Henefuin Ja Eioo
Sijoittuu aikaan ennen Seikkailuja
Tähdetkin olivat pilvien toisella puolella - yön pimeys oli täydellinen. Edessä häämöttävän talon ikkunasta näkyi kynttilän kajastus. Itse talo oli matala, vain yhden kerroksen korkuinen. Sen sijaan huoneita talossa olisi useita, eikä kaikkiin olisi ikkunoita. Talon pihan muodosti kolmen pihlajan varjostama ruohotasanko. Muita puita ei näkynytkään silmän kantavissa. Onneksi ulkona ei ollut koiraa, kuten ei ole ollut aiemmillakaan Henefuinin vierailukerroilla. Hän hiipi lähemmäksi valaistua ikkunaa käyttäen hyväkseen puiden suojaa. Ei sikäli, että Henefuin pelkäsi näkyvänsä - ei todellakaan. Näkymättömyys pitäisi siitä huolen, ja ruohotasangolla oli hiljaista kulkea.
Henefuin pysähtyi tarkastelemaan ikkunan takaa itse huonetta. Huone oli melko suuri. Huoneessa oli kaksi ovea, molemmat suljettuja. Sisustuksena oli leveä pöytä, jota reunusti neljä tuolia. Syrjemmässä oli keittotilat. Tuoleilla istui vanhan näköinen mies, sekä nuori, lihava ja ruma lapsi. Mies oli pukeutunut vaaleaan tunikaan ja villahousuihin, joiden väri vastasi hyvin hänen hiustensa väriä. Jaloissaan hänellä oli saappaat. Miehellä ei näkynyt aseita vyöllään, eikä pöydällä, eikä koko huoneessa. Lapsella sen sijaan oli ainoastaan lannevaate yllään. Henefuin ei muistanut koskaan nähneensä vastaavanlaista ihmistä... Jos tämä nyt ihminen ylipäänsä oli. Vaan eipä sillä olisi mitään väliä hänen kannaltaan.
Vanha mies istui selin ikkunaan päin ilmeisesti selittäen lapselle jotain - miehen pää liikkui hieman, ja kädet koettivat kertoa jotain. Lapsi istui paikallaan, ja katseli suoraan miehen kasvoihin. Henefuin hymähti itsekseen. Ellei hän olisi ollut näkymätön, lapsi olisi todennäköisesti havainnut hänet. Hän päätti katsella hetken vanhan miehen ja lapsen käytöstä. Lapsi oli poikkeuksellisen rauhallinen, hän vain istui paikallaan hievahtamatta, tuijottaen mustilla silmillään suoraan mieheen. Lapsi ei myöskään näyttänyt avaavan suutaan lainkaan. Hän vain kuunteli.
Tarkkaillessaan parivaljakkoa Henefuin pohti sisäänpääsyä. Talon seinät olivat suojattua, sen hän tiesi. Suojaus ei ollut vahva, mutta saattaisi hälyttää sisälläolijat - vanhuksen ainakin. Ikkunoita ei saisi ehjänä irti, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ovi. Ovi tosin oli myös suojattu ja taatusti lukossa. Lisäksi se oli ansoitettu. Henefuin päätti lopulta, että nopein tapa päästä parivaljakon luo oli suora siirtyminen samaan huoneeseen. Hälytys ei sinällään haittaisi mitään, sillä hänellä oli yllätysetu puolellaan. Henefuin nyökkäsi itsekseen hyväksyvästi, ja alkoi tehdä toimintasuunnitelmaa.
Muutaman kerran syvään henkäistyään Henefuin siirsi itsensä sisällä. Vanhus ei näyttänyt reagoivan mitenkään tapahtuneeseen, vaan jatkoi tarinaa samaan malliin. Vanhus kertoi jostain kauan sitten tapahtuneesta asista, eikä Henefuin kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Sen sijaan hän lähti siirtymään hiljaa lapsen taakse miekka valmiina.
Vanhuksen äkillinen naurunrämähdys pysäytti Henefuinin. Hän huomasi, kuinka vanhus katsoi tarkalleen hänen suuntaansa ja hymyili. Lapsi sen sijaan oli ymmällään tapahtuneesta. Henefuin manasi hiljaa mielessään epäonneaan. Hän niin toivoi, että olisi tällä kertaa pystynyt yllättämään Mestarinsa. Hän kuitenkin havaitsi, ettei vanhaa kettua niin vain huijattaisi. Henefuin näpäytti itsensä näkyväksi Urdrathin kehoituksesta ja asettui istumaan pöydän ääreen. Lapsi toljotti häntä kuin aavetta, mutta ei kuitenkaan tehnyt elettäkään paetakseen. Henefuinin mielestä se oli hyvä merkki.
Urdrath esitti Henefuinille Eioon, woselapsen, jonka hän oli adoptoinut, ja josta hän aikoisi kouluttaa pätevän soturin Maagin palvelukseen. Urdrathin kertoessa kuinka oli löytänyt lapsen Henefuin tutki tarkasti lapsen reaktioita, käytöstä ja olemusta. Lapsi istui puhua pukahtamatta, mutta hänen säikähtänyt ilmeensä laantui pian. Henefuin havaitsi, että lapsen mustia silmiä oli mahdoton tulkita. Toinen hyvä merkki, varsinkin soturissa.
Kerrottuaan Henefuinille Eioon tarinan Urdrath totesi, että pikku-Eioon olisi syytä mennä nukkumaan. Eioo ei vastustellut yhtään, kun Urdrath tarttui hänen käteensä ja talutti hänet toiseen huoneeseen. Sillä aikaa kun Urdrath oli poissa, Henefuin etsi kaapista itselleen viinipullon ja lasipikarin, kaatoi itselleen punaista nestettä ja maistoi sitä. Kaataessaan toista pikarillista Urdrath palasikin ja istuuntui pöydän ääreen. Hänellä oli Henefuinille jälleen tehtävä, todella tärkeä sellainen. Henefuin kyyristyi lähemmäs ja kuunteli tarkasti...