Kukkaistytöstä Kuningattareksi – Rakel Liekin tarina

Rakel Liekki

Hän syntyi Roosa Ruususena, keskimmäisenä seitsenpäisestä lapsikatraasta. Mannun rauhaisalle maaseudulle, jossa Ruususen suku jo kolmannessa polvessa pyöritti mausteyrtteihin ja koristekasveihin keskittynyttä puutarhaansa. Tiskin alta saattoi saada muitakin tuotteita jos osasi kysyä.

Työn ja leikin keskellä Roosasta kasvoi pisamakasvoinen kukkamekoista pitävä nuori nainen, jonka punaiset hiukset olivat ainaisilla leteillä ja kasvoja koristi ilkikurinen hymy. Sitten koitti se päivä kun hän pitkän kärttämisen jälkeen sai vanhemmiltaan luvan lähteä yksinään Garethiin hoitamaan perheen asioita.

Roosa majoittui samaan majataloon kuin ollessaan kaupungissa yhdessä vanhempiensa tai isoveljiensä kanssa. Kun Roosa sai tilaukset toimitettua ja tarvikkeet hankittua, hän lähti vähän tutkailemaan kaupungin kujia, utelias kun oli luonteeltaan. Sitten koitti pimeys, joku veti hupun hänen päänsä ylitse ja antoi kovan iskun takaraivoon.

Hän heräsi päässä tuntuvaan jomotukseen ja kovaan kiistelyyn, koettaessaan hieroa särkevää ohimoaan hän tajusi olevansa köysissä. Sanaharkassa oli kaksi miestä, toinen kaunispiirteinen albiino, jonka punertavat silmät tuntuivat tunkeutuvan niihin katsovan mieleen. Hänen nimensä oli Mané. Toinen miehistä, Jammu, oli epäsiisti, ruokkoamaton parta ympäröi suuta joka oli täynnä mustuneita hampaita. Kaksi miestä eivät olisi voineet olla enempää erilaisia. Mané raivosi Jammulle siitä ettei tämä tajunnut tyttölapsen ja hobitin eroa.

Kun Jammu poistui huoneesta Mané astui Roosan viereen ja pakotti tämän kurkusta alas pienen pullon katkeran makuista juomaa. Mané alkaessa pudottaa housujaan Roosa tajusi olevansa alasti, ja paniikki hiipi hänen mieleensä, tytön tajutessa mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Silloin juoma alkoi vaikuttamaan, Roosa meni täysin turraksi, sekä ruumiltaan että mieleltään ja ikään kuin irtaantui ruumistaan, ja tunteettomana ulkopuolisena katseli kuinka hänen viattomuutensa riistettiin.

Roosa heräsi jälleen kipuun, koko vartaloa riivaaviin spasmeihin. Kun Mané hetken päästä lähestyi häntä tutun näköinen pullo kädessään Roosa alkoi rimpuilemaan köysiä vastaan päästäkseen kiinni putelin sisältöön. Hetken härnättyään Mané juotti nesteen Roosalle, ja helpotus levisi häneen. Sen jälkeen hänet jälleen maattiin, mutta tämä oli tuntematon mies.

Roosan jälleen herättyä, hän tajusi olevansa yksin, ja vapaa köysistä. Hän löysi vuoteen viereltä vaatteensa, pukeutui nopeasti ja hiipi ulos ovesta. Pakomatka vain jäi säälittävän lyhyeksi, kun Manén vartijat jo nappasivat hänet, ja raahasivat huoneeseen jossa oli lukuisia nuoria tyttöjä ja albiino. Kaikkien tyttöjen pupillit olivat ällistyttävän laajat, kuin yössä saalistavalla kissalla. Roosa epäili näyttävänsä itse samanlaiselta. Palkkioksi pakoyrityksestä Mané pieksi julmasti Roosan muiden tyttöjen katsellessa pelokkaan vaivautuneina. He tiesivät että Mané halusi muistuttaa kenellä on valta, ja poikkipuolinen sana vain saisi hänen huomion kohdistumaan itseensä. Hiljaisuudella ja nöyryydellä saattoi selvitä vielä yhden päivän. Sinä iltana Roosan tahto ja elämänhalu vietiin häneltä.

Niin Roosasta tuli osa Manén tyttörinkiä. Illan hämärtyessä he saivat annoksensa ja sitten heidät vietiin asiakkaiden luokse. Garethissa tuntui olevan huomattava määrä miehiä jota kiehtoi pikkutytöksi puettu hobitti, ja jota vielä saattoi kurittaa, käyttäytyi hän sitten tuhmasti tai ei. Rahaa Roosa ei nähnyt, ennen kuin yksi toistuvista asiakkaista antoi hänelle tippiä. Summan nähtyään Roosa alkoi ymmärtämään mitä tästä kaikesta maksettiin, jos pelkkä tippi oli noin paljon. Kertaalleen Roosa otti Manén hyvänä hetkenä puheeksi vanhempansa, parittaja kertoi että he olivat tulleet etsimään tytärtään, mutta tytön alennustilan nähtyään tämän kieltäneet. Roosa uskoi miestä, ehdoitta.

Hetkellisen pelastuksen hänelle soi mies nimeltä Hodor, paikallisen gangsteripomon vähä-älyinen, vaikkakin sadistisia ja psykopaattisia ominaisuuksia omaava mies. Roosalle ei koskaan selvinnyt mitä taustalla oli tapahtunut, mutta nähtävästi Hodor oli rakastunut häneen ja isänsä avustuksella hommannut hänen pois Manén tallista. Ostanut, kiristänyt vai varastanut? Roosa ei tiennyt. Mutta nähtävästi hänen olemuksensa rauhoitti Hodoria niin paljon että tämän väkivaltaisuuden ja hulluuden puuskat olivat lientyneet, joten Hodorin isän mielestä kauppa varmasti kannatti.

Hodor järjesti Roosalle pienen luukun, ja tämän päivittäisen annoksen elämän eliksiiriä. Eikä vastapalvelusta tarvinnut välttämättä suorittaa kuin muutamia kertoja viikossa. Aikaisempaan verrattuna elämä oli lähestulkoon siedettävää. Lähestulkoon.

Sitten Hodor menehtyi, hänet puukotettiin kuoliaaksi jonkun järjettömän kapakkariidan päätteeksi. Gangsteripomolla ei ollut enää mitään syytä suojella menehtyneen poikansa huoraa, joten Roosa lensi kadulle. Vanha ammatti kutsui jälleen, huumeet vain olivat harmillisen kalliita. Lisäksi hänen vain piti olla varovainen ja pysytellä kaukana Manén hallitsemilta alueilta. Asiakkaiden hankinta osoittautui yllättävän hankalaksi, joten rahaa piti hankkia myös varkauksin, petoksin ja huijauksin. Tätä jatkui vuosia.

Ruttokellojen alkaessa soimaan Roosa oli viihdyttämässä erään aluksen kapteenia tämän hytissä. He molemmat juoksivat kannelle, ja nähtyään laiturille leviävän kaaoksen Roosa piiloutui köysipinojen sekaan. Hän pysytteli piilossa kunnes laiva oli päässyt irti laiturista ja hämärä laskeutunut. Myrsky alkoi ujeltamaan takiloissa ja keinuttamaan laivaa hänen lähtiessä etsimään jotain syötävää. Myös ensimmäiset pahoinvoinnin oireet tuntuivat olevan tuloillaan, hänellä oli yksi annos mukanaan, sillä selviäisi päivän, ehkä kaksi.

Ravinnon etsintä katkesi tuttuun ääneen, jostain jumalten julmasta oikusta Mané oli tällä samalla aluksella, ja löytänyt hänet. Vaistomaisella reaktiolla Roosa singahti karkuun, albiino perässään. Sitten valtaisa aalto iskeytyi laivan keulaan. Roosa lennähti kaidetta vasten, ja Mané hänen ylitseen, miehen saaden vaivoin otteen partaasta ja jääden roikkumaan aluksen kylkeä vasten. Jotain tapahtui Roosalle kun hän katsoi miestä silmiin, jotain syttyi hänessä. Vihan ja koston liekki. Hän kaivoi esiin pienen veitsen, ja katseli hetken kuinka Mané yritti kiivetä takaisin alukselle. Isku silmään, toinen toiseen, viilto kaidetta puristaviin sormiin, raivoisa karjaisu ja hurja isku läpi kämmenen. Putoavan miehen hätääntynyt huuto, ja seuraava aalto joka lennätti irrallaan pyörivän airon Roosan ohimoon.

Hobitti heräsi sinisten silmien lempeään katseeseen, kuvan kauniit haltiasilmät. Hän kertoi Roosan olleen tajuttomana lähes viisi vuorokautta. He olivat selvinneet myrskyn ensimmäisestä aallosta, mutta taivaanranta näytti siltä, etteivät koettelemukset olleet vielä ohitse. Roosa tajusi puristavansa jotain nyrkissään, jäniksen päätä esittävää amulettia joka oli tarttunut hänen käsiinsä kamppailussa Manén kanssa. Hän sitoi sen kaulalleen. Sitten hän ymmärsi mikä oli toisin, yli kymmenen vuotta kestänyt tarve turruttaa itsensä oli poissa, tajuttomuus oli pelastanut hänet vieroitusoireilta. Pieni puteli taskusta lensi partaan ylitse ennen kuin hän ehtisi harkita asiaa tarkemmin.

Sitten myrsky jälleen iski, ja kun koettelemus oli ohitse, Roosa makasi tähtitaivaan alla, rantahietikolla aluksen jäänteiden keskellä. Sieltä täältä kuului avunhuutoja ja rähjääntyneitä haltioita, kääpiöitä ja ihmisiä alkoi kaivautumaan esiin romun seasta. Kalju, roteva mies tuntui ottavan johdon ja järjestävän haavoittuneiden hoitoa, tarvikkeiden keräilyä hylyn jäänteistä ja suojan järjestämistä.

Aamun valjetessa he näkivät lähistöllä ison kartanon, ja muiden mukana Roosa lähti sitä kohti. Kaljupää oli avaamassa kartanon ovea kun varkaan vaistot heräsivät Roosassa ja hän pysäytti miehen. Roosa järjesti ryhmälle turvallisen sisäänpääsyn, ja näytti kuinka ovessa oleva ansa olisi tappanut miehen. Tämä vaikeni. Jäniskoru tuntui alkavan lämmittää Roosan rintaa, ja hän tajusi muiden nyt katsovan kuuntelevan häntä, ikään kuin hänellä olisi viisaus ja valta päättää mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Roosa antoi vaistojensa tehdä päätöksiä puolestaan. Kun kaljupää kysyi hänen nimeään, hobitti oli hetken hiljaa, muisti sitten hetkeksi sisällään syttyneen tulen joka oli kääntänyt kaiken parempaan, ja vastasi Liekki, Rakel Liekki.

Näitä ja Saarella vietettyjä vuosia Rakel pohti kun kaljupää – Lothar oli hänen nimensä – tuli ilmoittamaan että vartijat olivat nähneet Kartanosaarta lähestyvät lautan, jolla oli oksentelevan kääpiön lisäksi ainakin yksi lapsi sekä sangen epämääräinen joukko kaikkea muuta...

Tarinan kirjoitti H. Jokinen.