Tämä Legendaarinen, Ällistyttävä, Tosi Sankareiden Äksönkertomus (LÄTSÄ (tm)) sai alkunsa Esgarothista 11.7. Erûn vuonna 1640 Kolmatta Aikaa. Tämä osa alkaa pelipäivämäärästä 15.9.1641 Kolmatta Aikaa.


[Seuraava osa] [Edellinen osa]
[Ohita hahmokuvaukset]

LÄTSÄ:n (tm) Sankarit:


Durthang: Metsämiesnuorimies, joka löytyi tajuttomana. Nimeksi on vakiintunut Dimmu. "Se sydän oli kauheen evil, mutta mä onnistuin hallitsemaan sitä". Osaa taikoa Firewalleja, ja sittemmin on myös erilaiset boltit lentäneet. Tuliset pallot ovat myöskin saaneet suuren suosion. "Tää on Jedimiekka." Alkaa jo kyllästyä muiden ruikutukseen. Tuliset vasamat ovat vaihtuneet keltavihreäoransseihin. On melkoinen örkinsurma.


Urho Kaataja: Suomalaisparantaja, joka lähti henkilökohtaisista syistä hieman etelämpään. Hämmästyttävän nopeasti oppi perusparantamisen alkeet, ja nyt sujuukin jo hieman vaativammat operaatiot. Pitkäjousi on suosikkiase. Urheasti kaatui yhdestä iskusta maahan leikkien kuollutta lopputaiston ajaksi.


Dil-Vilya: Harmaahaltia Taur Rómenista. Tuli oppiin Or-Sarniin isänsä käskystä, ja sai heti vastuullisen tehtävän pitää huolta yhdestä Laen-sauvasta. Tikari on lempiase. "Ootsää muka mun opettaja?!" Taikoi omat taikavoimansa kauas pois pariksi viikoksi.


Gilin Gaarm: Kääpiö rautavuorilta. Tuli Järvikaupunkiin etsimään seuralaisia matkalleen kohti ystävänsä kotia, joka sijaitsi jossain Varjovuorilla. Olipa hänellä jopa karttakin mukana, jonka avulla perillepääsy on varmasti helppoa ja vaivatonta.


Dínen Faroth: Harmaahaltia Synkmetsästä. Henkilökohtaisista syistä etsiytyi Järvikaupunkiin, tavoitteenaan päästä Varjovuorille. Tykkää ampua jousella, ja tuntee haltioiden historiaa melko hyvin.


Ari-Mhûn: Gondorin armeijan tiedustelija, joka sittemmin luopui palveluksesta ja vaelteli kohti Järvikaupunkia. Haistaa vaikka mitä vaikka miten pitkän matkan päästä, ainakin jos tuulenvire on sopiva.


Brad Northrod: Sivistynyt (?) ylhäisöluokan edustaja. Järvikaupungin kauppakillan johtajan poika, jonka pitäisi päästä isänsä mielestä näkemään maailmaa, mutta turvallisesti kuitenkin.


Nedhar Vahva (NPC): Bradin henkivartija, joka yrittää neuvoa rämäpäistä ja innokasta Bradia olemaan vähemmän rämäpäinen. Esim. lohikäärmeitä ei olisi välttämättä syytä nähdä, ehkä parempi olisi jos niiltä vältyttäisiin kokonaan...


Örkkiväijytys - Järvikaupunki

Urho paikkasi kaikki jotka pystyi. Lepäiltiin jonkin aikaa ja lähdettiin hiljaisina jatkemaan matkaa kohti Järvikaupunkia. Loppumatka sujuikin ihan ilman ongelmia, ja matkan aikana tuli tajuihin mm. Hreowalda. Järvikaupungissa vastaanotto oli aluksi innostunut, sitten hieman laantui (kun ryhmä kertoi Freamundille kaiken), ja lopulta taas oli iloinen. Ryhmä antoi Hreowaldalle monta kymmentä kultarahaa pakolaisille jaettavaksi, ja tämä ele liikutti urheaa naista suuresti. Sillä välin kun ryhmän jäsenet paranivat, toimintakykyiset tutustuivat lisää kaupunkiin ja auttelivat pakolaisia rakentamaan omia asuntojaan.

Díneniin ja Giliniin otti jossain vaiheessa yhteyttä eräs arvokkaan näköinen herra, joka halusi palkata pojalleen saattuetta. Hänen poikansa olisi matkalla pohjoisen kauppakaupunkiin Buhr Thurasigiin, ja koska matkalla saattoi olla mitä tahansa vaaroja, ei hän poikaa ihan ilman saattuetta uskaltanut laittaa liikkeelle. Neuvottelujen ja kokousten ja juttelun jälkeen Dimmu, Dil-Vilya ja Urho huomasivatkin olevansa osa saattuetta, johon kuului kaksi järvikaupunkilaista, harmaahaltia, woosi sekä kääpiö. Kaikille saattajille oli luvattu muutama kultaraha siitä että Brad Northrod pääsisi ehjänä Buhr Thurasigiin. Brad maksaisi rahat paikan päällä. Hän ei kuitenkaan ollut ihan yksin outojen muukalaisten joukossa, vaan hänellä oli henkilökohtainen henkivartija, Nedhar Vahva.

Varusteet tulivat rajatuin määrin Bradin isän kustannuksella, ja ryhmällä oli varaa ostaa hevosetkin. Pääsääntöisesti saatiin ihan hyviä hevosia, jotka sitten jaettiin arvalla. Kunhan oltiin valmiita, lähdettiin matkaan. Matka kulkisi Laakson kautta kohti pohjoista - ohjeet olivat, että älkää poiketko tältä tieltä. Laaksoon päästiin ihan vaivattomasti, siellä yövyttiin ja kyseltiin hieman suuntia. Edelleen samat ohjeet: jatkakaa vain pohjoiseen, niin pääsette perille. Ja varokaa örkkejä.

Koko matkalla ei nähty örkkejä, ja suurin jännitys oli siinä, osattiinko lähteä neljän tien risteyksestä oikeaan suuntaan. Siinäkin onnistuttiin, kuten myöhemmin huomattiin. No, välillä satoi vettä jolloin Gilin oli kuuro, mutta eipä sitäkään tainneet kaikki havaita.

Buhr Thurasig

Kaupunki ei ollut mitenkään erikoisen iso tai hieno. Se sijaitsi kahden korkeamman kukkulan välissä, ja ensimmäiselle kahdesta portista vievä tie nousi kukkulalle mutkitellen. Ensimmäisellä portilla otettiin kaikista tullimaksu, jonka maksettuaan ryhmä saattoi jatkaa seuraavalle portille, jossa maksukuittia näyttämällä pääsi eteenpäin. Kaupunkia suojasi sivustoilla olevien kukkuloiden välissä oleva korkeahko muuri. Koko kaupunki koostui muutamista rakennuksista sekä isosta keskusaukiosta, jossa sijaitsi lakastuneita kukka-asetelmia. Keskusta oli tyhjillään, mutta myöhemmin kävi ilmi, että siellä pidettiin suuret markkinat, joihin tuli väkeä jopa Rhûnin järven rannoilta saakka.

Ensimmäiseksi tietysti mentiin Valittavan Tuulen majataloon varaamaan huonetta ja kyselemään hieman kaupungista. Ihmeellisiä ei ollut aivan viime aikoina tapahtunut, joskin örkkejä oli havaittu hieman normaalia enemmän. Ja kaupungissa ei ollut alkemistia, eikä sieltä löytynyt parantajaakaan. Ainakaan sellaista joka osaisi käyttää taikoja parannukseen. Niinpä mentiin syömään ja istumaan baarin puolelle. Brad maksoi palkkionsa muulle ryhmälle, ja kukaan ei oikein tiennyt mitä tehtäisiin seuraavaksi. Kääpiö toi tässä vaiheessa esiin, että hänen pitäisi lähteä tapaamaan ystäväänsä, ja matka yksin olisi varmasti vaarallinen. Hän näytti karttaansa, ja kunhan ensin tajuttiin miten päin sitä pitää lukea ja mikä rajaviiva oli metsää tai vuorta, Dínenkin sanoi, että hänenkin pitäisi kulkea Varjovuorilla. Muilla ei ollut tätä vastaan mitään. Brad.htmkin kommentoi, että "tämä paikka taisi tullakkin jo nähtyä yhden päivän aikana, ei täällä ole mitään mielenkiintoista".

Beornanin 
taistelukirves Loppuillasta joku kiinnitti huomiota pitkään, vaaleahiuksiseen mieheen, joka tuntui seuraavan ryhmää varsin intensiivisesti. Miehellä ei ollut muita varusteita kuin nahkainen rintalaatta vaatteiden päällä, sekä seinää vasten nojasi iso ja hieno taistelukirves. Gilin kävi jututtamassa miestä tarjoten tälle tuopposen olutta, jota mies ei kuitenkaan juonut. Sen sijaan hän kertoi Gilinille lohikäärmeestä. Hän esittäytyi Beornaniksi, ja oli tullut kaupunkiin etsimään rohkeita ja kyvykkäitä sotureita. Hänen tarkoituksenaan oli surmata lohikäärme Bairanax, joka oli vuorostaan tappanut Beornanin pojan sekä useita muita nuoria sotureita. Beornan oli aiemmin yrittänyt klaaninsa vanhempien sotureiden kanssa taistella Bairanaxia vastaan, mutta lohikäärme oli tappanut kaikki muut, ja olisi tappanut Beornaninkin, ellei eräs toinen lohikäärme olisi käynyt Bairanaxin kimppuun.

Gilin kuunteli tarkkaan hörppien aina välillä oluttaan. Kun tarina oli lopussa, hän kävi kertomassa koko hommasta muulle ryhmälle, ja tämän jälkeen Beornan pyydettiinkin ryhmän pöytään. Hän ei kuitenkaan suostunut tulemaan, vaan ryhmä tuli hänen luoksensa. Kyseltiin hieman lisää, ja vaikka Beornan kertoi lohikäärmeen olevan mahdollisesti loukkaantunut, ryhmän kokeneempia henkilöitä hieman hirvitti tällainen tehtävä. Muutkaan olleet kuulleet hyvää lohikäärmeistä yleensä. Beornan lupasi palkkioksi koko lohikäärmeen aarteen, mutta ruumiin ja ehkä jonkun hänen itsensä valitsemansa esineen hän pitäisi. Tästä hän ei suostunut tinkimään.

Hetken mietittyään ryhmä suostui lähtemään kovia kokeneen soturin mukaan. Tämän jälkeen osa jäi vielä alas katselemaan menoa, kun taas Dimmu ja muutama muu menivät huoneisiinsa. Yhdessä pohdittiin keinoa saada ylivoimainen vihollinen surmatuksi. Beornan olisi epäilemättä pätevä lisä, mutta jos kerran hänen klaaninsa valiosoturitkaan eivät olleet pärjänneet, niin... Dil-Vilya ilmoitti heti, että hän ei lähtisi mihinkään ennenkuin hän taas voisi loitsia. Niinpä Beornanilta kysyttiin kauanko hän voisi odotella täällä ennenkuin olisi pakko lähteä. Hetken mietittyään hän vastasi odottavansa ryhmää viikon eikä päivääkään enempää.

Dimmu alkoi tutkia mitä tiesi Bairanaxista - ja yhtäkkiä hän muistikin lähes kaiken koko olennosta. Ja koska hän tiesi kaiken, tajusi hän senkin että pystyi valmistamaan surmariimuja mm. nuoliin ja aseisiin. Dimmu työskentelikin myöhään yöhön taikoessaan Bairanaxinsurmariimuja Dil-Vilyan nuoliin ja muiden aseisiin. Beornanille tästä ei kuitenkaan kerrottu. (Dimmu heitti erikoisonnistumisen Lohikäärmetietouteen, ja siten kykeni todellakin saamaan tarpeeksi olennosta selville surmataikuuden tekemiseksi. -GM huom.)

Aamuvarhain kääpiön mennessä syömään aamupalaa hän näki majatalon isännän, Ligradorin, neuvonpidossa erään toisen miehen kanssa. Gilinin nähdessään isäntä viittoi tätä tulemaan lähemmäs. Kävi ilmi, että aamuyöllä läheiseltä maatilalta oli joussut pieni poika (nimeltään Fidoric), joka oli katsellut kukkulan laelta kuinka örkit olivat polttaneet hänen talonsa, ryöstäneet eläimiä ja surmanneet hänen perheensä. Örkit olivat sen jälkeen lähtineet kohti vuoria tyytyväisen näköisenä. Poika oli odotellut peloissaan jonkin aikaa ja lähtenyt sitten pimeässä juoksemaan kohti Buhr Thurasigia.

Niinpä majatalon isäntä pyysi kääpiöltä ystävineen apua. Toinen mies esittäytyi Buhr Thurasigin hallintoneuvoksen johtajaksi Wuthgildiksi (ja majatalon isäntäkin oli yksi sen viidestä jäsenestä) ja lupasi viiden kultarahan palkkion jokaiselle, joka lähtisi örkkien perään ja tuhoaisi ne kertaheitolla. Kääpiö kävi kiireesti herättelemässä toverinsa hakkaamalla jokaisen huoneen oven ja huuteli jotain örkeistä, ja yllättävän nopeasti oltiin innokkaina menossa örkkien perään. Tai no, Dil-Vilya ei ollut lainkaan innokas, koska hänen taikansa eivät vieläkään oikein tuntuneet toimivan. Beornanille kerrottiin myös asiasta; tämä vain tyytyi nyökkäämään ja murahti jotain. Kunhan vielä viimeiset varustetarkistukset oli saatu tehtyä, lähdettiin pojan mukana kohti hänen maatilansa raunioita. Oikeastaan Ari-Mhûn johti koko ryhmää - kuullessaan tutun sanan 'örkki' hän oli sännännyt kaupungin reunamille etsimään (haju)jälkiä örkeistä mutta ei ollut niitä löytynyt. Kuitenkin hän oli innokkaimpana kärjessä kulkemassa.

Örkkien luola

Pian, vain noin kolmen virstan matkan jälkeen, saavuttiin Fidoricin poltetun kodin luo. Maassa näkyivät yhä hänen perheensä ruumiit. Rauinoita ei tutkittu sen enempää, vaan lähdettiin jatkamaan jälkien seuraamista. Noin 10 virstan matkan jälkeen nähtiin muutakin kuin vuoristoa ja kukkuloita. Polku haarautui, ja toinen haara meni pienen puron yli kohti pientä metsää. Toinen haara sen sijaan meni noin virstan päässä olevan kukkulan huipulla olevan mökin luo. Ryhmä päätti olla menemättä mökille, vaan jatkoi eteenpäin. Polku sukelsi pian pieneen metsään ja kiemurteli erään kukkulan juurta pitkin. Joku huomasi luolan suuaukon kukkulalla, mutta Ari-Mhûn haistoi voimakkaana ilmassa leijuvan karhun tuoksun. Luolaan ei tehty sen kummempaa tuttavuutta, vaan se ohitettiin hiljaa.

Pian polku meni pienen suoalueen läpi puroa seuraillen, mutta kukaan ei uponnut suohon. Puolen virstan päässä näkyi maanvyörymä, joka oli tukkinut polun. Ari-Mhûn haistoi suden ja örkin. Maanvyörymä kierrettiin, ja pian nähtiinkin kaksi luolaa kahden eri kukkulan kupeessa. Ari-Mhûn hieman haisteli ja tutki ja huomasi pian että suden tuoksu tuli toisesta luolasta ja örkin toisesta. Lisäksi hän näki örkkien rautasaappaiden jälkiä. Kaiken lisäksi hän huomasi metallin kimalluksen toisen suuaukon kohdalta. Niinpä päätettiin mennä siihen luolaan mistä tuli örkkien lemu. Dil-Vilya jäi vahtimaan luolan suuaukkoa (johon johti melko huomaamattomat kiveen hakatut portaat - suuaukko oli noin kuuden jalan korkeudessa maanpinnasta). Suuaukkoa vartioinut örkki ehti hieman kirkaista ennenkuin oli jo hengetön. Ryhmä oli hiipinyt kukkulan toiselta puolelta ja onnistunui yllättämään örkin.

Sisällä ei ollut yhtään valoa, mutta se ei tuottanut ongelmia. Kapea suuaukosta lähtenyt käytävä johti suureen saliin, jonka yhdellä sivustalla näkyi kivestä hakattu pöytä, ja keskellä salia oli omituisia kivimuodostelmia, jotka ulottuivat aina noin 10 metrin korkeudessa olevaan kattoon asti. Lisäksi salista lähti kuusi eri käytävää suuaukolle johtavan käytävän lisäksi. Pöytä oli heti kaikkien mielenkiinnon kohteena, ja Dimmu löysikin sen alta pienen lattialuukun. Lattialuukku oli täynnä roskaa, ruuantähteitä, likaa ja sen sellaista. Joku halusi kuitenkin tutkia sitäkin tarkemmin, ja tällä kertaa löytyikin jotain. Pieni pussi, jossa oli 10 kultarahaa, hopeinen, vääntynyt ja lommoinen hopeinen (mithriliä kuten pian selvisi) tikari, 12 jalokiveä, pieni pullo jossa oli jotain ainetta sekä hopeinen kaulakoru.

Tikari oli tehokas epäkuolleita vastaan, mutta ei ollut parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Mikään muu ei ollut maagista, eikä kukaan tiennyt mitä pullossa oli. Kukaan ei kuitenkaan halunnut edes maistaa. Niinpä lähdettiin tutkimaan sivukäytäviä. Yhdestä haarasta löytyi örkin lisäksi ruostuneita aseita ja homeista nahkaa, toisesta kaksi örkkiä ja kirjahylly täynnä jotain limaa, joka joskus ehkä oli ollut kasa kirjoja. Yksi kuudesta haarasta oli sortunut, ja kääpiö päätteli, että jos sitä alkaisi kaivamaan, saattaisi käytävä sortua uudestaan. Yksi käytävänpätkä johti tyhjään kammioon, kun taas toinen teki pienen lenkin ja yhtyi toiseen käytävään.

Yksi käytävistä johti kapealle kielekkeelle, jonka toisella puolella oli pohjattomalta näyttävä pudotus. Kielekettä pitkin päästiin kuitenkin helposti jatkamaan matkaa, ja tultiin pienempään kammioon. Tästä kammiosta lähti neljä uutta haaraa. Keskellä kammiota oli kaivo. Ketään ei kuitenkaan huvittanut mennä lähelle hauraan näköistä kaivonreunaa. Yksi haara oli jälleen sortunut, toisen päässä oli noin kahden ja puolen metrin korkeudessa oleva tasanne, jossa oli yksi örkki (josta päästiin nopeasti eroon, vaikka se tuottikin hieman hankaluuksia johtuen örkin sijainnista), kolmas johti tiilimuuriin, ja niinpä lähdettiin tutkimaan neljättä.

Neljäs käytävä laski jyrkästi alas jonkin matkaa, kääntyi jyrkästi oikealle ja päättyi syvään kuiluun, jonka yli oli asetettu muutama lankku. Huomattiin, että yksi lankku oli lähes laho, ja se tuskin kestäisi paljoakaan painoa. Tämän lankun päälle ei astettu vaan jatkettiin matkaa. Käytävä kääntyi taas jyrkästi, ja joku huomasi noin nilkan korkeudelle viritetyn narun. Sen yli astetuttiin, jatkettiin hieman matkaa, ilma muuttui vähän kylmemmäksi ja löyhkäsi hirveälle, ja tultiin pienen kammion suulle. Kammiossa sitten olikin pehmeää sinistä hohtava örkki, jolla oli keltaiset silmät. Ari-Mhûn pelästyi tätä otusta niin paljon, että lähti karkuun, ja onnistui välttämään sekä ansalangan että petollisen lankun. Dil-Vilya vain näki vilahduksen woosista kun tämä juoksi hänen ohitseen. Pari (Gilin, Paldamir ja joku muu) muutakin säikähti, mutta he eivät kauhultaan muistaneet lankaa, vaan jäivät verkkoon roikkumaan. Örkistä ei kuitenkaan ollut vastusta Dimmulle, a href="urho.htm">Urholle ja Nedharille. Örkki yksinkertaisesti tuhoutui - haihtui ilmaan. Mitään merkittävää tavaraa ei täältä löytynyt.

Odoteltiin hetki, että kaikki ehtivät rauhoittua, ja sitten päätettiin mennä tutkimaan tiilimuuria uudestaan. Huolimatta muutaman minuutin kestäneistä kaivausoperaatioista seinään ei tullut reikää, joten Dimmu päätti taikoa portaalin. Muurin takana oli pieni kammio. Kammion lattialla oli noin kymmenen luurankoa ja seinustalla hylly, jossa oli hometta ja likaa. Näillä ei ollut väkivallan merkkejä, mutta ei myöskään mitään tavaraa. Huoneessa oli lisäksi muutama arkku, joissa ei kuitenkaan ollut mitään arvokasta. Kun koko paikka oli tutkittu ja putsattu, päätettiin lähteä pois tutkimaan mökkiä tarkemmin.

Mökki oli selvästi isompi kuin ihmisen asumus. Se oli tehty junttaamalla paaluja vieri viereen ja tiivistämällä aukot savella. Katto koostui kokonaan isoista lehtipuun oksista. Lukko oli helppo tiirikoida, eikä sisälläkään ollut ketään. Koko mökistä ei löytynyt mitään, joten päätettiin lähteä kokonaan pois. Näistä örkeistä ei enää olisi harmia lainkaan. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään erikoista, ja Buhr Thurasigissa odotti Wuthgildin lupaama palkkio. Ryhmä teki jalon teon - antoi palkkiorahat Fidoricille. Ligrador vuorostaan lupasi ettei ryhmän tarvinnut maksaa enää ruuasta tai yöpymisestä, ja että tämä ilta olisi heille muutenkin ilmainen. Tänään juhlittaisiin.

Kohti Bairanaxin pesää!!

Beornanin ajaksi antama viikko läheni uhkaavasti loppuaan, eikä Dil-Vilya vieläkään pystynyt taikomaan. Haltia oli koko ajan sitä mieltä, että hän jäisi reissusta pois ellei taikavoimat tulisi takaisin. Täysin sattumaa olikin se, että juuri viimeisen mahdollisen päivän aamuna Dil-Vilya havaitsikin pystyvänsä tekemään loitsuja! Tästä hän oli riemuissaan ja harmissaan samaan aikaan. Hän päätti kuitenkin lähteä muiden mukaan lohikäärmettä tappamaan.

Beornanin kanssa lähdettiin matkaan Buhr Thurasigsta. Beornan kulki karhuna jotta pysyisi ryhmän hevosten vauhdissa mukana, tosin jonkin matkaa ryhmän sivulla jottei hevoset pelästyisi häntä liikaa ja Ari toimi tuttuun tapaan tiedustelijana. Matka sujui rauhallisesti kunnes eräänä yönä vartijat huomasivat ison käärmeen tulevan leiriä kohti. Iso ja pelottava lohikäärmehän se oli ainakin joidenkin mielestä ja nämä päättivät lähteä karkuun hevosten esimerkin kannustamana. Mm. Beornan oli yksi niistä jotka lähti karkuun. Onneksi kyseessä ei ollut Bairanax vaan pienempi luolakäärme. Dimmu ehti heittää etulinjan taistelijoihin muutamia suojataikoja ennen tappelua ja käärmeen tullessa taisteluetäisyydelle se kuolikin erittäin nopeasti. Brad ei ehtinyt edes virittää joustaan ennen kuin käärme oli jo kuollut. Dil-Vilya otti lohikäärmeen kulmahampaan muistoksi taistelusta. Muuta ihmeellistä matkan aikana ei tapahtunutkaan.

Kun saavuttiin Bairanaxin luolan läheisyyteen maasto oli palanutta, mutta lohikäärmettä ei välittömästi nähty. Dimmulla olikin hyvin aikaa heittää tarvittavat suojaloitsut ryhmän taistelijoille. Vasta ryhmän kierrettyä etummaiset kukkulat näkyi suuri lohikäärme seuraavan kukkularivistön harjalla. Samaan aikaan myös lohikäärme huomasi ryhmän ja pian juostiinkin joko Beornanin perässä lohikäärmeen kimppuun tai sitten vastakkaiseen suuntaan. Beornan muutti muotonsa karhuksi ja alkoi vaihtamaan iskuja lohikäärmeen kanssa. Taistelu oli verinen ja pitkä, mutta lopulta Bairanax kuoli haltian surmanuoleen. Hän olikin ehtinyt ampua niitä jo muutaman ilman näkyvää vaikutusta. Beornan oli tajuttomana, mutta a href="urho.htm">Urho sai parannettua hänet.

Bairanaxin luola tuntui turvalliselta yöpymispaikalta nyt kun lohikäärmekin oli tapettu joten yö vietettiin siellä ja aamulla otettiin lohikäärmeen aarre mukaan ja jatkettiin kohti Gilinin serkun kaivosta. Osa ryhmästä oli sitä mieltä että kääpiö olisi voinut ilmoittaa jo kylässä että aikoo mennä suoraan lohikäärmeen luolalta serkkujaan tapaamaan, että ruokaa olisi voinut varata enemmän mukaan. Toisaalta kylään oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin kaivokselle ja Gilin vakuutti että sieltä varmasti saadaan riittävästi ruokaa mukaan kunhan ensin päästään sinne asti. Beornan opasti ryhmälle läheisen polun ja neuvoi seuraamaan sitä kunnes tie kääntyy pois kukkuloiden juurelta ja sen jälkeen seuraamaan kukkuloiden reunaa. Kaivoksen pitäisi olla alueen suurimmalla huipulla, joten sen löytämisessä ei pitäisi olla mitään ongelmia ja menihän sinne polkukin. Kunhan vain se löydettäisiin niin loppu sujuisi helposti. Yllättävän pian polku kääntyikin pois kukkuloiden luota, mutta kukaan ei tiennyt seuraisiko polku kukkuloiden suuntaisesti, vai lähtisikö se aivan jonnekin muualle. Varmuuden vuoksi lähdettiin seuraamaan kukkuloiden juurta myöten.

Kääpiön kirje

Matka oli muuten rauhallinen mutta kerran havaittiin karhuja vähän kauempaa ja koska ne eivät olleet kiinnostuneet meistä niin ne jätettiin rauhaan. Muutaman päivämatkan jälkeen saatiin korkea vuorenhuippu näkyviin ja arveltiin sen olevan hakemamme vuori. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut lähteä ylittämään kukkuloita suoraan vaan haluttiin tarkistaa löytyykö karttaan piirretty polku. Kun vuorenhuippu alkoi olla menosuuntaan nähden oikealla puolella päätettiin seuraavana aamuna lähteä suoraan vuorta kohti, vaikkei mitään polkua ollutkaan siihen mennessä löytynyt. Yöllä leiriin tuli joku haltiaruhtinas jonka kanssa jutskattiin jotain ja se suostuikin opastamaan ryhmän kääpiöpolulle, jonka yli ryhmä oli jo mennyt. Aamulla lähdettiin takaisinpäin kääpiöpolulle jonne saavuttiinkin hämärän tullessa. Seuraavana aamuna haltia hyvästeli porukan ja ryhmä lähti polkua pitkin kohti vuorta.

Vuorelle saavuttaessa huomattiin että kaikki ei ollut niin kuin piti: koko seutu vaikutti asumattomalta ja vuoren seinämässä olevat pariovet oli väännetty auki, aivan kuin jotain isoa olisi väkivalloin mennyt siitä sisään. Hevoset ja ylimääräiset varusteet päätettiin jättää kauemmaksi ja lähdettiin tutkimaan olisiko kääpiöistä ketään hengissä vai asuttaisiko luolaa jokin aivan muunlainen otus. Varovaisen lähestymisen jälkeen päästiin portille jossa ihmeteltiin pitkään minkälainen otus portista olisi päässyt sisään ja olisiko se vielä sisällä vai olisiko se jättänyt luolan hyökkäyksen jälkeen rauhaan. Samalla huomattiin että portin molemmin puolin oli hyvin piilotettuja ampuma-aukkoja. Portin lähistöltä löytynyt kämmenen kokoinen lähes musta suomu antoi aihetta varovaisuuteen luolaan mentäessä.

Lopulta päätettiin mennä erittäin varovasti sisälle luolaan. Dil-Vilya huomasinkin sisälle päästyään että samanlaisia ampuma-aukkoja oli myös jonkin matkaa portin sisäpuoleisessa käytävässä ja kyseisen käytävänkohdan molemmilla puolilla oli laskettavat ristikot. Lisäksi huomattiin sivukäytävässä oleva ansaluukku. Ryhmä päätti mennä ensin sivukäytävään, josta löytyikin useita hyvin mielenkiintoisia lukittuja ovia. Ovet tiirikoitiin auki ja aina löytyi vain nukkumakomero, joissa oli pöytä, sänky ja arkku. Edempänä oli lisää samanlaisia huoneita tosin niissä ovet olivat auki eikä vieläkään mitään kiinnostavaa ei löytynyt. Seuraavaksi tutkittiin huone joka oli selvästi ollut jonkinlainen arkistointihuone. Erään pöydän laatikostot olivatkin vielä lukittuja ja toivo jostain arvokkaasta heräsi ryhmän keskuudessa. Laatikoista löytyikin kirjoja jotka käsittelivät kaivostoimintaa, jalokivillä parantamista ja olipa joukossa päiväkirjakin. Ainakin kääpiön mielestä nämä kävivät pienestä aarteesta. Muille kääpiökielellä kirjoitetut kirjat eivät auenneet ihan niin hyvin. Päiväkirjassa viimeisin päiväys oli 3 vuotta sitten, mutta mistään hyökkäyksestä ei siinä puhuttu mitään. Kirjassa mainittiin myös että luolastossa on ansoja. Ansat ovat lattialaattoja jotka antavat periksi, kun riittävän paljon painoa tulee laatan päälle, jolloin uhri tippuu 8 m syvään kuoppaan, jossa on piikkejä pohjalla. Kirjassa mainittiin myös, että nämä ansat ovat useimmiten käytävien risteyksissä. Tämän jälkeen ryhmä etsikin ansoja aina ennen käytävien risteyskohtia. Tosin ensimmäisen suoralla käytävänpätkällä olevan ansan jälkeen älyttiin että niitä voi olla ihan missä tahansa tässä luolastossa. Vaikka ansat olivat vaikeita havaita ja niitä oli runsaasti huomattiin ne kuitenkin aina ajoissa.

Matkaa jatkettiin ruokasalin näköiseen huoneeseen. Ryhmän tutkiessa keittosyvennystä alkoi yhtäkkiä kuulumaan iloista puheensorinaa ja laulua, jonka katkaisi kuolonkirkaisu. Osa ryhmästä säntäsi välittömästi ulos eikä muutkaan viihtyneet huoneessa pitkään, vaikkei äänille mitään selkeää lähdettä ollutkaan havaittu, eikä mitään vaaraa ollut näkyvissä vaikka äänet toistuivatkin vähän ajan kuluttua. Kun ryhmä saatiin taas kokoon jatkettiin seuraavaan huoneeseen, jonka keskelle oli jätetty lattiasta kattoon ylettyvä kvartsisuoni jossa oli pieniä hopeahiukkasia, jotka kimaltelivat kuin tähdet lyhdyn valossa. Huone oli todella upean näköinen, todellinen louhimistaidon mestarinäyte. Seuraavaksi käytävä kaartui takaisin leveämpään pääkäytävään ja päätettiin palata takaisin portille ja tutkia ensimmäinen toiseen suuntaan menevistä käytävistä.

Taas löydettiin sarja pieniä asuinkomeroita. Vähän kauempana käytävä ylitti maanalaisen virran kivisiltaa pitkin huoneeseen, jossa oli keskellä koroke ja reunoilla koristeltuja pilareita. Muuten huone oli tyhjä, joten siihen ei jääty aikaa tuhlaamaan. Matkan jatkuessa seuraavaan huoneeseen ryhmän valtasi epämiellyttävä tunne, aivan kun joku olisi tarkkaillut heitä ja he huomasivatkin edessään salin toisella laidalla todella suuren mustan kiiluvasilmäisen olennon, joka makasi suuren aarrekasan päällä. Puolet ryhmästä valtasi välittömästi pakokauhu ja he ryntäsivät ulos salista ryhmän toisen puolikkaan seuratessa ei ehkä ihan niin paniikissa, mutta vähintään yhtä lujaa. Tosin lyhdynkantaja joka ensimmäisten joukossa oli juossut ulos osaltaan helpotti jäljessä tulevia valitsemaan taktisen peräytymisen taistelemisen sijaan. Ulos päästyään ryhmä kokoontui pitämään kriisipalaveria joka venyikin pitkäksi keskusteluksi koska lohikäärmettä ei näkynyt eikä kuulunut.

Viimein päätettiin että lohikäärmeet on pahoja ja maailma olisi huomattavasti parempi jos kyseessä oleva yksilö saataisiin poistettua elävien kirjoista. Tosin myös lohikäärmeen himolootti houkutteli myös joitakin ryhmän jäseniä. Dimmun taiottua muutamia suojaloitsuja ryhmä lähti takaisin lohikäärmeen luolaan valmiina kohtaamaan vihollisen. Ensimmäisen epäonnisen astuessa käytävään joka johti lohikäärmeen pesänään pitämään saliin, hän kaatui maahan ja jäi huutamaan tuskissaan. Tämän uuden käänteen jälkeen päätettiin antaa parantajan tutkia voitaisiinko Nedhar parantaa ja sillä välin voitaisiin arvioida tilanne uudelleen. Koska käytävä oli ilmeisesti liian kapea lohikäärmeelle voitiin asiaa ihmetellä rauhassa käytävän suuaukon vieressä. a href="urho.htm">Urho sanoikin vähän aikaa tutkittuaan, että hän ei voi enää Nedharia auttaa koska hänen koko luurankonsa oli sulanut pois. Nedhar kuolikin hyvin pian. Seuraavaa siirtoa alettiin välittömästi miettiä, mutta sitten kulman takaa kuului vahingoniloinen ääni joka keskeytti neuvonpidon. Ilmeisesti lohikäärmeillä on todella hyvä kuulo.

Lohikäärmeen kanssa jutskattiin kaikenlaista josta asian täysin unohtanut känninen pelinjohtaja voi kirjoitella tähän jotain. Muu porukka kyllästyi aiheeseen jo neljän aikaan yöllä, jonka jälkeen pelinjohtajat jäivät vielä ryyppäämään ja jatkamaan juttujaan.

Tällä välin osa ryhmästä lähti tutkimaan luolaston muita osia toivoen että sieltä löytyisi jotain joka auttaisi lohikäärmeen tappamisessa. Ensin tutkittiin huone josta löytyi lahonnut kaivoskärry ja takaseinässä oli usean metrin levyinen hopeasuoni. Pääkäytävän päässä oli suuri sali joka oli täynnä ahjoja ja muita malmin ja metallin käsittelyssä tarvittavia laitteita. Sieltä käytävä jatkui leveänä kaartuen lohikäärmeen pesää kohti, joten sinne ei uskallettu mennä. Päätettiin tutkia vielä yksi huone jonka ovi oli poikkeuksellisesti kiinni. Runsaista ansoista viisastuneena päätettiin ensin tutkia ansoja oven ympäristöstä ennen kuin edes kokeiltaisiin oliko ovi lukossa. Ja ansojahan oven ympäriltä löytyi: lattiassa oven edessä oli tuttu laatta-ansa ja ovessa oli ansa joka ampuu nuolen, todennäköisesti myrkytetyn, jos ovea yritetään avata muulla kuin oikealla avaimella. Tämähän ei tietenkään ryhmää estänyt vaan Dimmu heitti loitsun ja oven lukosta kuului naksahdus avautumisen merkiksi. Sisältä löytyi suuri määrä hopeaharkkoja. Niistä ei tietenkään olisi mitään hyötyä lohikäärmettä vastaan, mutta lohikäärme oli tällä välin tehnyt ehdotuksen. Jos jokainen ryhmän jäsen antaisi yhden omistamansa taikaesineen niin se päästäisi ryhmän menemään jos esineet olisivat riittävän voimakkaita.

Huima pakoretki ja yöllinen kohtaaminen

Tämä kuulosti huomattavasti paremmalta kuin edellinen ehdotus ryhmän kääpiön ja haltijoiden jättämisestä lohikäärmeelle muiden saadessa mennä, mutta silti epäiltiin pitäisikö se oman osuutensa sopimuksesta? Päätettiin yrittää pakenemista sillä ryhmä oli saanut haltuunsa gargoilien tornista käärön jolla saadaan koko ryhmä lentämään todella nopeasti. Tarkoituksena oli lentää hevosten luokse, ottaa tarvittavat tavarat mukaan ja lentää niin korkealla kauas ettei lohikäärme pystyisi tekemään ryhmälle mitään. Suunnitelma tuntuikin hyvältä, mutta sitten Dil-Vilya yritti lentää kapeassa käytävässä liian lujaa ja lensi ensimmäisen mutkan kohdalla suoraan seinään. a href="urho.htm">Urho ja Brad yrittivät kantaa Dil-Vilyaa, mutta tämä oli liian raskas ja he eivät pystyneet lentämän ja kantamaan häntä samanaikaisesti. Niinpä hän sai selvitä yksin ulos luolasta, jonka suuulla Dimmu odottelikin valmiina heittämään lentoloitsun. Tosin Dimmun loitsu kesti huomattavasti lyhyemmän ajan ja sillä pystyi lentämään huomattavasti hitaammin, mutta ainakin sillä päästäisiin lohikäärmeen ulottumattomiin. Lohikäärmeen syöksyessä ulos oltiinkin jo turvallisen etäisyyden päässä, tosin hevoset ja suurin osa varusteista ja Bairanaxin aarteesta oli menetetty. Ruokaakaan ei olisi kuin kahdeksi päiväksi koska sitä ei ollut varattu paluumatkaa varten ja osa ruuasta jäi hevosten satulalaukkuihin. Lisäksi paluumatka jouduttaisiin tekemään kävellen jolloin se kestäisi vähintään kaksinkertaisen ajan tulomatkaan verrattuna.

Niinpä kävi, että ruoka loppui parin päivän päästä. Paldamir oli kuitenkin joskus etsinyt ruokaa luonnosta, joten hän onnistuikin löytämään aina joka päivä jotain syötävää. Ei tosin riittävästi kaikille, mutta kuitenkin sopivasti. a href="urho.htm">Urho toki osasi itse tehdä omat eväänsä. Matka oli varsin tylsää aina erääseen yöhön, jolloin leiriin ilmestyi vartiomiesten huomaamatta harmaaseen kaapuun pukeutunut vanha mies, jolla oli harmaa suippokärkinen hattu päässä ja kädessä pitkä sauva. Mies esittäytyi Gandalfiksi ja sanoi etsivänsä Dimmua. Dimmu herätettiin, ja Gandalf kyseli ensimmäisenä Moraegin kohtalosta. Valitettava kuolema kerrottiin, ja Gandalfiksi esittäytynyt miekkonen alkoi tiedustella sen jälkeen Adnasta, Aradrinesta, Detlefistä, Bruenorista ja muista jo aikoja sitten kuolleista ryhmän jäsenistä, jotka sattuivat olemaan Harhalinnassa.

Kävi ilmi, ettei siitä porukasta ollut hengissä enää muita kuin Dimmu. Gandalf hetken mietittyään ja ryhmän jäseniä katseltuaan kohautti olkiaan ja alkoi kertomaan, kuinka oli jäljittänyt ryhmää melkein vuoden verran. Aluksi hän oli katsellut hieman ryhmää ystävänsä Galadrielin peilistä, ja lopulta vakuuttunut, että ryhmä olisi oikea, varsinkin Strayholdin tapahtumien perusteella. Tässä vaiheessa Dimmu sanoi, että "älä vaan sano että meidän pitää mennä tappamaan Harhalinnan Maagi.." Gandalf vastasi tähän: "Tehtävänänne on surmata Harhalinnan Maagi."

Gandalfkaan ei tiennyt Maagista oikein mitään, mutta sitäkin innokkaampi hän oli kuuntelemaan ryhmän edesottamuksia lohikäärmeiden ja Maglorin ja kaiken muun kanssa. Ne, joiden ei tarvinnut olla vartiossa, menivät nopeasti takaisin unille, ja vartiomiehet juttelivat Gandalfin kanssa, jolle oli ystävällisesti tarjottu yöpymismahdollisuus leiristä. Gandalf toki otti tarjouksen vastaan ja jatkaisi vaellustaan vasta aamun koittaessa.

Agaz huomasi leirinuotion loisteen kaukana, ja tarkalla näöllään erotti vain kolme vartiossa olevaa. Niihin riittäisi kolme kiveä. Agaz lähti löntystelemään mahdollisimman hiljaa kohti leirinuotioita iso kivi heittovalmiina. Kun Agaz oli muutaman sadan metrin päässä, leirissä jostain syystä alkoi tapahtua jotain kummaa. Yllättäen ihmisiä ilmestyi lisää. Agaz ei tästä lannistunut, vaan alkoi hiipiä entistä kovempaa vauhtia kohti leiriä. Agaz tajusi kyllä, että vastustajia olisi enemmän kuin häntä, mutta hän luotti kiveensä. Kun hän oli suunnilleen heittoetäisyydellä, leirissä joku välähti kirkkaasti ja jokin kirkas tuli häntä kohti. Hän yritti syödä tuon tunkeilijan, mutta ei onnistunut. Niinpä hän päätti heittää kiven tarkoituksenaan yllättää leiri.

Yhdestä peikosta ei todellakaan ollut vastusta ryhmälle kuin muutamaksi kierrokseksi. Peikon heittämät kaksi kiveä kyllä osuivat Dil-Vilyaan, mutta mitään suurta vahinkoa ei tullut. Gandalf tyytyi katselemaan vierestä miten ryhmä selviäisi tällaisesta vastuksesta. Hän mietti, että jos peikkoja olisi tullut enemmän, hän olisi ehkä voinut jo tehdä jotain. Mutta koska ryhmä pärjäsi loistavasti, hän vaan tyytyi katselemaan. Pian kuolleen peikon ruumis kannettiin hieman kauemmas ja jatkettiin unia.

Parin päivän päästä kohdattiin seitsemän hukkaa, ja taistelusta olisi voinut tulla tappavakin, mutta Dínen taikoi jostain esiin kaksi täyslevyhaarniskaan pukeutunutta taistelijaa, jotka hieman tasoittivat mittasuhteita. Mitään vakavaa ei ryhmälle tapahtunut tässäkään taistelussa. Kuolleessaan hukat vain katosivat ilmaan savupössähdyksenä. Seuraavina matkapäivinä ryhmä eksyi kerran, löysi paljon pilaantunutta ruokaa, kohtasi yhden maalohikäärmeen (joka lähti karkuun kun Paldamir osui siihen kerran) joka ei saanut edes karkuun muita kuin Dínenin eikä vahinkoa muihin, ja pian oltiinkin neljän tien risteyksessä. Syntyi kinaa mihin suuntaan mentäisiin. Suurin osa oli sitä mieltä, että suoraan vaan, ei saanut kääntyä mihinkään. Gilin kuitenkin oli eri mieltä, ja niinpä lähes kaikki kaivoivat muistiaan. Gilin muistikin, että tästä oli kuljettu aikaisemmin, ja tämä tie veisi jonnekkin ties minne. Risteävä tie sen sijaan kulki välillä Järvikaupunki - Buhr Thurasig.

Muiden kaivellessa muistiaan Ari-Mhûn kaiveli nenäänsä, johon sattui örkin ja suden haju. Tämän tiedon kuultuaan Dil-Vilya päätti lennellä korkeammalle katsomaan mitä näkyy, ja takana näkyikin yli 10 örkkiä, joukossa muutama sudenratsastaja. Pikapalaverin jälkeen ryhmä oli näkymätön ja matkaa päätettiin jatkaa varovasti kohti Buhr Thurasigia. Toivottiin, etteivät örkit seuraisi heitä. Ja eiväthän ne seuranneetkaan. (Koska yksi täydellisesti havainnossa epäonnistunut örkki onnistui vakuuttamaan muut onnistuneet siitä, ettei siellä oikeasti mitään ollut. -GM. Huom.)

Seuraavana yönä ryhmä ei enää ollutkaan näkymätön, ja se olikin hyvä, sillä vartiossa ollessaan ja tähtiä tuijottaessaan Dil-Vilya näki jonkin peittävän Galadóren tähtikuvion. Dil-Vilya tunnisti otuksen siivekkääksi pedoksi, ja kaiken lisäksi sillä oli ratsastajakin selässä. Suuntana oli noin Buhr Thurasig, ja otus ei lentänyt ihan ryhmän päältä. Jostain kumman syystä otus ei kiinnittänyt leirinuotioon mitään huomiota - tai sitten sen ratsastajaa ei moinen asia kiinnostanut. Yhtäkaikki, muut saivat kuulla tapauksesta vasta aamulla. Aamusella mietittiin myös että kuinkahan pitkä matka olisi vielä kaupunkiin. Yksimielisyyteen ei päästy, joten päätettiin etsiä vielä ruokaa varmuuden varalta. Löytyihän sitä, ja lähdettiin tekemään matkaa. Noin 1½ tunnin matkan jälkeen saatiinkin kaupunki näkyviin, ja Paldamir heitti rehut repustaan tien varteen. Matka-arvio oli mennyt *hiukkasen* pieleen...

Jatkuu seuraavassa osassa!!!


Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen GM Mikko Kakkonen. Kappaleet "Kohti Bairanaxin Pesää" ja "Kääpiön Kirje" on Tuukka Kotirannan kirjoittamaa.