Kalparannikko 2
[Edellinen osa]
[Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]
Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä? Hyppii talojen katoille ja niiltä alas.
Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi. Peruna!
Elmer Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään.
Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kuparikolikojen pelastaja.
Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa.
Arnoul Maanala 1: Taisteluvasarahobitti. Täys. Metalli. Vaippa. Ja tietysti muukin varustus on täyttä metallia. Lanseerasi taktisen termin "hidastempoinen rynnäkkö".
Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa.
Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa.
Siltamaksu
Päätimme että seuraavana päivänä, aamuyön tunteina, parivaljakkoina Joe ja Boran sekä Arnoul ja Egan menisivät pääportin läheisyyteen ja siitä seuraisivat Rhettiä tämän vuoron päätyttyä, kunnes saisivat miehen majapaikan selville. Muuten hyvä, mutta paikalliset roikaleet olivat pistäneet yön ajaksi sillalle vartion ja vaativat hopeakolikkoa turvallisen ylityksen takeeksi. Koska sekä taistelu että rahojen levittely tuntuivat huonoilta ideoilta, pojat päättivät palata majataloon ja miettiä asian uudestaan. Päädyimme siihen että auringon noustua kävisimme eteläpuolella vuokraamassa huoneen majatalosta portin läheisyydestä, ja väijyryhmä majoittuisi sinne ja koettaisi onneaan uudestaan seuraavana aamuna.
Tämä onnistuikin, ja saimmepa vielä huoneen pääkadun puolelta, joten pystyimme seuraamaan saapuisiko Rhett vuoroonsa. Kaikki sujui hyvin kunnes iltahämärän aikaan ikkunassa vahtivuorossa Arnoul huomasi Rhettin poikkeavan sivukujalle. Hobitti huusi muut peräänsä ja lähti juoksemaan vartiomiehen perään. Arnoul sai sen verran etumatkaa, etteivät Joe, Boran ja Egan pysyneet vauhdissa, ja heidän juoksunsa pysähtyi kun varjoissa piileskellyt muukalainen otti Joen kuristusotteeseen ja painoi tikarin tämän kaulalle.
Seurasi jonkin verran suukopua, joka laukesi kun muukalainen uskoi, etteivät he olleet hänen jäljillään. Miekkonen oli kuitenkin painanut pienne haavan Joen kaulaan, ja sillä hetkellä täysin lamaannuttava pelko ja ahdistus oli vallannut metsästäjän, eikä hän kyennyt hallitsemaan suolensa toimintaa.
Arnoul ei takaa-ajon kiihkossaan kyennyt huomioimaan että muut olivat tippuneet hänen vauhdistaan, ja lopulta huomasi päätyneensä slummikujien sokkelossa umpikujaan, jossa seisoi kauttaaltaan paiseiden peitossa oleva mies. Kun tämä lähti tulemaan kohti, hobitti otti sotavasaransa esiin ja nuiji miekkosen kuoliaaksi. Tämä oli kuitenkin sen verran sitkeää tekoa, että Arnoul joutui iskemään useamman kerran, joka johti siihen että hobitti peittyi veren ja puhkeavien paiseiden sylkemän mähmän peittoon.
Arnoul huomasi että pari miekkosta yritti seurata salaa hänen tekemisiään kujan risteytyessä seuraavan kadun kanssa. Tämä ongelma kuitenkin ratkesi kun kuolleen miehen vatsa repesi auki ja sieltä kipitti pihalle toistakymmentä pientä, vaaleanpunaisten kristallien peittämää rottaa. Hobitti otti jalat alleen, samoin kuin häntä väijyneet miehet.
Hetken harhailtuaan Arnoul onnistui löytämään häntä etsivät Veljensä. Joe haisi pahalle, Arnoul haisi pahalle, yhdistettynä lemu oli sietämätön. Heille järjestyi myöhäisestä kellonajasta huolimatta pesumahdollisuus majatalon takapihalla, ja sen verran puhdasta vaatekertaa että säädyllisyyden minimivaatimus täyttyi.
Aamulla nelikko maleksi kadulla mahdollisimman huomaamattoman oloisina, ja kun Rhett yhdessä yövuoron vartioiden kanssa poistui vartiotuvasta, lähtivät he tätä seuraamaan. Parin kadunkulman jälkeen vartijajoukko oli hajaantunut ja Rhett meni pieneen kaksikerroksiseen taloon. Seuraajat odottelivat lähistöllä pari tuntia, ja kun liikettä ei näkynyt, lähtivät hakemaan meitä muita.
Kuulustelu
Oletimme ettemme olisi enää tervetulleita kaupungissa jos operaatiomme menisi pieleen, joten otimme tavaramme kantoon kun poistuimme Yksisilmäisestä Jaskasta. Rhettin talolla Arnoul meni takaovelle vahtiin ja me muut muodostimme etuovelle näköesteen jotta Jared sai lukon tiirikoitua. Yllätimme täysin unessa olleen Rhettin. Jaredin tarvitsi vain tuijottaa tiukasti Rhettiä silmiin ja käskeä tätä puhumaan kun tarinaa alkoi tulemaan:
Koko nimeni on Rhetegast Talvihaukka, ja olen kotoisin Syvävedestä, ja olen Syvävetinen aatelinen. Minua on kutsuttu Rhettiksi niin kauan kuin muistan, ja niin kutsun itsekin. Olen myös Toveri.
Noin viisi kuukautta sitten, vuoden vaihtuessa, kaikki oli vielä hyvin. Tuolloin vielä kaikki toverit ja yksikköni johtaja Vuola olivat kaikki elossa. Toverit olivat ympäri kaupunkia, tarkkailemassa sen asukkaita ja vieraita, sulautuen tavalliseen väestöön. Suurin osa esitti merimiehiä, kauppiaita ja vartioita. Näistä kaksi ensimmäistä ryhmää tulivat ja menivät ja saivat kuljeskella missä vaan, aina milloin milläkin tekosyyllä. Vartiomiehiin kuuluvilla oli tiukempi aikataulu, mutta he saivat enemmän tietoa matkalaisista ja tapahtumista.
Luskanissa ei ollut mitään mielenkiintoista, kunnes ensimmäinen kuolemantapaus tuli julki. Sattumalta toverit löysivät uhrin – tai uhri löysi toverit, ja surmasi heistä kaksi ennen kuin apuun tulleet joukot saivat hänet nujerrettua. Mies oli kuin raivotautinen eikä kertoman mukaan näyttänyt huomaavan miekan ja keihään iskuja ollenkaan, ennen kuin hän kuoli rintaan tulleen pistohaavan seurauksena. Mutta kuoleman jälkeen tapahtui jotain, minkä takia asia haluttiin pitää hiljaisena. Miehen maha kirjaimellisesti räjähti, ja sieltä pursusi kymmenkunta keskikokoista rottaa, jotka eivät kuitenkaan olleet rottia.
Rotat liikkuivat hitaammin ja olivat hieman pienempiä kuin tavalliset rotat, mutta niiden turkin läpi kasvoi sieltä täältä pieniä, verenpunaisen väristä kristallikasvustoa. Tai ei sitä tiedetä vieläkään, mitä se on, mutta se näyttää ja tuntuu kristallilta. Rotat olivat paljon kestävämpiä ja voimakkaampia, kuin tavalliset rotat, mutta eivät läheskään niin älykkäitä. Ne olivat erittäin aggressiivisia.
Märkäpaiseiden täyttämä kuollut mies tunnistettiin tatuoinneista Kuolleiden Rottien jengin jäseneksi. Kyseinen jengi on Luskanin vaikutusvaltaisin ja sen täytyy olla jonkin Laivan suojeluksessa. Yhtä kaikki, mielenkiintoista sattumassa on se, että vajaa vuosi ennen tätä tapausta Kuolleet Rotat muuttuivat… Jos nyt eivät hyväntekijöiksi, niin ainakin paljon vähemmän harmeja aiheuttavaksi. He mm. auttoivat köyhiä järjestämällä näille ruokaa. Tietysti taustalla oli kaikenlaista pientä rikollista, mutta ei siinä määrin kuin joskus aiemmin. Syytä tähän ei ole saatu selville.
Pian Kuolleiden Rottien jengiläisiä alkoi esiintyä lisää samojen vaivojen kera. Vajaassa kolmessa viikossa meillä oli käsissämme puoli tusinaa kuollutta järkyttävien paiseiden peittämää Rottaa, joiden sisältä syöksyi eläviä kristallikasvustorottia, jotka hyökkäsivät kaiken mahdollisen kimppuun. Tästä viikon kuluttua ensimmäinen Toveri sairastui.
Toveri Asum oli nuori poika, ja halusi kovasti näyttää kykyjään. Hän osasi kuitenkin hillitä itsensä ja omaksua katujen kasvatin roolin moitteetta. Kenties hän oli sellainen ollutkin. Hän suoritti harvat tehtävänsä moitteetta ja eleettömästi. Erään kerran tilannekatsauspalaverissa hän raivostui mitättömästä asiasta ja hyökkäsi toveri johtaja Vuolan kimppuun. Hänet luonnollisesti taltutettiin ja vietiin ”säilöön” ja hän rauhoittuikin pian. Kun häntä oltiin vapauttamassa, hän raivostui uudestaan, koska toveri ei saanut avattua sellin lukkoa tarpeeksi nopeasti.
Vuola päätti jatkaa vangitsemista ja tarkkailua. Parin seuraavan päivän aikana Asum ei enää pystynyt keskustelemaan raivostumatta. Hän juoksi sellinsä seiniä ja ovia päin, eikä näyttänyt juuri satuttavan itseään. Neljäntenä päivänä hänen poskessaan havaittiin tuttuja märkäpaiseita. Viidennen päivän jälkeen hän ei enää syönyt ruokaa ja hyökkäsi välittömästi ovelle, jos kuuli tai näki liikettä ulkopuolella. Hänen puheensa oli muuttunut murinaksi. Seuraavien päivien aikana koko hänen näkyvä ihonsa peittyi rakkuloihin. Noin kahden viikon kuluttua koko homman alusta laskien Asum kuoli, ja lähes heti kuoleman jälkeen rotat pursuivat hänestä esiin. Vartiossa olleet toverit surmasivat rotat.
En tiedä mitä kaikkea Vuola kokeili, ja kenen kanssa hän asiasta puhui. Asumin kuolemaa seuraavana päivänä Vuola järjesti niin, että vahva vartiokaartin osasto teki retken Kuolleiden Rottien ydinalueelle. Olin tuolla retkellä mukana, mutta en ollut missään neuvotteluissa edes kuunteluetäisyydellä. Neuvottelut eivät ehkä menneet niin kuin Vuola toivoi, sillä pian tuon jälkeen hän kokosi pelkästään tovereista koostuvan kahdeksan hengen iskujoukon. Heidän tarkoituksenaan oli mennä Kuolleiden Rottien alueen katakombeihin suorittamaan tarvittaessa väkivaltaista tiedustelua. Heistä yksikään ei koskaan palannut.
Jossain vaiheessa korviimme kantautui huhuja, että vastaavia tapauksia olisi ollut ympäri kaupunkia. Olin itsekin pari kertaa partiossa mukana tappamassa niitä kirottuja kristallirottia. Kuitenkin oli jotenkin hämmästyttävää, ettei ketään Laivoista asia tuntunut kiinnostavan, vaikka heidänkin miehiään sai tartunnan. Mutta ilmeisesti kuitenkin kiinnosti, sillä noin kuukauden kuluttua ne kirotut drowit tulivat meidän tilannekatsauspalaveriimme ja vangitsivat meidät kaikki. Tuossa vaiheessa meitä oli paikalla enää kymmenen, sillä olimme menettäneet kolme toveria rutolle, yksi oli saanut surmansa vartiossa, ja yksi ei saapunut palaveriin. Häntä ei ole kyllä näkynyt sen jälkeenkään.
Drowit toimivat äärimmäisen tehokkaasti ja vangitsivat meidät kaikki. Päämme huputettiin ja kätemme sidottiin, ja meidät varmaan myös huumattiin, sillä en muista tuosta mitään. Heräsin, kun tajusin, että joku kutsuu nimeäni sellaisella jännällä tavalla, kuin huutamalla kuiskaten. Olin kivisessä kopissa. Ympärillä oli täysin pimeää. Päähäni sattui vietävästi ja kurkkuni oli janosta karhea. Vastasin vain, että täällä, täällä. Pian ilmeisesti muutkin alkoivat heräillä, sillä huhuiluihimme vastattiin ympäriltä.
Pian kävi selväksi, ettei Vuola ollut joukossamme, ja että me jokainen olimme kivisessä kopissa, ilman siteitä tai kahleita, mutta myös ilman varusteita. Voin rehellisesti kertoa, että tuo aika oli karseaa, enkä edes tarkkaan tiedä, kuinka kauan olin tuossa vankilassa. Ei ollut juuri mitään, millä seurata ajan kulumista. Koko ajan tunnustelin itsestäni paiseita, mutta en löytänyt niitä. Ovi oli metallinen, ja siinä oli alhaalla pieni luukku, jotka kautta sain ruokaa ja juomaa. Molemmat olivat kelvollisia ja ravitsevia, mutta en tarkkaan tiedä, mitä söin ja join. En nähnyt, kun ei ollut valoa. Joku tyhjensi paska-astian säännöllisesti sillä aikaa, kun nukuin, mutta en osaa sanoa, kauanko aikaa astian tyhjennysten välissä kului. Astia haisi aina, eikä minua kiinnostanut kokeilla, kuinka täynnä se kulloinkin oli.
Jonkin ajan kuluttua huhuiluumme vastasi yksi ääni vähemmän. Muutama ruoka myöhemmin taas yksi ääni vähemmän. Paska-astioiden tyhjennyksen jälkeen yksi ääni vähemmän. Mielialamme laski, sillä emme tienneet yhtään, mitä on tapahtumassa. Näin kului, kunnes eräänä aamuna heräsin aivan julmettuun päänsärkyyn. Oli todellakin aamu, sillä ulkona ikkunasta näkyi nousevan auringon kajo. Olin Veljeskunnan Luskanin varatukikohdassa, ja se oli lähes autio. Miten sinne jouduin, sitä en tiedä. Meitä oli siellä vain kolme, minä, Vuola ja Orback. Vuola tuijotti ikkunasta ulos ja kääntyi katsomaan minua, kun yskin ja pitelin päätäni. Hän huokaisi syvään, jotenkin helpottuneen oloisena, ja nyökkäsi Orbackille.
Olimme kaikki vahingoittumattomia, joskin laihtuneita ja todella epäsiistejä. Söimme, peseydyimme ja siistiydyimme. Poltimme vanhat rääsymme ja puimme uudet vaatteet. Keskustelimme hiljaisella äänellä tapahtumista. Vuola sanoi, ettemme voi luottaa kehenkään tai mihinkään. Hän painotti ja vannotti, ettemme puhuisi Droweista, tai ajastamme pimeässä kivityrmässä mitään. Päätimme, että Vuola ja Orback lähtevät viemään sanaa itään, Mirabarin tovereille, varoitukseksi ja tiedoksi. Minä jäisin tänne ja yrittäisin… Niin, en tiedä mitä. Unohtaa? Hankkia lisätietoja? Tarkkailla tilannetta? Olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? En tiedä tulitteko Vuolan viestin perusteella vai miksi, mutta tulitte kuitenkin, ja tiesitte sanat, mitkä Vuola minulle kertoi ennen lähtemistään. Ja nyt olette pulassa, koska olen kertonut teille asioita, mitä Vuolan mukaan ei saisi kertoa.
Lähtiessään näin Vuolan ilmeestä, että jokin painoi häntä. Oliko hän nähnyt tai kuullut jotain? Oliko hän tehnyt jonkinlaisen sopimuksen vangitsijoidemme kanssa? En ole kuullut hänestä sen koommin, liekö koskaan päässyt Mirabariin, vai liekö joutunut peikkojen ruoaksi matkallaan.
Siitä, kun heräsin aamun sarastukseen, on nyt kuukausi ja kahdeksan päivää. Palasin palvelukseen vartiostoon kuukausi ja viisi päivää sitten. Päätukikohtaamme vartioidaan koko ajan. Varatukikohtaa ei, ja se on minun kotini. Kristallirottia esiintyy yhä. Tietoomme tulee ehkä kaksi tai kolme ruttoon kuollutta yötä kohti. Tapamme rotat ja poltamme ruumiit. Meillä ei ole tietoa, mikä aiheuttaa joidenkin ihmisten taudin; miksi paiseet ilmaantuvat joihinkin, mutta ei toisiin. Tuntuu, kuin tutkimuksiamme jotenkin sabotoitaisiin hienovaraisesti, tai sitten Laivoja ei vain oikeasti kiinnosta. Luulisi kiinnostavan, kun olemme kerran polttaneet heidänkin ruttoon sairastuneita. Tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Missään ei ole mitään järkeä.
Aikamme jaksoimme kysellä tarkentavia kysymyksiä, mutta niidenkään jälkeen meillä ei ollut syytä epäillä Toverin tarinaa. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyimme siihen että menisimme Kuolleiden Rottien johtajan Toyteren puheille ja pyytäisimme pääsyä katakombeihin, ehkä sieltä löytyisi johtolankoja.
Toytere isännöi Hukkunut Rotta –nimistä majataloa, josta käsin hän myös johti jengin toimintaa. Olimme päätyneet siihen että Arnoul hoitaisi ainakin alkuun puhumisen, luultavasti toinen hobitti ainakin antaisi hänelle mahdollisuuden tapaamiseen. Hukkunut Rotta oli sataman kupeessa olevalla slummialueella sijaitseva räkälä, asukkaina pääasiassa rottatatuoinneilla koristeltuja jengiläisiä. Kun olimme tilanneet kierroksen ja hetken odotelleet, palvelija tuli pyytämään Arnoulin mukaansa, hän saisi ottaa yhden meistä mukaansa, ja valitsi Jaredin.
Yläkerrassa oli melko siisti huoneisto jossa suuren pöydän takana istui näädänkasvoinen hobitti, takanaan kaksi jengiläistä, lisäksi huoneessa oli vaikuttavan näköinen, suurikokoinen mustaan nahkahaarniskaan pukeutunut puolhaltianainen, jonka mustien hiusten latvat olivat usvamaista savua. Pään takaa nousi mustan taistelukirveen varsi kädensijoineen.
Pitkien keskustelujen jälkeen Toytere kertoi että oli puoli vuotta sitten saanut vinkin että kaupunkiin oli saapumassa velhotar. Hänen käskystä puolhaltia Sithé oli vanginnut Myrinin Luskanin tiellä. Myrin oli kuitenkin ollut niin vaikuttava puhetaidoiltaan ja muiltakin kyvyiltään että oli nopeasti noussut hobitin neuvonantajaksi, ja sen jälkeen saanut puolet jengistä puolelleen, noussut heidän kuningattarekseen ja kadonnut katakombeihin. Pian sen jälkeen rutto- ja rottaongelmat olivat alkaneet. Toytere suostui päästämään meidän katakombeihin, kunhan poistaisimme hänen ongelmansa pois päiviltä, vastapalveluksena saisimme pitää mitä löytäisimme. Saimme myös riittävän määrän lamppuja ja öljyä.
Yksi reitti katakombeihin vei majatalon kellarista, oletettavasti Myrinin miehet olisivat vartiossa heti oven välittömässä läheisyydessä. Päätimme jättää turhat hienostelut sijaan ja luottaa sen sijaan voimaan ja nopeuteen. Ryntäsimme huoneeseen josta lähti kapea käytävä, sen tukki kaksi miestä, toisella käsissä miekat ja toisella sotakirves. Näiden takana oli kaksi jousimiestä joista toinen lähti juoksemaan taaksepäin., arvatenkin tekemään hälytystä.
Miehet olivat rottatatuointien ja paiseiden peittämiä, ja he keskittyivät puolustamaan itseään apujoukkojen saapumisen toivossa. Kun Joe sai oman vastustajansa lyötyä alas, ampui jousimies nuolen hänen miekkakätensä lävitse. Joen vetäytyessä aukosta syntyi tilaa jonka kautta muut pääsivät rynnimään eteenpäin ja tappamaan jousimiehen. Lopulta myös Arnoul ja hänen takaansa keihäällään sohinut Oleg saivat oman vastustajansa alas.
Kaksi uutta jousimiestä tukki seuraavan käytävänpätkän, yllättäen heidän takaansa tulleet joukot kääntyivätkin eri suuntaan, ja tarkasti kuunnellessa sieltä kuului taistelun ääniä. Ensimmäinen arvaus oli että Toytere oli käyttänyt meitä hämäyksen luomiseksi. Bartemin sitoessa Joen käden poltimme ruumiit, jottei niistä ehtisi purkautua rottia selustaamme. Joen käsi vaatisi isompaa parannusta ennen kuin se olisi taas käyttökelpoinen.
Egan nostatti jengiläisten eteen ilmaseinän, jonka läpi olisi todella vaikea ampua, ja lähdimme juoksemaan heitä kohti. Tämä riitti miehille, he tiputtivat jousensa ja kädet ilmassa polville. Laitoimme heidät pikaisesti köysiin ja jatkoimme kohti taistelun ääniä. Kun saavuimme suureen huoneeseen, siellä seisoi miekkaansa nojaten veren peittämä Kalen ja yli kymmenen kuollutta jengiläistä. Sanattomaan kysymykseen Kalen vastasi tulleensa etsimään kihlattuaan Myrin Tummatanssia.
Jaredin kuulusteli vankeja, ja kun nämä olivat sanottavansa sanoneet surmasi kuolemansairaat miehet. He kertoivat että Kuningatar oli lukinnut itsensä metallioven taakse, avain sinne olisi Wilgenin kaulassa. Wilgen oli mies jonka Joe oli lyönyt maihin, hänen poltetun ruumiin kaulaltaan avain löytyikin. Kovasti vangit myös yrittivät vakuuttaa meidät että hetkellisestä hairahduksesta huolimatta kovasti tässä Toyteren miehiä oltiin. Turhaan.
Avasimme metallioven, sen takana oli pieni huone, oikeastaan vain koppi, jonka kulmassa lattialla istui alaston nainen, täysin punaisen kristallikasvuston peitossa. Kristalli oli levinnyt lattiaan ja seiniin, ja sitoi naisen paikoilleen, ainoa kristallivapaa alue oli pitkä sinertävä arpi joka alkoi naisen kaulasta ja jatkui kylkeen saakka. Kalen tunnisti naisen Myriniksi.
Myrin kykeni normaalisti kommunikoimaan, vaikka aika vahvasti omissa maailmoissa onkin. Hän kertoi etsineensä katakombeista Arkaaisen Veljeskunnan Tornia, jolloin oli törmännyt kristallikasvuston. Sitä tutkiessaan hän oli tajunnut niiden vapauttavan hänet fyysisestä ruumistaan, jolloin hän pystyi vapaammin tutkimaan maanalaisia käytäviä. Kovasti hän yritti saada meitä ja Kalenia liittymään omaan maailmaansa, mutta se ei nyt kovin houkuttelevalta kenestäkään vaikuttanut.
Kalen pyysi meitä poistumaan, ja kun isommassa huoneessa hetken olimme odottaneet, hän tuli luoksemme ja heitti jalkoihimme miekkansa terättömän kahvan. Sitten hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Kävimme katsomassa ja Kalen oli surmannut kihlattunsa painamalla miekkansa tämän kaulassa olleen arven lävitse. Miekan terän sirpaleet lojuivat lattialla. Kristallien hohde oli selkeästi alkanut himmeämään.
Siinä kun pohdimme mitä seuraavaksi, Bartem huomasi että Arnoulin poskeen oli noussut samanlainen paise kuin sairastuneilla jengiläisillä. Ei hyvä. Koska holvistosta ei vielä ollut löytynyt muuta rahanarvoista kuin Wilgenin kirves, päätimme penkoa loputkin holvistosta. Löysimme pienen vankilan jonka kuudessa selissä oli kuusi haamua, ne sieltä jotain huutelivat, mutta jätimme ne rauhaan kun pikaisella silmäyksellä taistelussa ei olisi ollut mitään voitettavaa. Joe tonki kaikkien ruumiiden palaneet taskut ja sai vaivannäöstä palkinnoksi muutaman kuparikolikon.
Rotat olivat muodostaneet pesän käytävien risteykseen, ja estivät etenemisen siinä suunnassa. Teimme löytyneistä tyhjistä pulloista ja öljystä polttopulloja ja poltimme rottien pesän. Kun savu oli hälvennyt, jatkoimme matkaa. Yksi käytävistä päättyi lukittuun oveen, jonka edessä oli kristallien peittämä ruumis, rotat olivat ehtineet jo hänen alaraajansa järsiä. Kristallit eivät kuitenkaan olleet peittäneet koko ruumista, vaan tämän kaulassa olevan hopeisen amuletin ympärillä oli kristallivapaa rengas. Egan tunnisti korussa olevan voimakkaan suojaloitsun sairauksia vastaan. Amuletti meni Arnoulin kaulaan, toivottavasti se ainakin pysäyttäisi taudin etenemisen, jollei parantaisi.
Sama avain käsi myös tähän oveen ja sieltä löytyi pitkä käytävä jonka seiniin oli kaiverrettu lause ”TERVETULOA KARNEVAALIIN! OLETTE SEN TÄHTIÄ! KUOLKAA HYVIN!”. Käytävän päästä oli luultavasti vanhat puiset portaat romahtanut ja lahonneet pois, koska siitä oli kolmen metrin tiputus suureen tilaan, jonka katossa olevista aukoista virtasi sisään sadevesiä ja päivänvaloa. Keskellä tilaan oli pieni lammikko. Bartem ja Joe jäivät vahtiin meidän muiden mennessä tutkimaan paikkaa.
Ehdimme noin puoleenväliin tilaa, kun lammesta nousi valtavan, useamman metrin mittainen sammakko. Boran koetti houkutella sammakkoa poispäin meistä muista, mutta se oli kovasti kiinnostunut kiiltävästä pikku makupalasta. Sammakon suusta singahti kieli yli kymmenen metrin päähän, se tarttui Arnoulin käteen ja veti hobitin eläimen suuhun. Ryntäsimme taisteluun, myös Joe miekka ainoassa toimivassa kädessään hyppäsi alas ja lähti juoksemaan kohti petoa. Sammakko yritti purra hobitin panssaria rikki, ja kun me muut olimme päässeet sen kimppuun, elukka hyppäsi korkealle ilmaan ja sai lattian tärähtämään niin että useampi meistä menetti tasapainonsa. Lopulta kuitenkin saimme joukkovoimalla sammakon hengiltä, ja kammettua sen suuta niin paljon auki että pystyimme vetämään Arnoulin ulos. Hobitti oli yllättävästi lommoisen haarniskansa sisällä lähes vahingoittumaton. Toki hän haisi jälleen kerran sietämättömän pahalle.
Areenalta lähti myös toinen käytävä pois, mutta siellä näkyi merkkejä tuoreesta vartioinnista, joten arvatenkin kuului jonkun muun ryhmän kuin Kuolleiden Rottien reviiriin, joten emme jatkaneet sen pidemmälle. Sammakon majapaikkanaan pidetty lampi oli täynnä vihreää limoittunutta vettä, ja kun sitä hämmenneltiin, niin pohjalta pilkahti jotain kiiltävää. Boran otti lainaan hobitin amuletin ja sukelsi pohjasta kultaisen sormuksen. Sen tunnistettiin helpottavan valehtelua, vedätystä ja muita suunsoittajille tarpeellisia taitoja. Noppa ratkaisi ja Joe sai sormuksen, mutta myöhemmin Jared osti sen itselleen, hinnalla tai sopimuksella joka jäi meille muille mysteeriksi.
Kun katakombit olivat mielestämme koluttu, kävimme kertomassa jengiläisille että homma on hoidettu. Sithé seurasi meitä Myrinin ruumiin luokse ja tunnisti tämän. Naisen ilme ei kertonut mitä mietti silmäillessään aikaan saamaamme ruumispinoa. Toytere tarjosi majatalossa mahdollisuuden kylpyyn, ja parasta ruokaa & juomaa mitä häneltä löytyi. Tämä toki otettiin vastaan. Mutta illaksi jatkoimme takaisin Yksisilmäiseen Jaskaan, halusimme nähdä missä kunnossa Kalen oli, erotessamme katakombeissa hän oli sanonut menevänsä sinne juomaan päänsä täyteen.
Karavaanarit
Majatalon pöydästähän taistelija löytyikin, suruaan tuoppiin hukuttaen. Kovin paljon miehestä ei herunut, kertoi vain päättäneensä lähteä pohjoiseen suuntaavan kauppakaravaanin turvamieheksi, ja että lisääkin miehiä palkattaisiin. Tuntui hyvältä ajatukselta karistaa hetkeksi Luskanin tomut jaloista ja palata myöhemmin selvittelemään välejä drowien kanssa.
Seuraavan aamuna löysimme Kalenin ohjeiden mukaan Hukari -nimisestä majatalosta kauppiaan joka esitteli itsensä Peddywinkleksi. Työhaastattelu oli lyhyt ja tehokas, hän palkkasi ryhmän, palkkaa viisi kultarahaa per mies joka maksettaisiin perillä, ja ylläpito matkan ajan. Lähtö oli heti huomisaamuna, ja kannattaisi pakata matkaan jotain lämmintä, koska vuorilla kevätyöt olivat vielä pakkasen puolella.
Rhett kävi irtisanoutumassa vartiomiehen pestistään, ja Jared järjesteli yrtti- ja asekauppiaan kanssa sopimuksen jossa yksi Jaredin kallisarvoisista yrteistä ja Wilgenin kirves vaihtuivat uuteen miekkaan Kalenille, Olegille parempaan keihääseen, ja Joelle parempaan miekkaan. Kalenin ilme kirkastui kun sai uuden miekan käteensä, ja hän alkoi saman tien loitsuamaan siihen voimia. Taisikin miekkonen olla suruissaan haljenneesta miekasta, ei haudatusta rakkaudesta.
Aamulla palasimme Hukarin pihalle, jossa meitä Peddywinklen lisäksi odotti kaksi hevosparin vetämää vankkuria ja näiden kuskit. He olivat Raf ja tämän teini-ikäinen veljenpoika Dell. Arnoulin poni sidottiin taempana kulkevien, Dellin ajamien vankkureiden perään, tässä vankkurissa oli matkamuonat, varaosat ja muut matkan aikana tarvittavat varusteet. Egan hyppäsi Dellin seuraksi ajajan pukille. Ensimmäisissä vankkureissa oli kauppatavarat, ja pieni tila jossa Peddywinkle matkusti ja yöpyi. Arnoul nousi penkille ajurin kaveriksi. Kun olimme päässeet pois kaupungista, me muut levittäydyimme vankkurien ympärille, Jared ja Oleg kulkivat tiedustelijoina muiden edellä.
Kaksi viikkoa menee ilman merkittäviä tapahtumia. Mitä nyt Egan kyllästyi Dellin jatkuvaan höpöttämiseen ja siirtyi jalkamieheksi. Toisten vankkureiden pyörä jouduttiin uusimaan, sen hajottua tulvivaa jokea ylittäessä. Yhdet, arvatenkin peikon jäljet kulkivat tien poikki, mutta niiden perään ei lähdetty. Eräänä yönä, vartiossa ollessaan, Egan kuuli takaansa humahduksen ja tunsi kuinka jokin tarttui hänen niskaansa, mutta hänen nuttunsa repesi eikä maahinen jäänyt otteeseen. Aamulla paikalta löytyi tunturipöllön sulka, ja reiät Eganin nutussa vastasivat ison linnun kynsien jälkiä. Egan siirsi vartiopisteensä vankkureiden alle.
Sitten saavuimme paikalle jossa oli tuhoutuneet vankkurit ja taistelun jälkiä, sekä ihmisten ja hiisien raatoja. Tämä oli tapahtunut aiemmin samana päivänä. Paikalta johti kohti vuoristoa vankkureiden ja hiisien jälkiä. Aurinko oli jo laskemassa, joten Peddywinkle käski osan ryhmästä jäljittämään hyökkääjiä ja katsomaan olisiko mitään pelastettavissa, muiden jäädessä suojaamaan leiriä. Joe, Jared, Oleg ja Elmar lähtivät matkaan.
Reilua tuntia myöhemmin ne näkivät kolmet vankkurit, joiden vetohevoset olivat kuolleet. Kolme hiittä riiteli keskenään vankkureiden sisällöstä, ja yksittäinen jätti istui maassa tyhjentäen nassakkaa, ensimmäinen näytti jo tyhjentyneen, horjuvasta istunnosta päätelleen jotain jättiä vahvempaa oli nautittu.
Pikaisen taistelusuunnitelman mukaan, Elmar, Oleg ja Jared hiipisivät mahdollisimman lähelle hiisiä, ja hyökkäisivät näiden kimppuun, kunhan Joe olisi avannut pelin ampumalla jätin. Näin kävikin, paitsi että Joen ensimmäinen nuoli meni ohitse, ja lähestyessään jättiä hän oli huomannut kaksi muuta hiittä joista toisella oli jousi.
Lähitaisteluun rynnänneet onnistuivat kaatamaan omat vastustajansa, ja Joe tiputti jousimiehen. Tämän kaveri otti jalat alleen. Kahdesta muusta vankkurista ilmestyi hiidet, niistä toinen pääsi karkuun, mutta toinen tipahti Joen nuoleen. Jätti ei ehtinyt tajuta maailman menoa ennen kuin tuli surmatuksi. Paikalta lähti vielä isomman joukon ja vankkureiden jälkiä, mutta yö oli jo niin lähelle, ettei niitä katsottu viisaaksi lähteä seuraamaan. Vankkureiden jäänteistä saatiin pelastettua muutamia kääröjä ja taikajuomia, salaluukun alle piilotettuna, sekä kaksi arkullista nahkoja ja luusta kaiverrettuja koriste-esineitä.
Loittoryhmä otti saaliin kantoon ja palasi pääjoukon luokse. Peddywinkle osti ryhmän osuuden nahoista ja esineistä 20 kultarahalla. Elmarin tutkiessa kääröjä yksi niistä syttyi palamaan hänen käsissään, joten muiden tutkiminen päätettiin jättää parempaan ajankohtaan.
Seuraavana päivänä tiedustelijat huomasivat kuinka alas lumista rinnettä syöksyi karavaania kohti neljä parimetristä liskoa. Ehdimme juuri rakentaa puolustuslinjan linja kun kylmäpalloja alkoi räjähtelemään meidän ja hevosten välissä. Kaikki hevoset saivat osumaa ja yrittivät paeta paikalta, mutta eivät saaneet jarruilla lukittuja vankkureita liikkeelle. Rhettin polvi tuhoutui ja Dell tipahti tajuttomana penkille. Tämän jälkeen iholle tulleet varaanit tapettiin helposti.
Kun Oleg sai hevoset rauhoittumaan, Raf ja Arnoul sitoivat niiden vammat. Vankkurit olivat ottaneet osumaa, mutta hitaasti kiiruhtaen pysyisivät kasassa Bryn Shanderiin, joka olisi ensimmäinen Jäätuulen laakson kymmenestä kaupungista. Rhett ja Dell nostettiin vankkureihin, Bartem ei tässä tilanteessa pystyisi tekemään heidän hyväkseen mitään. Muiden jääpalloista saamat pikkuvammat hän paransi. Joe yritti nylkeä varaanien nahat irti, mutta sai aikaan vain silppua.
Kun saavuimme Bryn Shanderiin, Peddywinkle päätti että pysähtyisimme tähän kunnes eläimet, varusteet ja miehistö olisivat suunnilleen kunnossa, vaikka määränpää olikin jo kovin lähellä...
Jatkuu seuraavassa osassa!
Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.