Kalparannikko 3

[Edellinen osa] [Seuraava osa]
[Ohita hahmokuvaukset]


Boran Erseregion: Kuuhaltia, joka nuoresta ulkomuodostaan huolimatta on kokenut... Niin, kokenut mikä? Hyppii talojen katoille ja niiltä alas. Lahjoo Joeta Joen omilla kultarahoilla.


Egan Folkor: Pieni suuri maahinen. Ruoanlaitto ei ole tonttuilua vaan vakava asia. Perheen kuudes lapsi. Peruna!


Elmer Daenelis: Haudanryö... Arkeologi, joka tuo mukanaan auringonvalon pimeimpäänkin soppeen. Aurinkohaltia ei anna valonsa sammua pimeässäkään. Paitsi maagisessa pimeydessä.


Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja.


Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta?


Arnoul Maanala 1: Taisteluvasarahobitti. Täys. Metalli. Vaippa. Ja tietysti muukin varustus on täyttä metallia. Lanseerasi taktisen termin "hidastempoinen rynnäkkö".


Jarod: Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa.


Barten Mart (NPC): Keski-ikäinen mykkä veteraani, jonka erikoisalaa on katkenneiden raajojen erilleen jättäminen. Tunnetaan myös ansioituneena kenttälääkärinä. Tuntee yrttejäkin. Ryhmän matkakassa.


Tarjous

Viihdyimme Bryn Shanderissa lopulta kaksi päivää. Bartenin yrttivarastosta löytyi tavaraa jolla Rhettin polvi saatiin kuntoon ja Dell toipuili omia aikojaan takaisin tajuihinsa. Ja jatkoi loputonta höpötystään siitä pisteestä johon oli ennen armeliasta tajuttomuutta päässyt. Raf sai sillä välin vankkurit korjailtua ja pääsimme jatkamaan matkaa päämääräämme Targosia, jonne saavuimme vielä samana iltana.

Illallisen jälkeen, olimme majoittuneet Sudentalja nimiseen majataloon, kun Raf ja Dell olivat jo vetäytyneet yöpuulle, Peddywinkle teki ehdotuksensa:

”Näen, että olette vielä fiksumpia kuin mitä luulinkaan. Niinpä rohkenen kertoa tämän teille luottamuksellisesti ja toivoen, että autatte minua – minulla näet olisi teille vielä tehtävä. Katsokaas, kauan aikaa sitten aiemmin näkemänne järven rannalla oli suuren maagin torni. Jossain vaiheessa se joko upposi tai romahti. Olen tutkinut tätä aluetta ja olen aika varma, että tiedän paikan, missä torni katosi. Koska en ole kummoinen taistelija (tässä hän kohauttaa olkapäitään) enkä varmaankaan pärjää erämaassa yksin, niin toivon teidän auttavan minua etsimään tämän paikan. JA mieluummin te, kun ketään paikallisista – olenhan jo nähnyt, että teihin voi luottaa, ja että te osaatte taistella! Luonnollisesti, jos autatte minua, saatte huomattavan palkkion. 50 prosenttia minulle ja 50 prosenttia teille! Mitäs sanotte!

Annoimme hänen ymmärtää että olimme alustavasti kiinnostuneita, jolloin hän jatkoi tarinaansa.

Monia vuosia sitten, kun nämäkin maat oli vielä kesyttämättömät, suuresti tunnettu ja kunnioitettu maagi tuli Jäätuulen Laaksoon tehdäkseen sinne kotinsa. Hän toi mukanaan vain taitonsa ja vaimonsa. Miehen nimi oli Damien Morenius – ehkä olette kuulleet hänestä? - - Ette? No, ei se mitään eikä se haittaa, sillä jos onnistumme tässä, koko maailma tulee tietämään hänen nimensä.

Damien oli hyvyydellisellä omallatunnolla varustettu esineiden ja olentojen kutsuja. Hän halusi tehdä jotain sellaista, mikä jäisi jälkeen maailmalle, joka oli kohdellut häntä niin hyvin. Joten, hän loi suuren ja mahtavan tornin tänne, kauas kaupunkien melskeestä, ja uppoutui tutkimuksiinsa. Hän toivoi oppivansa parantavan taikuuden salat, ja käytti vuosia ja taas vuosia tutkimuksiinsa, kuinka kasvit ja taikuus voitaisiin yhdistää niin, että voitaisiin tehdä lääke, mikä parantaisi kaikki haavat ja sairaudet. Hänen tahtonsa oli tehdä tämä lääke kaikille tunnetuksi ja saatavaksi, niin että maailma olisi sairauksista vapaa.

Ikävä kyllä, suuri tragedia kohtasi tätä suurta maagia. Laaksoa kohtasi sääilmiö, jota kutsutaan Suureksi Lauhtumiseksi: maa hänen torninsa alla antoi periksi, ja hänen torninsa sortui järveen. Damienista ei kuultu enää koskaan, ja uskon, että hän menehtyi torniinsa tuona kohtalokkaana päivänä, ja hänen mukanaan meni hänen tutkimuksensa – ja hänen lääkkeensä kaavat ja reseptit. Viiden vuoden ajan olen käyttänyt huomattavan määrän aikaani ja omaisuutta löytääkseni paitsi nämä tiedot, niin myös hänen torninsa, ja saadakseni hänen kaavansa takaisin. Se on itse asiassa todellinen syy, miksi tulin tänne jälleen kerran, ja miksi toin teidän mukaani: etsiäksemme yhdessä Damien Moreniuksen tornin.

Voitteko kuvitella – kaikki mitä tiedän Damienista alkoi yhdestä palasta paperia, minkä löysin useita vuosia sitten. Se näytti olevan päiväkirjan sivu, jossa mainittiin yhdestä puuttuvasta palasesta johonkin ongelmaan. Myöhemmin sain tietää, että se sivu oli Damienin omasta päiväkirjasta. Sivu herätti mielenkiintoni, joten päätin ottaa selvää tästä mysteerisestä maagista. Tiesittekö, että hän oli Luskanin Arkaaisen Veljeskunnan jäsen? Kyllä, hän todellakin oli! Kun sain tämän selville, pystyin jatkamaan tutkimuksiani helpommin eteenpäin – suhteellisesti sanoen, sillä Arkaaista Veljeskuntaahan ei enää ole.

Niin, mites on? Autatteko minua löytämään hänen torninsa? Jos suostutte, tehtävänne on siis löytää hänen henkilökohtainen päiväkirjansa; kaikki hänen merkintänsä lääkkeestä ovat todennäköisesti siinä.

Minulla on teille vielä yksi kallisarvoinen neuvo. Kun maagi Damien teki kotinsa Laaksoon, hän oli mitä suuremmissa määrin ei-tervetullut. Tämä oli villi maa, ja paikalliset eivät olleet tottuneet taikuuteen. Jotkut sanoivat hänen olevan paholainen, eikä hän kovinkaan usein voinut poistua kodistaan tavanomaisin keinoin. Joten, suhtautukaa paikallisten kansantarinoihin Damienin suhteen varauksella. On mahdollista, että tarinat eivät ole kovin ystävällisiä.

Minulla on täällä – tai oli täällä – eräs kontakti, jonka kanssa tein kauppaa luukaiverruksista. Hän on puolituinen, erittäin taitava luunkaivertaja, joka ostaa luunsa eräältä ikivanhalta villimieheltä – barbaarilta – joka elää erämaassa. Puolituinen on sanonut, että tämä barbaari saattaa muistaa vanhoja tarinoita, joissa vihjataan, missä Damienin torni aikoinaan oli. Sain selville, että hän ei ole onneksi kuitenkaan kuollut, niin kuin aluksi pelkäsin, kun hänen kauppaansa ei enää löytynyt, vaan hän on muuttanut Targosista pois. Nykyisin tämä luunkaivertaja asuu Yksinäisessä Metsässä, ja hänen nimensä on Sati. Hänellä on siellä varmaankin uusi kauppa, joten hänen löytämisensä pitäisi olla helppoa. Minulla olisi täällä kuitenkin vielä asioita hoidettavana, joten jättäisin hänen – ja koko Damienin tornin löytämisen teidän kyvykkäisiin käsiinne!

Joe jaksoi tinkiä saalin jaosta niin että ryhmä saa 70% osuuden löydetyistä tavaroista, loput sekä Damienin päiväkirja ja mahdolliset reseptit menevät Peddywinklelle. Kalen ilmoitti ettei tälle retkelle osallistuisi vaan lähtisi omille poluilleen.

Aamulla täydensimme varastojamme Peddywinklen laskuun ja lähdimme järven rantaa seuraille kohti Yksinäistä Metsää, jonne pääsimme päivän tapahtumaköyhän taapertamisen jälkeen. Noin puolimatkassa oli Termalainen taajama jossa pysähdyimme lounaan ajaksi. Paikallisten tuijotuksesta päätelleen näillä seuduin ei pahemmin matkaajia liiku.

Yksinäisessä Metsässä löysimme Satin puodin juuri kun hän oli sitä sulkemassa. Kerrottuamme terveisemme Peddywinkleltä puolituinen selvästi rauhoittui ja pian saimme yhteistyösopimuksen solmittua. Sen jälkeen hän kertoi kuinka Barbaarin löytäisimme.

Barbaari asuu Liikkuvan Jäätikön Merellä, ja hänen löytäminen ei ole mitenkään helppoa. Yleensä nimittäin käy niin, että hän pikemminkin löytää minut, kuin minä hänet. Itse asiassa, sillä tavalla tapasinkin hänet. Mies löysi minut puolikuoliaaksi paleltuneena, ja täysin eksyksissä olevana. Mies piti minusta huolta ja opetti minulle ikivanhoja kaiverrustekniikoita ja siksi olenkin niin hyvä kaivertaja; tekniikkaa osaavat enää aniharvat. Aina silloin tällöin menen jäätikölle vaihtamaan erilaisia tarvikkeita hänen kaiverruksiinsa, tai omien tarpeideni raaka-aineisiin. Hänellä tuntuu olevan aina kaikkein suurimmat rystypäät. Mutta niin – vietin hänen luonaan lähes kaksi kesää, ja hän piti minut aina kylläisenä - ei mikään helppo juttu! - ja pedin lämpimänä. Sain sellaisen vaikutelman, että hän on jotenkin yksinäinen. Hänellä on oma kielensä, sillä seudun muut barbaarit eivät tunnu aina täysin ymmärtävän hänen puheitaan.

Minulla on aina ollut opas mukanani, kun olen matkustanut Liikkuvan Jäätikön Merelle ja sieltä takaisin. Voin yhyttää teidät ja oppaani, ja näin saattaa teidät matkaan kohti vanhaa barbaaria… Jos tuotte minulle vastapalveluksena hänen rystypäitään.

Teidän täytyy matkata Liikkuvan Jäätikön Merelle kahden päivän ajan, ja suoraan pohjoiseen. Löydätte paikan, jota kutsutaan Ainopuuksi. Tehkää siihen leiri, ja odottakaa enimmillään kymmenpäivän ajan. Otan yhteyttä opasystävääni ja kehotan häntä tapaamaan teidät siellä. Tehkää ja toimikaa kuten hän opastaa. Menen henkilökohtaisesti takuuseen hänestä, niin hänen kyvyistään kuin luonteestaankin. Minusta koko Kalparannikolla ei ole parempaa opasta, kuin ystäväni Kiévn.

Aamulla lähdimme Satin ohjeiden mukaan kohti Ainopuuta, joka ilman vaikeuksia löytyikin. Koko matkan ajan ilma on kuitenkin muuttunut kylmemmäksi ja kylmemmäksi, lisäksi pohjoisesta tuntuu puhaltavan jatkuvasti jäätävä tuuli, joten nopeasti tajuamme että varustuksemme on kuitenkin vähintään puutteellinen. Osa meistä lähti palailemaan omia jälkiä takaisin viimeksi näkemäämme metsään keräämään polttopuita, ja loput vahvistamaan ja korottamaan Ainopuun ympärille valmiiksi ollutta jääpaloista tehtyä aitaa. Tätä tehdessä Elmer löysi maan alle kaivettuja kellareita joissa oli säilöttyä ruokaa, huopia ja muita leiritarpeita.

Niiden avulla selviydyimme jotenkuten, kunnes neljäntenä yönä nousi lumimyrsky, ja myrskyn ulvonnan keskeltä kuului susien ulvontaa, ja niitä oli paljon. Arnoulin poni meinasi vauhkoontua, mutta saimme sen pidettyä paikoillaan pienen suojamuurimme takana. Taistelu oli kaoottinen susien hyppiessä pimeydestä muurin ylitse kimppuumme, saimme jotenkuten pidettyä puolemme, kunnes kolmas osapuoli liittyi taisteluun ja sudet pakenivat. Nuotiopiiriin valoon asteli turkiksiin pukeutunut miekkaa ja kilpeä kantava lyhyt miekkonen, hän esittäytyy Kiévniksi. Kun olimme esitelleet itsemme, hän otti paikan nuotion lämmöstä ja alkoi hoonaamaan miekkaansa. Aamun valjettua näimme että hänellä oli hyvin poikkeuksellisen väriset laventelin siniset silmät.

Hän katseli hetken varusteitamme, ja totesi ettei noissa vehkeissä ollut jäätikölle asiaa. Niinpä teimme edestakaisen matkan Yksinäiseen Metsään ja hankimme sieltä Kiévnin suosittelemat tavarat. Poni jäi talliin, sen sijaan tavarat lastattiin ahkioihin. Kiévn ei itse tullut kylään saakka, vaan jäi odottelemaan sen ulkopuolelle.

Liikkuvan Jään Meri

Sitten taasen taapersimme Ainopuulle ja siitä edelleen pohjoiseen kohti jäätikköä. Tuuli voimistui ja kylmeni koko ajan kohti pohjoista edetessämme. Kun saavuimme jäätikön reunalle Kiévn nosti tummasta lasista tehdyt silmälasit kasvoilleen ja kehotti meitä levittämään silmien ympärille tuhkaa, se suojaisi jonkun verran jäätiköstä heijastuvan auringonvalon sokaisevaa vaikutusta. Ja sitten vaan seuraisimme jonossa opasta tämän jalan jäljissä, avantoon tipahtaminen olisi kohtalokasta.

Vaelsimme jäätiköllä kolme päivää, kunnes tulimme paikkaan jossa jääpaadet olivat muodostaneet harvahampaisen kehän. Kiévn kutsui paikkaa Icehengeksi, sinne jäisimme odottamaan barbaarin saapumista. Kaksi päivää odotettuamme leiriin käveli yli kaksimetrinen, jykevä, taljoihin pukeutunut vanha mies. Barbaari ja Kiévn tervehtivät toisiaan kuin vanhat tutut, tosin kielellä jota kukaan meistä ei ymmärtänyt, ja Kiévnkin tuntui sanoja vähän hakevan. Sitten Kiévn esitteli meidät, tosin barbaarin nimi on sellainen ettei sitä oikein pysty yleiskielellä lausumaan. Tämän jälkeen Oleg antoi miehelle Satin antaman kirjekäärön, ja sen luettuaan barbaari otti suuresta säkistään viisi valtaisaa jäätynyttä rystypäätaimenta jotka lastasimme ahkioon.

Sitten Oleg kaivoi repustaan, pullollisen Satilta saatua tulilientä, ja laittoi sen kiertämään onnistuneen kaupanteon kunniaksi. Juoma oli todella vahvaa, vesi nousi silmiin, mutta samalla vatsasta levisi kohon kehoon miellyttävä lämpö joka taisteli jäätikön kylmyyttä vastaan. Pullon kiertäessä barbaari osoitti itseään ja murteellisella yleiskielellä sanoi Mörkö.

Sitten ohjasimme keskustelun Damienin torniin ja Kiévnin tulkatessa Mörkö alkoi kertomaan kuinka kauan sitten tapahtui ilmiö jota kutsuttiin Suureksi Lauhtumiseksi, sen seurauksena yksinäisenä ja uljaana, suuren haarautuneen puun, tarunhohtoisen barbaarisankari Jujalon Jousen, yllä seissyt torni upposi mutaan. Kun tundra mystisesti muuttui vedeksi ja mudaksi, se ei enää kestänyt tornin painoa ja näin ollen torni upposi pois näkyvistä. Samalla kun torni vajosi, Jujalon Jousi taipui ja kaartui takaisin tornia kohti, järvestä poispäin, aivan kuin itsensä Jujalon käsi olisi upottanut kirotun rakennuksen.

Damienista Mörkö sanoi: kansani tarinat kertovat, että tornin noita oli paha, ja sekaantui asioihin, joihin kuolevaisten ei tulisi sekaantua. Noidan vaimo, Matilda, oli kuitenkin hyväntahtoinen ja välittävä, auttaen Mörön heimoa parantamalla heitä, välittämällä heistä ja olemalla myötätuntoinen ja sääliväinen heitä kohtaan.

Tämän jälkeen Mörkö painoi paljaan valkotukkaisen päänsä jäätä vasten ja alkoi kuorsaamaan makeasti. Yöllä vartijat tunsivat kuinka tuuli alkoi entisestään yltymään ja pakkanen kiristymään luonnottomalta tuntuvalla tavalla. Vartijat herättivät meidät muut, Kiévninkin katseesta pystyi näkemään huolta, mutta Möröllä ei ilme värähtänyt, eikä hän näyttänyt tuntevan kylmää. Sitten Egan sai ajatuksen, tyhjäsimme ahkiot, nostimme ne vastakkain, ja sitten Egan loitsullaan lämmitti ne noin 40-asteisiksi. Pysymällä tiivinä kasana ja vaihtelemalla paikkaa niin että kukin vuorollaan oli selkä tuulta vasten ja välillä ahkioiden lämmössä selviydyimme yön ylitse, jolloin tuuli tyyntyi tavanomaiseksi. Tästä huolimatta kylmä oli päässyt puraisemaan Bartemin kylkeen ja hän joutui parantamaan itsensä.

Parantelun jälkeen lähdimme taas matkaan, Mörkö saatteli meidät Ainopuulle jossa hän alkoi täydentämään varastojaan. Sitten kiittelimme häntä tiedoista, opastuksesta ja kellareiden antimista. Kiévn kulki kanssamme Yksinäisen Metsän liepeille jossa sanoimme hyvästit ja hän lähti omille teilleen.

Ensimmäiseksi veimme kalat Satille ja kutsuimme hänet illalliselle jotta voisimme kaikessa rauhassa kertoa retken tapahtumat, sitä ennen meistä kaikki kaipasivat kuumaa kylpyä. Päivällisen aikana kävimme läpi matkamme kulun, ja Mörön tiedot tornista. Sati tunnisti paikan jossa on kuvausta vastaava taipunut puu, se on läheisessä metsässä, ja tällä hetkellä druidien pyhä paikka. Hän piirsi meille jopa kartan joten paikan löytäminen ei pitäisi olla ongelma.

Torni

Aamulla matka taas jatkui, vaikka lievää narinaa jatkuvasta taapertamisesta ilman lepoa kuuluikin. Arvoimme hetken tavaroiden kanssa, lumikenkiä ei tällä reissulla varmaan tarvita, mutta kaikenlaista kaivuuvälinettä ja luolaston tutkimustarvetta sitäkin enemmän.

Reittimme kulki osittain sulaneen joen vartta, kun Boran huomasi siinä ajelehtivan ruumiin. Hän naarasi sen sieltä koukun ja köyden avulla. Ruumis kuului kauniille naishaltialle joka oli menehtynyt pistohaavoihin, ei kovin kauan aikaa sitten. Haltian tyylikkäät hansikkaat osoittautuivat maagisiksi, ja katosivat Elmerin reppuun. Hautasimme hänet rantakivikkoon.

Löysimme vaivatta Satin kuvaileman paikan, joka oli noin 45 metriä halkaisijaltaan oleva suppa, jonka päälle oli taipunut suuri tammi. Ryhdyimme kaivuuhommiin supan pohjalla, ja melko pian saimme esiin tornin suojamuurin hammastuksen ja edelleen tornin katon. Silloin supan laidalle ilmestyi kolme valkoisiin pukeutunutta haltiaa sekä sekalainen joukko eläimiä. He esittäytyivät metsän vartijoiksi ja esittivät paheksuntansa siitä että olimme heidän pyhiä paikkojaan kaivelemassa. Selittelimme että olimme etsimään muinaista parannuksen käsikirjaa. He tuntuivat uskovan sen, tai ainakin hyväksyvän tarinan, ja pyysivät siinä sitten meitä siinä ohessa poistavan tornista sen mikä tuntuu aiheuttavan tässä paikassa epäharmoniaa.

Naishaltia vaikutti niin kovasti tutulta, ettei sukunäköä hetki sitten joesta löytämäämme ruumiiseen voinut välttyä hoksaamatta. Elmer otti asian varovasti puheeksi, ja kuolleelta otetut hansikkaat vahvistivat epäilyt. Naisen sisar oli tosiaan kadonnut. Selitimme mahdollisimman tarkasti mihin hänet oli haudattu ja sitten tammen oksilta lähti lintuja viemään viestejä. Druidit keskittyivät tähän asiaan ja jättivät meidät lapioimaan.

Kun saimme lattialuukun näkyviin ja ryhdyimme sitä murtamaan, koko katto rojahti altamme ja tipuimme seuraavaan kerrokseen, siinä hötkässä ei mustelmia pahempia osumia tullut. Huoneessa oli suuri pata, ja kun sitä tutkittiin, padasta nousi valtava tulidemoni, joka hyökkäsi kimppuumme. Pian muut Bartemia ja Joeta lukuun ottamatta tajusivat sen olevan illuusio, mutta Joe kuvitteli halvaantuneensa demonin osumasta ja Bartem oletti Olegin olevan kuolemassa saamaansa haavaan. Pari voimakasta läpsyä poskelle sai pojat tokenemaan.

Kerrosta alempana lattialla leukojaan loksutteli yksittäinen pääkallo, Arnoul murskasi sen vasarallaan. Ei tässä tornissa ihan pelkän parannuksen kanssa oltu puuhailtu. Vastaan tuli kokonaisia luurankoja ja muita epäkuolleita, mutta niistä ei ollut vastusta, kunnes eräässä huoneessa pöytänsä istui ritarin varustuksessa oleva luuranko. Tämä esitti Arnoulille taisteluhaasteen johon tämä tunsi kunnia-asiakseen vastata. Taistelu päättyi kun luuranko sai pistettyä haavan hobittiin. Egan, Boran ja Joe eivät tunteneet samaa koodistoa ja nuijivat ritariluurangon maahan.

Etenimme kerros kerrokselta alaspäin löytämättä todisteita siitä Damien olisi joskus asunut täällä, saati sitten hänen päiväkirjaansa, kunnes onnemme kääntyi. Eräässä huoneessa luurankoja vain oli liian monta, ja ensin Jared tippui tajuttomaksi saatuaan osuman miekan lappeesta otsaansa, Elmerin toinen käsi oli käyttökelvoton. Lopulta saimme voiton, mutta olimme niin huonossa hapessa että teimme taktisen vetäytymisen maan pinnalle nuollaksemme haavojamme.

Onneksi druidit olivat paikalla ja saimme heiltä lääkinnällistä apua sen verran että kykenimme jatkamaan, isommat vammat kuten Elmerin käden korjaus jäisi kuitenkin myöhempään. Kellareista löytyi laboratorio jonka varastohuone oli täynnä eri mädäntymisasteessa olevia ruumiin palasia, sekä työpöytä jossa niistä oli alettu ommella yhtä kokonaisuutta kasaan. Haju ja näky olivat niin järkyttäviä että sai taistella pitääkseen aamiaisen alhaalla.

Ihan alimmat kerrokset olivat mutavellin vallassa. Tornin pääoven suojana oli ollut pienempi torni, joka oli kaatunut kyljelleen. Päätornin ikkunaluukuista pääsimme kiipeämään tuohon pikkutorniin jonka entiset seinät nyt olivat lattiaa ja kattoa. Tornin kaatuessa suurin kalustuksesta ja osa rakenteista on tuhoutunut, mutta erilaisin köysiviritelmin pääsemme etenemään luukulle, josta pitäisi tiputtautua viimeiseen huoneeseen, ja siellä näytti joku kaapuhemmo olevan odottamassa. Boran, Rhett ja Oleg menivät ensimmäisessä aallossa ja saivat salamaa niin että syttyivät palamaan. Haavoistaan huolimatta he rynnivät kohti kaapumiestä ja ottamalla lisää rankaisua estivät tätä ampumasta seuraavana huoneeseen hypänneitä.

Sitten Olegin iho ja lihakset muuttuivat hyvin nopeasti läpikuultaviksi ja hän hajosi tomuna lattialle. Syntyneestä aukosta Egan sai mahdollisuuden täräyttää tulta ja saikin niin kelvollisen osuman että kaapumiehen taistelu oli sitten siinä. Bartem antoi ensiavun Boranille ja Rhettille, mutta he tarvitsisivat apua päästääkseen tornista pois. Kaapumieheltä löytyi kirja jonka kannessa luki Damien Morienuksen päiväkirja, hänen mielenkiintoiselta vaikuttava kaapunsa lähti myös kantoon.

Egan oli vakuuttunut että Olegin poistanut loitsu oli jonkinlainen teleportaatio, ei mitään lopullista. Toki mies pitäisi nyt jostain löytää. Joten lähdimme palaamaan koluten jälleen samat huoneet lävitse, ja siinä samalla evakuoiden aiemmin löydetyt mielenkiintoiset esineet – joita ei oltu haluttu kantaa koko aikaa – mukaan tarkempaa tutkimusta varten.

Sillä välin toisaalla

Oleg tajusi materialisoituvansa supan päälle taipuneen tammen oksistoon. Käsi edelleen tulessa hän suoritti tyylittömän mutta pikaisen laskeutumisen puusta ja maassa druidit auttoivat käden kanssa. Sitten hän jäi kuopan laidalle istumaan ja odottamaan tulisivatko muut takaisin…

Jatkuu seuraavassa osassa!

Omia muistikuviaan vapaasti mukaellen H. Jokinen ja GM Kuittaa.