Amandûl testaa Dimmun


Sijoittuu osan 23. aikaisiin tapahtumiin.

Amandûl oli päättänyt, missä ja miten testaisi Dimmun mahtia. Oikeastaan ratkaisu oli yksinkertainen. Sellainen paikka, missä hän ei voisi tehdä juurikaan tuhoa. Aarrekammio. Palkkion verukkeella hän saisi muutkin sinne, ja voisi samalla tarkkailla heidän reaktioitaan tulevasta. Oikea aika ottaa palkkio puheeksi oli tietenkin ruokailun jälkeen. Silloin heillä olisi hyvä olo, ja sitä paitsi se tuntuisi ihan luonnolliselta jatkeelta. Se toimisi.

Ensimmäinen merkittävä havainto oli Dimmun halukkuus tutkia itse kaikki esineet. Etenkin se, että hän onnistui siinä todella vaivattoman näköisesti. Sen täytyi tarkoittaa jotain. Joko vähäpätöisen näköinen ihmisnuorukainen oli kaikkea muuta kuin hän näytti olevan, tai sitten hänellä oli vain tavaton tuuri. Toisaalta... Dimmun rauhalliset ja harkitut liikkeet, jäätävä katse, ja etenkin ainainen pieni hymy huulilla... Itsevarmuutta?

- "No niin, nyt olette saaneet valita kukin mitä haluatte. Huomaan, ettette todellakaan ottaneet mitään vähäpätöisiä esineitä... Mutta luvattu mikä luvattu. Ne ovat nyt teidän. Mutta on minulla muutakin. Se paperinpalanen, minkä neiti Cirya kertoi löytäneensä. Mitä tiedätte siitä?"

Amandûl kuunteli rauhallisesti ryhmän vähäisiä tietoja. Kuten hän epäilikin. Suunnitelma toimi kuin unelma. Pienen selityksen jälkeen oli oikea aika ottaa toinenkin laensauva esille, ja kertoa hieman niiden mahdista. Ja "ehdottaa", että josko Dimmu haluaisi kokeilla niitä, ystävällisesti olkapäälle taputtaen...

Amandûl tunsi jäätävät väreet selässään. Tuo nuorukainen ei piitannut vähääkään hänen loitsustaan. Hän kyllä teki sen mitä käskettiin, mutta teki sen vapaasta tahdostaan... Mahdotonta. Muu ryhmä sen sijaan katseli tuota nuorukaista silmät suurena, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota. Hyvä niin - ehkä hänen kasvoiltaan olisi saattanut lukea järkytyksen. Tuossa nuorukaisessa on todellakin jotain - jotain mahtavaa. Epäluonnollista. Mutta kuitenkin hyvää. Muutenhan Tornin puolustus olisi napannut hänet. Eihän hän sentään niin mahtava voinut olla.. Ja toisaalta taas. Häneen oli vaikuttanut sauvojen mahti, ja vielä melko voimakkaasti. Voimakkaammin kuin Amandûliin itseensä. Dimmun esineet kieltämättä olivat poikkeuksellisia, mutta ei niissäkään ollut tuollaisia voimia. Siitä Amandûl oli täysin varma. Mistä tuo nuorukainen sitten ammensi voimansa vastustaa hänen loitsujaan... Ja Daelhaelinin... Ja Menellorin... Ja ehkä jopa Tornin.

Samalla Amandûlille valkeni. Kaikki loitsut olivat kohdistuneet mieleen. Ei fyysisiä vaikutuksia, pelkästään henkisiä. Tämä asia pitää välittömästi saattaa muiden tietoisuuteen. Tuosta pojasta voi olla meille kovasti hyötyä, tai sitten hän on meille uhka. Sillä jos hänellä on mahtia olla välittämättä minun loitsuista sekä puolustuksesta, voin vain toivoa että hän on meidän puolella. Morandir todellakin oli nähnyt tuossa nuorukaisessa jotain valtaisaa. Mutta mitä se oli?