi oli siis hänen yllätyksensä saadessaan sanan tulevalta kuningattarelta, ja kuulleessaan tämän asian. Hänetkö katsottiin sopivaksi rukoilemaan kuningasparin onnen puolesta…
”Hän sanoi Tahdon, hymyili kuten juuri vihityn miehen kuuluu, sanoi oikeat sanat, julisti maailmalle onneaan. Mikseivät hänen silmänsä sitten kertoneet samaa tarinaa, miksi ne sanoivat että hän oli juuri voittanut erän pelistä jonka säännöt vain hän tiesi, ja että pelissä olisi vielä monta erää pelaamatta, eikä kaikki kauniita, kuten tämä. Tuo mies, Boggo, hän pelottaa minua..”