Kalparannikko 4
[Edellinen osa]
[Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]
Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä? Hyppii talojen katoille ja niiltä alas. Lahjoo Joeta Joen omilla kultarahoilla.
Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi. Peruna! Paistettuna!
Elmer Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään. Paitsi maagisessa pimeydessä.
Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja.
Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta?
Arnoul Maanala 1: Taisteluvasarahobitti. Täys. Metalli. Vaippa. Ja tietysti muukin varustus on täyttä metallia. Lanseerasi taktisen termin "hidastempoinen rynnäkkö".
Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa. Lanttukin leikkaa aika usein.
Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa. Kummassa taskussa on ryhmän ja kummassa omat rahat?
Kohti tukikohtaa
Kun olimme saaneet paranneltavissa olevat haavat parannettua ja esineet tutkittua, kokosimme tornin alakerroksiin luurankojen palasista ja huonekaluista kokon jonka Egan tuohusti tuleen. Tämän jälkeen metsävartijat totesivat että meidän osuutemme sopimuksesta oli tullut täytetyksi. Damienin viitta oli siinä mielessä jännittävä, että opeteltuaan sitä käyttämään, sillä pystyi näkemään joka suuntaan. Mahdolliset haittavaikutukset vain olivat sitä luokkaa, että kaapu päätyi Veljeskunnalle luovutettavien tavaroiden joukkoon. Elmarin käden paraneminen veisi ainakin neljä päivää, mutta sitä ei jääty odottelemaan.
Nukuimme yön savuavan tornin käryssä ja jatkoimme aamulla matkaa. Saavuttuamme Yksinäiseen Metsään, Arnoul, Jared ja muut joilla oli ylimääräistä rahaa hankkivat Satilta luuesineitä etelässä myytäväksi, Bartem oikein innostui laittamaan ryhmän kassasta pienen sijoituksen kaupan käyntiin. Määrällisesti kannettavaa tuli vähän, mutta sijoituksena useamman kymmenen kullan verran.
Seuraavana aamuna jatkomme hitaasti kiiruhtaen kohti Targosia, ja koska Elmarin käden takia kiiruhtaminen oikeasti oli hidasta, yövyimme matkalle Thermaleinessa. Seuraavana päivänä pääsimme Targosiin ja löydettyämme Peddywinklen majoituimme tuttuun majataloon. Kauppias malttoi pitää pokerinaamansa illalliselle saakka, kunnes aloitti kyselytulvansa retken tapahtumista.
Jared toimi puhemiehenä ja selitti tapahtumat pääpiireissään, pyysi sitten nähdäkseen Peddywinklellä olevan sivun Daemonin päiväkirjasta, ja kun sen käsiala ja repäisyjälki täsmäsivät päiväkirjaan, saatiin varmuus että oikeasta kirjasta oli kyse. Koska reissu oli muuttanut alkuperäisestä muotoaan, Jared halusi neuvotella ehtoja uusiksi, ja pitkän väännön jälkeen saimme pitää päiväkirjaa lukuun ottamatta löydetyt tavarat itsellämme. Lupauduimme myös saattamaan vankkurit takaisin Luskaniin, korvausta vastaan luonnollisesti.
Epäselväksi jäi mitä Peddywinkle kirjallaan aikoi tehdä, vai tiesikö vielä itsekään.
Peddywinkellä meni pari päivää hoitaakseen asiansa loppuun, ja sen jälkeen pääsimme matkaan. Dell oli joutoaikanaan kerryttänyt pieneen mieleensä suuren määrän ajatelmia jotka hän välttämättä halusi jakaa Eganin kanssa – koskivathan ne sentään perunaa – maahisen suosikkijuuresta. Ensimmäinen päivä sujui rattoisasti Dellin kertoessa, kuinka perunaa voisi paistaa, keittää, muusata, kypsentää... Jos Egan tunsi sisimmässään ylpeyttä siitä, kuinka hyvin Dell oli perehtynyt perunan eri kulinaarisiin ominaisuuksin, hän piti tämän ylpeyden visusti poissa naamaltaan ja loihti tilalle enemmänkin ahdistuksesta ja pakokauhusta kertovan ilmeen.
Toisena matkapäivänä, tiedustelijoina kulkeneet Oleg ja Jared huomasivat edessä yksittäiset vankkurit, jonka vielä hengissä olevat vartijat kävivät epätoivoiselta näyttävää taistelua suurempaa hiisi- ja örkkilaumaa vastaan. Hälytyksen annettuaan tiedustelijat ryntäsivät taisteluun, Oleg nyt vain vähän hitaammin kiiruhtaen. Ehkä Oleg halusi kokeilla Arnoulin "hidastempoista rynnäkköä".
Kun pääjoukko yksi kerrallaan ehti mukaan taisteluun, saimme melko helposti viholliset kaadettua, mutta sitä ennen he ehtivät surmata vielä kaksi vartijaa. Kuolleiden vihollisten lisäksi tappotantereelta löytyi viisi kuollutta vartijaa sekä vankkureiden molemmat vetohevoset. Taistelun hälvettyä vankkureista ilmestyi nuori kaunis nainen joka esittäytyi neiti x:ksi, ja kertoi olevansa matkalla pohjoiseen. Kun myös taistelun äänien vaimennettua saapui Peddywinkle paikalle, ja nämä päätyivät neuvottelemaan sopimuksesta jonka mukaan hän myi kaksi neljästä hevosestamme neidille. Hinta jäi meille mysteeriksi.
Autoimme ensin vartijoita hautaamaan kuolleet ja sitten paloittelimme hevoset. Egan savusti niistä parhaat palat matkaeväiden täydennykseksi molemmille seurueille. Aamulla hyvästelimme ja jatkoimme tahoillemme. Matkavauhtimme hidastui huomattavasti, kun molempien vankkureiden edessä oli vain yksi hevonen, mutta onneksi ehdimme vielä samana iltana yöpymään Hundlestonen pikkukylään, josta Peddywinkle sai hankittua lisää hevosia.
Loppumatka Luskaniin kesti vielä reilun viikon, mutta sen aikana ei sen kummallisempia tapahtunut.
Luskanissa majoituimme Yksisilmäiseen Jaskaan, hankimme laivakyydin suojelua vastaan Ikikesään Laivoihin kuulumattomalta kapteenilta ja keräsimme kelpo voitot, kun Peddywinklen avustuksella myimme luuesineet. Sen jälkeen olikin mukava istua iltaa, kumota lasi jos toinen ja laittaa tämän karavaanin asiat pakettiin.
Aamulla keräsimme kamat ja siirryimme satamaan, jossa alustamme jo lastattiin. Kun Arnoulin ponillekin oli löytynyt paikkansa lähdimme matkaan. Merimatkaa kesti viisi päivää, vailla mainittavia tapahtumia. Sitten saavuimme Ikikesään ja jatkoimme välittömästi matkaa kohti tukikohtaamme Tiedon Saleja, sama paikka jossa noin kolme kuukautta sitten olimme tavanneet ja lähteneet suorittamaan Operaatio Huurretta.
Glooriaa ja kunniaa
Tuskin ehdimme majoittua kun meidät jo kutsuttiin antamaan raportti Kapteeni Machelalle ja tämän esikunnalle. Niin kiire ei kuitenkaan ollut, että kylpy, parran- ja hiustenleikkuu sekä ruokailu ja juomailu olisivat jääneet välistä. Siistiytynyt ja hyvinvoiva ryhmä johdatettiin suureen saliin, jossa toveri Kapteeni Machela odotti - yhdessä parin muun korkea-arvoisen toverin kanssa. Korkea-arvoisempi näistä kahdesta oli Tukikohdan matriarkka, toveri Delores, keski-iän ylittänyt Tutkija. Toinen merkittävä henkilö oli toveri luutnatti Solomon, Ylläpitäjä, Ikikesän alkuperäinen asukas ja yksi harvoista, jotka selvisivät hengissä Hotenown tulivuoren purkauksesta kolmisenkymmentä vuotta sitten. Toveri Machelan toimiessa puheenjohtana Oleg kertoo Bartemin puolesta retkemme tapahtumat parantajan nyökkäillessä myöntyvästi taustalla. Machelan hyvin terävien tarkentavien kysymysten jälkeen Rhett puolestaan käy läpi Luskanin tapahtumat aina siihen saakka, kun hyvästelee toveri Vuolan ja toveri Orbackin, ja samalla pyytää lupaa palata pohjoiseen etsimään kadonneita tovereitaan. Delores paljastaa, että pyyntö on aiheellinen, sillä Mirabarin Tukikohdasta ei ole kuulunut rapottia Rhettin kuvausta vastaavista henkilöistä.
Machelan kysyessä Oleg luettelee operaation aikana havaitut tai huostaan otetut Merkittävät & Mielenkiintoiset Maagiset esineet, Deloresin esittäessä mahdollisesti hyvin vakioituja Tutkijoiden kysymyksiä esineisiin liittyen. Hyvin pian ryhmä oppikin jo vastaamaan etukäteen matriarkan "missä ja koska havaittu, kenen hallussa esine oli jne" -kysymyksiin. Tämän jälkeen vakiintuneen tavat mukaan esineet, joille ei ole ryhmälle käyttöä luovutettiin Veljeskunnalle. Joe ei tästä ohjesäännön kohdasta ollut varmaan kuullutkaan, niin syvään mies huokaisi kun hänen ei tarvinnut luopua maagisesta ketjupanssaristaan. Erityisesti kuvaus Bogon lingosta herätti päällystön mielenkiinnon.
Machelan jo lopetellessa tilaisuutta Delores pukkaa häntä kylkeen, ja Machela näyttääkin muistavan tästä jotain. Virallisella ilmeellä ja äänellä hän kertoo ryhmälle, että "ryhmän tekemien suoritusten ja toveri Martin raportin perusteella ja Pohjoisten Operaatioiden johtajan toveri Dirkin hänelle myöntämin valtuuksin hänellä on ilo ja kunnia nimittää toveri Jared ryhmän johtajaksi, toveri kersantti Jarediksi. Edelleen edellä mainittujen seikkojen perusteella hänellä on ilo ja kunnia nimittää toveri Boran toveri korpraali Boraniksi, Jaredin varamieheksi ja puoliryhmän johtajaksi. Tämän lisäksi hän palkitsee koko ryhmän Veitsen Veljeskunnan Ristin 2. luokan Ansiomitalein. Ryhmää tullaan kutsumaan tästä eteenpäin virallisesti Ryhmä Jarediksi." Aika monen ilme meni jännäksi, kenties olivat odottaneet, että Oleg saisi ylennyksen. Vaan tänään ei ollut Olegin vuoro saada natsoja hihoihin.
Seremonian ja aplodien jälkeen he antavat ryhmälle noin viikon verran aikaa valmistautua seuraavaan tehtävään. Viikon voi käyttää halutessaan kaupungin tutkimiseen, Muurin partioinnin osallistumiseen (mutta Muurilta poistuminen Rotkon puolelle on ehdottomasti kiellettyä) tai ihan vain lepäämiseen. Delores korostaa, että heillä on hyvät suhteet Lordi Ikituleen, joten ryhmän tulee ehdottomasti välttää kaikenlaista riitaa Ikitulen palkka-armeijan joukkojen (ja siten myös Suojelijan Enklaavin vartiokaartien kanssa. Heidän ei tule missään nimessä puuttua mihinkään, mitä he näkevät Mintarnilaisten tekevän, olipa se sitten mitä tahansa. Machela kehottaa vielä olemaan menemättä lähelle Ikilinnaa, puhumattakaan sen raunioista. Myös Jokialueen kaupunginosaa kannattaa välttää varsinkin öiseen aikaan. Machela lisää, että jos jotkut ryhmän jäsenet etsivät nautintoja, sitä ei erikseen kielletä, ja parhaat nautinnot saa nautintokeskus Kuuyöstä, joka sijaitsee ilmassa leijuvalla maahiukkasella, sattumoisin näköyhteyden päästä Lordi Dagult Ikitulen komentokeskuksesta, Oikeuden Saleista. Salin tornit nousevat korkealle satamaa päin olevan suojaavan muurin yläpuolelle.
Machela vielä korosti, että ryhmälle on jo valmiina seuraava tehtävä, joskin se voi vielä muuttua kuluvien päivien aikana. Hän lisää, että Rhett on ilmaissut halunsa lähteä kohti Mirabaria ja sieltä edelleen kohti Luskania viedäkseen viestiä Mirabarin Tukikohtaan, ja tämän jälkeen yrittääkseen selvittää, mitä hänen edelliselle esimiehelleen tapahtui. Tähän on lupa myönnetty. Niinpä hän siis halusi ryhmän henkisesti valmistautuvan siihen, että he palaisivat Viimeiseen Satamaan tutkimaan Bohrmannin linkoa, mikä oli mukana lohikäärmeiden hävittämisen vuosipäivän juhlallisuuksissa. Machela arvioi, että kylän vartiointi ja varusväki ei välttämättä olisi enää niin runsas. Hän myös toivoi, että Ikikesän ja Lordien Liiton joukot olisivat palanneet takaisin, vaikkakaan hän ei ole saanut tästä tietoa tai vahvistusta. Joka tapauksessa mahdollisia yhteenottoja näiden joukkojen kanssa tulisi ehdottomasti välttää. Mikäli yhteydenottoon ajaudutaan, silminnäkijöitä ei saisi jäädä eloon, tai edes olemaan. Mikään ei saisi yhdistää ryhmä Jaredia väkivaltaiseen tiedusteluun.
Vielä samana myöhäisenä iltana Rhett tuli jättämään jäähyväisensä tovereilleen, ja kiitti näitä kaikesta. Poistuessaan hän vielä huikkasi ovensuusta, että "nähdään vielä, missä, sitä en tiedä, mutta jossain. Jos tienne vie teidät Mirabariin, etsikää minut sieltä käsiinne!".
Lähes heti tämän jälkeen Oleg osoitti, että hänen muistinsa on pitkä, ja että hän on sanojensa mittainen mies. Niinpä hän kävi kirjurin toimistolla tekemässä Elmarista 104-raportin, ’Ilmoitus Veljeskunnan Miehelle asiattomasta käytöksestä’. Elmar sai rangaistukseksi ylimääräisiä vartiovuoroja muurilla, jolla oli rajattu kaupungin alue jonka maanalaisesta halkeamasta hiisiä ja vielä inhottavampiakin iljetyksiä yritti tunkeutua kaupunkiin.
Poltimme muutaman päivän luppoaikaa, kun odoteltiin seuraavalle komennukselle lähtöä. Egan löysi itselleen kouluttajan ja ammuskeli tulivasamilla muurilta ensin raunioita, ja sitten myöhemmin yöllä ihan eläviä hiisiä. Saimme myös luvan käydä varusvarastolla päivittämässä varustusta. Sitten tuli käsky osallistua kiireelliseen käskynjakoon.
Käskynjakohuoneessa toveri kapteeni Machela odotteli ryhmää huolen uurteet pyöreillä kasvoillaan. Hän kehotti ryhmää istumaan, ja hän ehtikin aloittaa käskynjakonsa jo ennen kuin viimeinenkin tuoli oli kolisteltu paikoilleen. Käskynjako kuului näin: "Teidän tehtävänne muuttuu! Uusi tehtävä on huomattavasti kiireellisempi ja tärkeämpi. Uusi tehtävä on selvittää, mitä tapahtui kääpiölle nimeltä Gundren Kivenetsijä, sekä hänen vankkureitaan vartioineelle osin tovereista koostuneelle partiolle. Gundren palkkasi ryhmä Jarediin verrattuna ei niin erilaisen ryhmän saattamaan vankkureitaan muutamia vuosia sitten uudelleen perustettuun Phandalinin kylään. Kylä sijaitsee noin 70 virstan päässä Ikikesästä etelään Suurtietä pitkin, seuraten noin 45 virstan jälkeen vasemmalle, Ikikesän Metsän ja Kalpavuorten väliin kääntyvää tietä, jatkaen kohti Kaninmarjaa (Conyberry), josta se taas jatkuu Kolmikarjulle.
Gundren on siksi mielenkiintoinen, että hänen ja hänen kahden kääpiöveljensä huhutaan löytäneen Palanderin kadonnut kaivos, joka on ollut kätkettynä satojen vuosien ajan. Kaivos oli aikoinaan kääpiöiden ja maahisten liiton, Palanderin Sovun tulos, jonka mukaan he jakaisivat suunnattoman rikkaan ja tuottoisan luolaston, jota kutsuttiin Aallonkaiun Luolaksi. Kaivos on jo vaipunut suurelta osin unholaan, mutta se oli paitsi jalokivien suhteen runsastuottoinen, niin se sisälsi suuren taikuuden lähteen. Ihmisten loitsijat auttoivat kääpiöitä ja maahisia kanavoimaan ja sitomaan tämän taikuuden energian suureksi ahjoksi – Loitsujen Ahjoksi. Sen avulla voitiin tehdä suurenmoisia taikaesineitä. Ne ajat olivat hyviä ja viereinen Phandalinin kylä kukoisti – vaan ei ikuisesti. Yllättäen Luolaan hyökkäsi valtava joukko suuria örkkejä vahvistettuna palkkasoturivelhoilla. Ihmisten loitsijat taistelivat kääpiöiden ja maahisten rinnalla, ja suurin osa Luolasta tuhoutui taistelussa. Harvat selvisivät hengissä sortumilta, taikavoimilta ja järistyksiltä, ja pian Luolan sijainti painui unholaan. Kun Lordien Liitto päätti rohkaista paikan uudelleenasuttamisessa, he päättivät samalla, että kylän nimessä ei viitattaisi enää Palanderiin, vaan että sitä kutsuttaisiin modernimmalla nimellä, Phandalin.
Kaivosta on yritetty etsiä aikaisemminkin, ja jotkut ovat väittäneet löytäneensä sen, mutta koskaan aiemmin väitteille ei ole löytynyt todisteita. Nyt meillä on vahva epäilys siitä, että kenties kääpiöveljeksien ympärillä kulkevat huhut saattavat sisältää todenmukaisuutta.
Gundren ja hänen vartijansa lähtivät matkaan kahdeksan päivää sitten, joten heidän – tai edes vahvistusviestin perille saapumisesta olisi pitänyt jo tulla takaisin. Kumpaakaan, sen paremmin partiota kuin viestiäkään, ei ole näkynyt tai kuulunut. Partion johtajana toimi Sildar Talvitupa, toveri kersantti.
Tehtävänne on siis seurata partion jälkiä kohti Phandalinia, ja selvittää mitä sille on tapahtunut. Jos partiota on kohdannut kaikkein pahin, jatkatte tehtäväänne kohti Phandalinia yrittäen selvittää, onko kyseessä jotain isompaa. Edelleen tehtävänne on yrittää vahvistaa Luolan sijainti, ja jos se löytyy, tutkikaa Luolaa mahdollisuuksienne mukaan. Saatte käyttää vapaata harkintaa Phandalinissa avautuville tilaisuuksille; yleisesti ottaen Veljeskunnan etuna on, että Phandalinin kylä kukoistaa ja siellä vallitsee rauhalliset olosuhteet.
On erittäin todennäköistä, että Phandalinissa on muitakin, jotka ovat kiinnostuneita Luolan sijainnista, eikä näiden kaikkien muiden tavoitteet välttämättä kohtaa meidän omiamme. On todennäköistä, että muidenkin merkittävien osapuolien agentit majailevat kylässä. Olkaa varovaisia. Naamioidutte kauppiasvankkureiden vartijoiksi ja ajajaksi tuolle matkalle; kenties tämä valepuku edesauttaa teitä selvittämään, mitä tapahtui Gundrenille. Vankkureiden päämäärä on Barthenin Tarvikkeet -niminen sekatavarakauppa Phandalinissa, ja teille annetaan 10 kultarahan palkkio, kun saatte vietyä vankkurilastin sinne. Kysyttävää?"
Ei ole kysyttävää, matkaan siis!
Lähdimme matkaan seuraavana aamuna naamioituneina Jaredin esittämäksi kauppiaaksi ja tämän turvajoukoksi. Meillä oli kahden härän vetämät vankkurit joita Egan ajoi, Arnoul ratsasti henkilökohtaisella sotahevosellaan ja Oleg hobitin kakkoshevosella, joka sekin oli kelpo ratsuhevonen. Poni sai vuorostaan jäädä talleille.
Toisena matkapäivänä tiedustelijoina toimivat hevosmiehet näkivät ojassa kyljellään olevat vankkurit joiden vetohevoset oli surmattu nuolilla. Kun me muut olimme päässeet paikalle, pusikosta ammuttiin kaksi nuolta Arnoulin hevoseen, ja molemmilta puolen tietä yhteensä kahdeksan örkkiä hyökkäsi kimppuumme. Heistä ei ollut meille sen suurempaa vastusta. Boran sai yhden heistä lyötyä tajuttomaksi, ja koska hän osasi heidän kieltä, Jaredin kovistelun avulla saimme selville että noin tunnin matkan päässä pohjoiseen olisi luola jossa vankkureista napatut vangit olisivat. Örkin mukana luolassa olisi noin parikymmentä urheaa soturia, Piikkikidan klaania kaikki. Kertoipa örkki vielä aiemmasta väijytyksestään sen, että he ottivat "hurjasti taistelevan miehen vangiksi; hän näytti olevan vartioiden johtaja ja partaperseen ihmistoveri, ja hurjasti taistelevaa miestä pidetään syöntiluolassa". Kaverin kurkku katkesi kun tarinat oli tarinoitu. Tämä toimenpide kohotti muutamia silmäkulmia, mutta enempää kommentoitavaa ei kenelläkään ollut.
Sidoimme sotahevosen vammat, sillä ei pariin päivään pystyisi ratsastamaan, ja piilotimme vankkurit metsikköön ja lähdimme seuraamaan örkkiien polkua kohti pohjoista. Etumiehenä toiminut Oleg onnistui astumaan perinteiseen ansaan ja huomasi roikkuvansa nilkastaan puunnokassa roikkuvasta köydestä. Boran auttoi miehen alas muiden hilpeästi vinoillessa taustalla. Tästä opittuna seuraava ansakuppa löydettiin ja osattiin välttää.
Löysimme luolan suuaukon, pieni puro virtasi sieltä ulos, sisäänkäynnin lähellä olevassa ryteikössä vartio kolme örkkiä, mutta heitä näytti kiinnostavan kaikki muu kuin vartiointi. Jared ja Elmar hoitelivat heidät ilman ongelmia. Lähdimme etenemään luolaan, puron vartta seurasi kapea polku. Ensimmäisessä syvennyksessä räksytti kolme ketjuilla seinään kiinnitettyä koiraa, saimme kaksi surmattua ketjuihinsa, mutta kolmas kiskaisi itsensä irti ja hyökkäsi Jaredin kimppuun. Tuloksetta, ja sekin hauveli päätti päivänsä. Vai olisivatko ne sittenkin olleeet susia? Huoneesta lähti kapea kuilu ylöspäin, sitä pitkin ehkä pystyisi kapuamaan, mutta päätimme jatkaa pääkäytävää pitkin.
Pian huomasimme käytävän ja puron ylittävän sillan, se oli noin kuuden metrin korkeudessa. Boran sai päähänsä hypätä sinne vähän tiedustelemaan, vain tippuakseen lähes saman tien alas pari mustaa nuolta kyljessään. Saimme hänet raahattua ulos luolasta ja Barten paikkaili haltiaa niin paljon että tämä kykeni kulkemaan mukana, taistelussa hänestä tuskin iloa olisi. Olisipa Barten saattanut sanoa parikin valittua sanaa puolijoukkueenjohtaja toveri korpraali Boranille, jos olisi vain kyennyt puhumaan. Toisaalta, onhan tuokin yksi tapaa johtaa esimerkillään. Esimerkki se on varoittavakin esimerkki.
Egan loitsi sumua sillan kohdalle, joten pääsimme näkymättömissä sen alitse, mutta sitten edestä kuului voimakas raksahdus, ja virtaavan veden ääni kantautui korviimme. Vettä olisi paljon, ja se tulisi kovaa. Lähdimme juoksemaan kohti uloskäyntiä, Arnoulia lukuun ottamatta me muut ehdimme turvaan, mutta hobitti sinkoutui vesimassan mukana ja laskeutui tajuttomana puroon. Onneksi Oleg oli saanut pidettyä hänet silmissään ja ehti nostaa tämä purosta kuville niin että Barten pääsi antamaan ensiapua ja Arnoul tokeni tolpilleen, ennen kuin ehti hukkua.
Koska tällainen vesiansa on kertakäyttöinen, jatkoimme samaa reittiä. Kunnes jälleen rasahti, ja sitten juostiin. Arnoul oli oppinut edellisestä sen verran että onnistui laskeutumaan vesimassojen keskeltä kuivalle maalle selviten vain mustelmilla.
Koska tällainen vesiansa voidaan ladata vain kahdesti, jatkoimme samaa reittiä. Ja löysimmekin ylöspäin johtavan rappukäytävän. Koska tilanne tuoksui vahvasti väijytykseltä, Arnoul ryntäsi sisään portaiden yläpäässä olevaan huoneeseen, ja saamastaan osumasta huolimatta jatkoi matkaa jotta meille tulisi tilaa osallistua taisteluun. Vailla suurempia ongelmia saimme tapettua vastaan tulleet örkit ja vyörytettyä tilan, kunnes vastaan tuli viimeinen örkki - muita suurempi ja karvaisempi. Tämä tunnistettiin karhuörkiksi; ne olivat älykkäämpiä ja huomattavasti vahvempia, kuin tavalliset örkit. Hänellä oli valtava taistelukirves, jonka terää hän piti edessään olevan naisen kaulalla. Nainen oli kalehdittu johonkin, joka näytti tämän suuren karhuörkin makuualustalta - ja oli sen näköinen, että hän todellakin oli siinä maannut, tai makuutettu. Ja enemmänkin. Karhuörkki karjui ja uhosi, että "Minä, mahtava Klarg, tapan teidät!", ja muutakin hän siinä tuntui karjuvan. Ryhmä katsahti toisiaan, mutta sen enempää vaikutusta karhuörkin karjunnalla ei tuntunut olevan.
Oleg suuntasi keihäänsä ensimmäisen örkin kaulaa kohti ja lähti vakaasti astelemaan tätä kohti, Boran huuteli samalla antautumiskäskyjä. Örkin hermo petti, hän tiputti miekkansa ja juoksi sitten huoneen poikki onkaloon, joka johti huoneeseen jossa olimme aiemmin tappaneet koirat. Oleg käänsi keihäänsä kohti örkkiä joka piti miekkaansa naisen kaulalla, örkki huuteli huonolla yleiskielellä uhkauksia kunnes tiputti miekkansa ja juoksi kaverinsa perään. Pysähtyen Eganin ampumaan salamaan.
Barten ja Boran jäivät huolehtimaan vapautetusta pattivangista meidän muiden jatkaessa matkaa sillan ylitse. Löysimme sieltä vastaavan tilanteen, sillä erolla että panttivanki oli mies, ja että he olivat pari kolme metriä korkean kielekkeen päällä. Karhuörkki, nimeltään Yeemik, ehdotti ryhmälle reilua vaihtokauppaa: ryhmä kävisi surmaamassa örkkijoukon johtajan, Klargin, ja toisi tämän pään todisteeksi. Vastineeksi Yeemik, rehellinen ja mahtava Johtaja, antaisi säälittävän ihmisvangin ryhmälle, ja nämä kaikki voisivat painua pian karhun pers... Sinne mistä olivat tulleetkin. Tämä(kin) diplomatian ja väkivallattoman ratkaisutavan löytäminen päättyi lopulta niin, että ryhmä teki uhkaavia, ei diplomaattisia ja väkivallattomia peliliikkeitä, jonka seurauksena karhuörkki löi vankiaan ja tyrkkäsi tämä kielekkeeltä alas, sen jälkeen ryhmä poisti karhuörkin joukkoineen muonavahvuudesta. Vanki oli elossa, mutta liikuntakyvytön.
Keräsimme örkkien varastamien tavaroiden joukosta kaiken vähänkin arvokkaan oloisen, Joe keräsi myös kaiken arvottoman oloisen, rakensimme paarit niille jotka eivät kyenneet liikkumaan ja lähdimme hitaasti raahustamaan kohti vankkureitamme. Kaikkea tavaraa ei yksinkertaisesti saatu kannettua, sillä sitä oli niin paljon. Mielenkiintoisena yksityiskohtana osaan laatikoita ja tynnyreitä oli maalattu pyöreä kilpi, jonka keskellä oli sininen leijona.
Leirissä Barten lääkitsi loukkaantuneita niin paljon kuin kykeni, mutta suuremmat parannukset jäisivät odottamaan kunnes pääsisimme Phandalaniin. Mies kertoi nimekseen Sildar Talvitupa ja tunnistimme hänet Veljeskunnan mieheksi, hienovaraisesti ilmaisimme keitä olimme ja jäimme odottamaan hänen tarinaansa kunhan siviilejä ei olisi kuuloetäisyydellä. Sildar oli noin viisissäkymmenissä oleva solakka toveri. Hän kertoi, että tapasi Gundrenin Ikikesässäja suostui saattamaan hänen vankkureitaan Phandaliniin. Hänellä oli omakin syy vierailla tuossa "uuden puun tuoksuisessa" kylässä. Hän näet halusi tervehtiä vanhaa ystäväänsä Iarno Albrekia, joka muutti Phandaliniin lähes heti sen uudelleen perustamisen jälkeen. Iarno on kuitenkin ollut jo pari kuukautta hiljaa, ei ole kirjeitä enää tullut. Ryhmä kertoi omasta tehtävästään, ja vastapainoksi Sildar osasi kertoa muutamia vankina ollessaan kuulemia tiedonmurusia. Karhuörkki Klarg, Piikkikidan ryöstöryhmän johtaja, oli saanut käskyn väijyttää Gundren (tai örkit puhuivat kääpiöstä). Kaksi örkkiä olivat puhuneet keskenään, että Musta Hämähäkki oli lähettänyt käskyn, että tämä kääpiö piti tuoda hänen luokseen. Sildar ei kuitenkaan tiennyt, kuka tai mikä tai missä Musta Hämähäkki on. Lisäksi matkan aikana Gundrenin kanssa jutellessaan Sildar sai selville, että Gundrenilla oli kartta, johon oli merkitty unohtuneen kaivoksen sijainti, mutta örkit ottivat sen vangitessaan heidät. Sildar uskoo, että Klarg lähetti kartan ja kääpiön Piikkikitojen Linnaan. Sildar ei tiedä missä linna on, mutta todennäköisesti joku Phandalinissa tietää.
Tällä aikaa örkkien vankina ollut nainen oli saanut jo säädyllisyyttään ja tahtoaan keräiltyään kasaan sen verran, että hän kykeni keskustelemaan. Hän kiitti suuresti ryhmää, etenkin siitä, etteivät nämä olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Hän oli hyvin kiitollinen siitä, että örkit, jotka olivat tehneet hänelle enemmän kuin pahoja asioita, olivat nyt saaneet ansioidensa mukaan. Nainen sanoi olevansa Naela ja kotoisin Phandalinista, hän oli sukulaisineen ollut viemässä kauppatavaroita kun örkit olivat hyökänneet ja ottaneet hänet vangiksi. Hän päätteli aivan oikein olevansa ainoa oman vankkurinsa eloonjäänyt. Hän kertoi, että oli miehensä ja lastensa kanssa matkalla Ikikesään myymään maatilansa tuotteita, kun örkit hyökkäsivät. Heidän vanhaan uskolliseen hevoseensa osui nuoli siten, ettei se kyennyt liikkumaan, mutta toisen vankkurin hevonen vauhkoontui – ja pelasti heidän naapurinsa. Hän halusi jotenkin korvata ryhmä uroteot, ja niinpä hän hetken pohtimisen jälkeen lupasi majoittaa nämä Phandalinissa hänen perheensä talossa – jos se vielä on hänen. Hän haluaisi kovasti palata takaisin, koska hänen siskonsa ja kaksi veljeään asuvat kylässä ja ovat varmasti jo saaneet sanan, että hänkin olisi kuollut muiden mukana.
Aamulla jatkoimme matkaa kohti Phandalinia. Naela sai matkustaa vankkureissa Eganin vieressä. Päivänvalossa ryhmä havaitsi selvästi, että naisella oli aika tuoreita pieniä ja vähän isompia arpia käsivarsissaan, mutta kasvot olivat muutamaa ruhjetta ja mustelmaa lukuunottamatta koskemattomat. Kukaan ei kysynyt, oliko naisella örkkien "käsittelyn" jälkiä muualla vartalossaan, ja Bartenkin pysyi tapansa mukaan tästäkin asiasta hyvin vaitonaisena. Matkan aikana kaikki pinnistelivät muistiaan Phandalinin historian (Sildar) ja nykytilanteen (Naela) osalta, ja lopputuloksena saatiin pieni tarina: Nelisen sataa vuotta sitten Phandalin oli menestyvä kaupunki, jossa asuvat ihmiset olivat lujassa liitossa kääpiöiden ja tonttujen kanssa. Liitto tunnettiin Palanderin Liittona. Sitten örkit kuitenkin valloittivat ja tuhosivat sen. Viimeisten muutaman vuoden aikana sisukkaat uudisraivaajat Ikikesästä ja Syvävedestä ovat työskennelleet kovasti rakentaakseen kylää uudestaan. Nykyisin Phandalinissa on maanviljelijöitä, puuseppiä, turkiskauppiaita ja malminetsijöitä, jotka tarinat kullasta ja platinasta on houkutellut Kalpavuorten juurelle. Ikävä kyllä alue on houkutellut hämäräheppujakin, koska paikallista lordia tai vartiointia ei ole. Enempää Naela ei kertonut nykytilanteesta; liekö jokin ikävä muisto tai muu tullut mieleen jostain sanotusta asiasta, sillä nainen pysyi loppumatkan hiljaisena ja tuijotteli vankkurin pyörää.
Phandalin
Matkapäivän lopussa ryhmä saa näkyviinsä Phandalinin kylän metsäisen mäensyrjän katveesta. Kylä koostui noin neljästä- tai viidestäkymmenestä yksinkertaisesta puurakennuksesta, joista jotkut oli rakennettu vanhan kivijalan päälle. Joitakin uudempia taloja ja kauppoja ympäröivät vanhat rauniot – murenevia köynnösten ja sammaleen peittämiä kiviseiniä. Kaikesta päätellen tällä paikalla on joskus ollut huomattavasti suurempi kaupunki. Monet uusista rakennuksista olivat kärrypolun molemmin puolin. Polku laajeni mutaiseksi keskusraitiksi, kun se kiipesi kylän itäpuolella mäen päällä olevaa raunioitunutta kartanoa kohti. Ryhmä lähestyessä he näkivät lapsia leikkimässä kylän ruohokentällä ja kylän väen hoitamassa askareitaan kaupoissa ja pelloilla. Monet nostivat katseensa ryhmää kohti, mutta laskivat sen hyvin pian takaisin alas. Ennen ensimmäisiä rakennuksia Sildar totesi helpottuneena ja innostuneena, että "Ystäväni – etsikäämme majoituspaikka. Iarno on monesti kehunut paikallista majataloa!". Naela sen sijaan toisti tarjouksensa oman kotinsa avaamisesta ystävien käyttöön (vaikka epäileekin, että se on epäsiisti ja pölyinen ja että voiko sinne päästää vieraita ollenkaan). Ryhmä päätti käydä katsomassa Naelan kotia ensin.
Kävi ilmi, että Naelan murheet eivät loppuneet vielä tähän. Nähdessään kotinsa, sen pihalla lojuvat hylätyt lelut, ja murretun ulko-oven, hän purskahtaa hallitsemattomaan itkuun. Sildar esitti, että ehkä Naelan olisi parempi viettää ensin aikaansa sisarustensa luona, joka tuntui kaikista - Naela mukaanlukien - hyvältä ajatukselta. Ne kävivät saattelemassa Naelan lähellä asuvan Naelan vanhemman veljen ja tämän perheen luo. Naela sai erittäin lämpimän vastaanoton, eikä sekä ilon, että surun kyynelten määrää kyennyt laskemaan kukaan. Ryhmä toivotti perheelle hyvät jatkot, ja sanoi poistuvansa paikalliseen majataloon. Naelan veli, Danel, vaihtoi muutaman lyhyen sanan ryhmän kanssa, ja pyysi heitä tulemaan vielä käymään paremmalla ajalla uudestaan. Näin sovittiin tehtäväksi.
Ryhmän palatessa kohti heidän ohittamaansa Kivimäen Kievaria Sildar kysyy ryhmältä mielipidettä, että voisivatko he kenties auttaa Naelan kodin korjaamisessa? Tähän kysymykseen ei tullut vastalauseita. Ilmeisesti Naelan kohtalo tuntui vaikuttavan kovasti Sildariin - eikä ehkä ainostaan Sildariin. Kivimäen Kievari sijaitsi kylän keskustassa, ja se oli uudehko kivestä ja karkeasti höylätyistä hirsistä rakennettu kaksikerroksinen talo. Sen päähuoneessa oli paikallisia asukkaita olut- ja siiderimukien kanssa, ja kaikki katsoivat uteliaina sisään astuvaa ryhmää. Kievarin isäntä, lyhyt ja nuori ihmismies nimeltä Toblen Kivimäki toivottI ryhmän ystävällisesti tervetulleeksi.
Ryhmän asettuessa pitkän pöydän molemmin puolin ja heidän arpoessa tilauksia, Toblen ennätti jo kertoa hieman itsestään. Hän oli kotoisin idässä olevasta Kolmikarjusta, ja hän halusi tulla Phandaliniin vähän tienaamaan etsimällä kultaa ja kunniaa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että hän tiesi paljon enemmän kievarin pitämisestä kuin kaivostoiminnasta, ja uusi kylä kaipasi kipeästi kievaria. Kun ryhmäkin oli jo saanut sanottua, että "jos sitä kaljaa", poistui Toblen täyttämään tätä hyvin yllättävää tilausta. Kievarin isännän poistuttua Sildar lupautui maksamaan ensimmäisen yön majoituksen Kivimäen Kievarissa. Ryhmä tuumi kuitenkin, että he voisivat olla täällä hieman kauemminkin, joten Barten maksoi saman tien viikon oleskelut. Eihän neiti Naelan taloa korjattaisi päivässä.
Toblenin olut oli tummaa, vaahtoavaa ja täyteläistä, ja se maistui lievästi hunajalta. Kievarin tulipesässä humisi tuli, vaikkei kesäiltana ollut erityisen kylmä. Seinillä oli hyväkuntoisia eläinten taljoja ja trofeeita; karhu, hirvi, villisika, metsäkauris, kettu, ja muutamat muut tutut eläimet toivat luonnonläheistä tunnelmaa. Kunniapaikalla oli suurikokoisen mustakarvaisen, sulava- ja kapeapäisen kissaeläimen trofee kita ammollaan ja isot torahampaat uhkaavina. Kievarin tiski, pöydät ja penkit olivat kaikki samanlaisesta puusta taidokkaasti veistettyjä; hyvin hiottuja niiltä osin, missä puun pinta kohtasi ihmisen, ja karkeaksi jätetty sieltä, missä kosketusvaaraa ei ollut.
Kievarin muut vieraat kertasivat pöytäkunnittain omia tarinoitaan oluttuoppien kallistelun ja paistettujen juuresten, tuoreen höyryävän leivän ja lihapadan mutustamisen ohessa. Taidettiinpa yhdessä pöydässä lyödä korttiakin ja toisessa heittää noppaa. Vaikka huonot kortit saaneet protestoivatkin onneaan varsin kovaäänisesti, oli näissä äänissä aistittava hyväntahtoisuus. Tunnelmaa pitivät yllä parhaansa mukaan kaksi tarjoilijanaista yhdessä isäntä Toblenin kanssa. Tarjoilijoista toinen oli hyvin kaunis vaaleahiuksinen nuori neiti, joka sai osansa vieraiden "suosionosoituksista" (mutta osasi ottaa ne hyväntuulisena ja muka-paheksuvana vastaan) ja toinen hieman vanhempi ja aavistuksen pyöreämpi nainen, jota Toblen aina satunnaisesti ohi mennessään suuteli. Vieraat näyttivät olevan kenties paikallisia työmiehiä, kukkoloilla ja vuorilla viihtyviä onnenonkijoita, tai matkalaisia. Kukaan ei kuitenkaan ollut ainakaan alkuillasta rohjennut laulamaan yleisön edessä.
Ryhmän saatua kumottua ensimmäiset tuopit pahimpaan janoonsa, tanssahteli nuori vaaleahiuksinen neiti heidän luokseen kysymään, että mitäs muuta herroille saisi olla. Samaan hengenvetoon hän ihasteli ääneen, että kuinka komean ihanalta Boran vaikuttikaan, vaikkei ehkä kuitenkaan yhtä komealta, niinku siis se Daran Edermaa, se niinku se hedelmätarhan niinku hoitaja, se on niinku entinen suuri seikkailija!!! Ja niinku aika komeekin hän on ja lihaksikas, siis niinku oottekste nähnyt kun se tekee töitä kesäpäivänä auringonpaisteessa niinku ilman paitaa, mun henki niinku salpautuu siitä, mutta niinku se on kyllä vähän niinku liian vanha mulle! Puhetulvan tauottua edes hetkeksi ryhmä teki tilauksensa, ja Elsaksi esittäynyt tarjoilijatar tanssahteli viemään tilauksen tiskin takana olevalle Toblenille. Ryhmän seuratessa Elsan keinahtelevia askeleita heistä jotkut saattoivat huomata, kuinka Tiskin vieressä näkyi pieni poika, joka yritti olla puoliksi piilossa, mutta kuitenkin kurkki uteliaasti Kievarin vieraita. Hänen katseensa kohdistui Eganiin; poika kenties luuli, että Egankin olisi poika ja täten potentiaalinen leikkitoveri. Eikä hän ihan väärässä ollutkaan. Tuodessaan ryhmän tilauksia Elsa iski vielä silmää Boranille kumartuen samalla ehkä tavallista syvempään asetellessaan lihamuhennusta Boranin eteen. Boran mietti, mihin hän suuntaisi katseensa, ja onnistui kohdistamaan sen kulhon vieressä odottavaan puiseen lusikkaan.
Ilta sujui rattoisasti. Tummahiuksinen tarjoilija kävi hakemassa astiat pois, ja niitä kerätessään samalla kyseli ryhmästä. Hän painotti, että ryhmä näytti hänen mielestään kunnon miehiltä, ja varsinkin, jos he osasivat puolustaa itseään, niin ehkä he voisivat puolustaa niitäkin, jotka eivät siihen itse kykene. Hän kertoi, että Thel Dendrar, paikallinen puuseppä, vastusti Punaviittoja kymmenpäivä sitten, kun he tulivat hänen verstaalleen ja alkoivat ehdotella hänen vaimolleen sopimattomia. Vastineeksi ne ryökäleet murhasivat miehen. Monet kyläläiset näkivät tämän. Punaviitat ottivat ruumiin mukaansa... Ja nyt hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa ovat kadonneet myös. Eikä kylänmestari tee asialle mitään. Hän esitteli vielä itsensä Trilenaksi, ja hän oli Kievarin emäntä ja Toblenin vaimo. Heidän poikansa, Pip, oli perheenjäsen myös, tuolla tiskin takana.
Jossain välissä tiskin takana ollut pieni poika sai sen verran rohkeutta, että uskalsi tulla pyytämään Egania leikkimään. Egan suostuikin ja kysyi, että onko pojan vanhemmat koskaan kieltäneet häntä leikkimistä tulella? Ai olivat? Voi harmi! Egan näet tähdensi, että hän oli todella hyvä leikkimään tulella ja leikkisikin sillä hyvin mielellään! "Lapset" poistuivat kuitenkin hetkeksi jonnekin. Kun Egan palasi takaisin, osasi hän kertoa, että Pipillä oli kertonut hänelle erään mielenkiitoisen asian. Pipillä oli salaisuus, ja Egan oli vannonut Pipille, ettei kertoisi tätä heidän kummankaan iskälle tai äiskälle. Salaisuus oli sellainen, että "Qelline Lepänlehden poika Karppi sanoi, että hän löysi salaisen luolan metsästä mutta Punaviitat melkein nappasivat hänet!"
Sen ihmeempiä ei illan aikana enää tapahtunut. Boran ei lämmennyt tarpeeksi Elsan lähestymisyrityksille, ja niinpä ryhmän kaikki jäsenet viettivät yönsä omissa sängyissään parihuoneissa. Aamulla ohjelmassa olisi tutustumista kylään, ja varsinkin Sildar halusi selvittää, missä Iarno olisi. Ja pitihän ryhmän mukanaan tuoma kauppatavara käydä viemässä kohteeseen, Barthenin Tarvikkeisiin. Tärkeimpänä oli tietysti selvittää, tiesikö kukaan mitään Piikkikidoista ja niiden tukikohdasta. Ja keitä olivat Punaviitat?
Tuu leikkimään mun kaa!
Maittavan aamiaisen jälkeen oli aika lähteä suorittamaan loppuillan aikana tuumittuja tehtäviä. Barthenin Tarvikkeet löytyi helposti, olihan se kylän suurin kauppapaikka. Sen hyllyiltä löytyi paljon perustarvikkeita, kuten makuupusseja, reppuja, köysiä, soihtuja ja matkamuonaa ja vastaavaa. Kauppa oli auki auringonnoususta auringonlaskuun, kuten monet muutkin vastaavat kaupat. Kaupasta ei kuitenkaan saanut aseita tai panssareita; näitä kysyvät asiakkaat Barthen ohjasi suoraan Leijonakilven Säästötaloon. Tässä kohdassa nokkelimmat muistivat, että örkkien luolaan taisi jäädä tavaraa, jotka oli merkitty kilvellä, jonka keskussa oli sininen leijona. Kauppias Elmar Barthen oli hoikka ja kaljuuntuva viisikymppinen mies ystävällisellä asenteella. Hänellä oli apureina kaksi nuorempaa poikaa, Ander ja Takiainen, jotka auttoivat vankkureiden purkamisessa ja lastauksessa. Purkamisen aikana Elmar ehti hyvin kysellä, että miten matka oli mennyt. Ryhmä kertoi valikoidut palat matkan tapahtumista Kun kuorma oli saatu purettua, Elmar palkitsi ryhmän sovitun taksan mukaisesti ja toivotti heille hyvää jatkoa.
Seuraavaksi matka suuntautui Leijonakilven Säästötaloon. Tämän vaatimattoman kauppapaikan oven yläpuolella roikkui kyltti, joka oli puisen kilven muotoinen. Kilpeen oli maalattu sininen leijona. Sisällä ryhmän otti vastaan noin 35-vuotias tummahiuksinen ihmisnainen, joka esittäytyi Linele Harmaatuuleksi. Hän oli heti valmiiksi epäluuloinen, ja kysyi ryhmältä suoraan, että mitäs porukkaa he oikein olivat, ja että aikoivatko he aiheuttaa ikävyyksiä. Kun ryhmä totesi, etteivät aio aiheuttaa ikävyyksiä, niin kauan kuin se heistä riippuu, Linelen ilme pehmeni hitusen. Ilme kiristyi välittömästi uudelleen, kun ryhmä kysyi, että oliko hänellä myynnissä aseita? Mutta ilman sen suurempaa vastarintaa Linele sanoi ja selitti, että niitä olisi kaupan takahuoneessa. Hän oli hieman ennakkoluuloinen, eikä myy niitä kenelle tahansa, ja tällaisten joukossa ovat ne kirotut Punaviitat. Hän varoitti ryhmää, että Punaviitat tietävät ikävyyksiä, ja neuvoo heitä välttämättä Nukkuvan Jättiläisen kapakkaa, missä Punaviitat tuntuvat viihtyvän.
Jatkokeskustelussa kävi ilmi, että Linele oli tietoinen, että rosvot ovat karavaanin katoamisen takana, mutta ei tiennyt kuka tai ketkä siitä on vastuussa. Kun ryhmä kertoi, että rosvot on eliminoitu, ja että missä tavarat olivat, Linele palkitsi ryhmän kymmenellä kultarahalla ja lupasi vielä auttaa ryhmä kaikin mahdollisin keinoin. Hän mainitsi, että tämän rakennuksen omistaa Leijonakilpi, yritys Yartarista, yli sadan mailin päässä idässä. He toimittavat valmiita tuotteita Phandaliniin ja muihin asutuskeskuksiin alueella, mutta tämä kylä on kovasti tappiolla rosvojen takia. Hän oli varma, että tämä tappio saataisiin käännettyä, kun tavaratoimitukset taas alkaisivat toimimaan. Viimeisin saapumatta jäänyt erä oli tulossa Ikikesästä.
Kun kaksi kauppaa oli käyty läpi, ja molemmista saatu mukavasti kultaa, ryhmä päätti seuraavaksi mennä Lepänlehden tilalle Eganin saaman salaisuuden perässä. Maatilaa ja hedelmätarhaa emännöi viisas puolituisnainen, Qelline Lepänlehti, noin 45-vuotias hyvin maanläheinen ja käytännöllinen äiti, joka toivotti ryhmän lämpimästi tervetulleeksi - sen jälkeen, kun ei havainnut ryhmän viittojen olevan punaisia. Koska ryhmä sattui sopivasti tulemaan lounasaikaan, niin eihän olisi lainkaan kohteliasta jättää tarjoamatta vieraille ruokaa ja jälkiruokaa. Ryhmä oli samaa mieltä, ja olisihan ollut suorastaan ennenkuulumattoman epäkohteliasta kieltäytyä tuollaisesta tarjouksesta. Niinpä ryhmä pääsi tutustumaan puolituiskeittiön maanläheisiin mutta erinomaisen maukkaisiin, voissa ja paksussa kermassa uitettuihin ruokaelämyksiin. Juomaksi oli "oman tarhan hedelmistä" tehtyä simaa ja siideriä, jotka olivat alkoholittomia. Eihän sitä nyt päiväsaikaan ole sopivaa juoda alkomahoolia!
Qelline ilmeisesti emännöi tilaa kahdestaan poikansa Karpin kanssa. Ryhmän nähdessään Karpin silmät suurenivat, ja hän kysykin arastelematta, että mahtavatko ryhmäläiset olla ihan oikeita seikkailijoita?! Saadessaan vastaukseksi myötäilevää mutinaa ja muminaa, hän julisti pienen pojan täydellisellä itsevarmuudella, että hänestäkin tulee isona seikkailija, ihan niinkuin Edermaan setäkin oli! Qelline hoputti poikaansa kattamaan pöytää ja kantamaan ruokaa ja jättämään vieraat rauhaan.
Aterian aikana Karppi oli erittäin kiinnostunut Eganista, ja kysyi äidiltään lupaa, että "voisiko tuo toinen poika tulla leikkimään ja että voisivatko he hakea Pipinkin leikkiin mukaan! Uusi kaveri, äiti ajattele nyt! Kiitos äiti, oot paras äiti! Tuu leikkimään mun kaa, mun nimi on Pip ja mikä sun nimi on?" Ilmeisesti maahiset olivat harvinainen näky, tai sitten puolituislapsi ajatteli automaattisesti, ettei kukaan aikuinen voisi olla lyhyempi kuin hänen äitinsä. Quelline kyllä tajusi heti, että Egan oli maahinen, ja kysyikin Eganilta, että mitä mieltä hän itse oli. Egan suostui tähän, mutta sovittiin, että vasta ruoan jälkeen. Egania hieman harmitti hylätä notkuvan pöydän antimet, mutta vastuu ja velvollisuus painoivat. Niinpä hän kiitti Qelliea ja lähti leikkimään Karpin kanssa. Karppi vielä kysyi lupaa hakea Pip leikkiin mukaan, ja niinpä pojat katosivatkin saman tien pihalle.
Ryhmä kyseli Quellinelta kaikenlaista kylään ja sen ympäristöön liittyen. Qelline ei osannut kertoa juuri mitään uutta, mainitsipa hänkin oman mielipiteensä Punaviitoista. Parempi kun moisia ei olisi. Mutta ryhmän kannattaisi kysyä varsinkin lähitienoosta vanhalta druidilta, Reidothilta. Tässä vaiheessa oltin päästy jo jälkiruokaan, ja yhdellä jos toisellakin meinasi mennä siiderit ja simat väärään kurkkuun, kun Qelline sanoi, että Reidoth oli lähtenyt etsimään lohikäärmettä! Kyllä, eräs kauppiasporukka oli nähnyt ihan aidon lentävän lohikäärmeen. Reidoth oli lähtenyt kohti Ukkospuun rauniokylää, joka sijaitsi noin 50 virstaa luoteeseen Phandalinista. Quelline antoi niin hyvät ohjeet kuin osasi, ja lopetti ehkä aavistuksen epävarmasti, että "kaikkihan tietävät, ettei lohikäärmeitä ole olemassa. Liekkö koskaan ollutkaan!".
Ulkona Karppi ja Egan juoksivat Kievarille, mistä saivat seuraansa Pipin. Egan onnistui johdattelemaan leikkiä siihen suuntaan, että Karppi kertoi tarkemmin salaisuudestaan. Lyhykäisyydessän se kuului niin, että hän oli leikkimässä Tresendarin Kartanon lähimetsissä, kun hän löysi pusikosta salaisen tunnelin. Muutama todella ruma rosvo tuli tunnelista, mutta he eivät nähneet häntä, ja nämä rosvot tapasivat Punaviittaparin. Karppi on aivan varma, että rumilla rosvoilla on salainen tunneli vanhan kartanon alla! Sitten alkoikin väittely siitä, että kuka uskaltaa ja kuka ei uskalla mennä katsomaan sitä tunnelia.
Pitkän aterian ja mahat enemmän kuin täynnä ryhmä jätti Qellinen ja Karpin taakseen. Egan ja Karp sopivat, että he näkisivät vielä. Kun ryhmä oli päässyt riittävän kauas, Egan kertoi tietonsa muille. Luotiin tuimia silmäyksiä idässä kohoavaa rauniokartanoa kohti ja uteliaita katseita sen eteläpuolella, kukkulan juurella olevaan metsään, missä luola oli Karpin kertomuksen mukaan. Asiaa päätettiin tutkia, mutta ei vielä, ja ei ilman suunnitelmaa.
Tilannekuvaa luomassa ja taktiikoita hiomassa
Kylässä oli vielä paikkoja käytävänä, ja seuraavaksi mielenkiinto kohdistuikin vaikuttavaan rakennukseen, jonka oven yläpuolella luki "Phandalinin Kaivosmiesten Pörssi". Ovesta astuttiin tilavaan vastaanottoaulaan, jossa oli kaivosmiehen näköisiä henkilöitä, ja pari hyvin varustettua vartijaa. Tiskin takana oli keski-ikäinen, pitkä, hoikka ja hyvännäköinen ihmisnainen. Naisella oli pitkät ja suorat mustat hiukset ja tummanruskeat silmät, joita oli osattu korostaa juuri oikealla tavalla. Hiuksia piti kurissa kaunis mutta yksinkertainen nahkainen otsapanta ja sormissa oli useampikin kultainen sormus. Hän oli pukeutunut käytännöllisesti mutta siististi, ja näytti omaavaan sen verran arvovaltaa, etteivät kaivosmiehet ja muutkaan tohtineet väittää hänelle vastaan. Ryhmä asettui kiltisti lyhyen jonon jatkoksi odottamaan omaa vuoroaan.
Kun ryhmän edustajat astuivat naisen eteen, tämä totesi välittömästi, että he eivät näytä kaivosmiehiltä. Mutta kertokaa asianne silti. Ryhmä aloitti suorastaan nerokkaasti kysymällä, että onko Punaviitoista ollut täälläkin ongelmia? Naisen olemus jännittyi välittömästi, ja hetken keskustelun jälkeen hän viittoi toisen vartijan paikalle, ja johdatti ryhmän Pörssin takahuoneeseen. Siellä he voisivat keskustella rauhassa. Takahuoneessa oli tarjolla monenlaista juomaa, ja kohteliasuudesta ryhmä suostuikin maistelemaan viiniä. Hyvää oli. Viininsiemailun lomassa nainen esitteli itsensä Haliaksi Thorntoniksi. Hän kertoi johdannoksi Phandalinin Kaivosmiesten Pörssistä, että kaivosmiehet tuovat tänne löytämänsä hiput punnittaviksi ja lunastettavaksi. Koska mitään virallista paikallista johtoa tai auktoriteettia ei ole, Pörssi toimii epävirallisena rekisteröintikeskuksena. Phandalinissa ei ole mitään oikeaa kultaryntäystä, mutta lähellä olevissa puroissa ja laaksoissa on sen verran arvokkaita malmeja, että malminetsijöille riittää löydettävää.
Kun keskustelu ajautui paikallisiin ongelmiin, hän myönsi, että Punaviitat ovat ongelma, ja että nämä tykkäävät lusmuilla Nukkuvassa Jätissä. Heillä on kuitenkin tukikohta Tresendarin Kartanon kellareissa. Sitten hän katsoi ryhmää pitkään ja harkitsevasti. Hän jatkoi kertomalla, että vaikka Punaviitoista on harmia, heistä voi olla myös hyötyäkin, sillä kyllähän he pitävät läsnäolollaan vielä pahemmat rosvot ja ryövärit kurissa. Niinpä Halia ehdottikin, että sen sijaan, että ryhmä tekisi väkivaltaista tiedustelua, he voisivat tehdä tarkan pistoiskun ja surmata Punaviittojen johtajan. Johtajasta ei valitettavasti ole muita huhuja, kuin että häntä kutsutaan Lasisauvaksi. Halia sanoi, että jos ryhmä surmaa Lasisauvan ja tuo hänelle tästä todisteet, hän maksaa ryhmälle sadan kultarahan palkkion. Ryhmä ei osannut tähän sanoa oikein mitään, ja keskustelun jatkui örkkeihin. Halia ei ikävä kyllä tiennyt Piikkikitojen linnan sijaintia - mutta hän oli kuullut, että Punaviitoilla on örkkiliittolainen, joka saattaisi tietää sijainnin. Tästä keskustelu jatkui vähemmän merkittäviin asioihin, ja Haliakin totesi, että hänen pitää varmaan mennä jatkamaan töitään. Ennen takahuoneen oven avaamista hän vielä kehotti ryhmää miettimään hänen ehdotustaan vakavasti.
Phandalinin Kaivosmiesten Pörssin jälkeen matka jatkui Kylänmestarin Talolle. Talo oli vankka kivitalo, siinä oli kalteva puinen katto ja kellotorni takaosassa. Puisen etuoven vierellä oli ilmoitustaulu, jossa oli yksi ilmoitus: "PALKKIO – Örkkejä Traakin Rakan lähellä. Örkkien kauheutta rohkeasti uhmaavat tiedustelkaa sisältä!". Ilmoituksessa oli kylän leima ja allekirjoitus, josta ei saanut mitään selvää.
Sisällä talossa oli hyvin lihava, pullea ja hikoileva kylänmestari, joka oli erittäin hermostuneen oloinen ryhmän marssiessa sisään. Hän toivotti vieraat tervetulleeksi ja ääni väristen totesi, ettei halua mitään hankaluuksia. Hetken jututtamisen jälkeen kävi ilmi, että Phandalinissa ei ole toimivaa hallintoa, mutta kyläläiset olivat valinneet kylänmestarin toimimaan tuomarina vähäpätöisissä oikeusasioissa, samoin kuin pitämään yllä arkistoa tärkeille papereille. Kylänmestari Harbin Länsinen sanoi, että hänet valittiin siksi, että hän oli toiminut aiemmin pankkiirina, ja oli hyvä papereiden pyörittämisessä. Kun ryhmä kyseli Punaviitoista, hän viittasi ryhmälle kädellään ja sanoi, että eiväthän ne nyt niin pahoja ole, pelkkä palkkasoturijoukko vain, ja pitävät hyvin järjestystä yllä. Eihän niistä nyt niin harmia ole, liioiteltuja tarinoita varmaankin ihmiset kertovat. Miehestä ei saatu irti oikein muuta. Hän vielä muisti mainita, että jos ryhmä tekee jotain rikollista, niin he joutuisivat vankilaan tähän taloon. Alhaalla oli kaksi selliä, jotka odottivat vieraitaan, heh heh! Ryhmän vielä kysäistyä ulkona olevasta ilmoituksesta Harbin sanoi, että Traakin Rakka oli selvästi erottuva maamerkki koillisessa Kalpavuorten juurella. Mutta örkithän olivat niin kauheita ettei niitä uskaltaisi kukaan uhmata, eihän?
Melko hyödyttömän kylänmestarin vierailun jälkeen ryhmä tuumi, että he voisivat käydä juttelemassa vielä tarjoilija-Elsankin mainitseman Daran Edermaan luona; jos mies oli entinen seikkailija, hänellä saattaisi olla tietoja, mitkä auttaisivat ryhmää. Niinpä askeleet suuntautuivatkin kohti Phandalinin luoteisosaa, jossa Edermaan hedelmätarha sijaitsi. Matkaakin oli Kylänmestarin Talolta lukien huimat 60 metriä...
Jatkuu seuraavassa osassa!
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.