Kuittaa Lisään päiväkirja
Tarinoita Eteläisestä Keski-Maasta
22.6.1640: Kuittaa saapui tavattuun paikkaan Korlanin kaupungissa. Eräässä majatalossa odotteli muutkin kutsun saaneet, sekä kutsun esittäjä, haltiabardi Klain. Seuraavassa on muiden ryhmän jäsenien lyhyt esittely Klainin sanoin:
Ryhmä tehtävänä siis oli estää pimeyden tulo Keski-Maahan. Moran oli kuulemma itsensä Morgothin poika, ja hänen piti tappaa äitinsä kahden vuoden sisällä tästä kyseisestä päivämäärästä. Moranin äiti on Ardorin Hovin johdossa, joka haluaisi pimeyden maailmaan, että pahuus voittaisi. Tässä huimassa tarinassa on esitetty ryhmän edesottamuksia ja Kuittaan nerokkaita, ryhmän pelastaneita ratkaisuja.
Kun kaikkien liittymisen syyt saatiin selville ja tehtävä oli annettu, päätettiin syödä ja suunnata matka kohti Vähäkyröä, pientä kylää Korlanin lähellä.
24.6.1640: Ryhmä saapui Vähäkyröön, josta Galcrinic (tästä eteenpäin a.ka G-mies) palkkasi henkilökohtaiseksi apulaisekseen Gorman (tästä eteenpäin a.ka Tonto)-nimisen soturin.
28.6.1640: Moranin ensimmäinen näky, jossa hän näkee Ardorin hovin kokoontuneen ja kuulee heidän puheensa. Ikävän näköistä porukkaa istuu hovin johtokunnassa kuulemma, haltioita ja sellaisia öljyttypunanahkaisia kaljuja ihmishahmoja.
3.7.1640: Cleniar Viherkaarna, Metsän Laki, liittyy ryhmään suojellakseen Morania. Cleniarin (a.ka. Clerasil) ensimmäiset sanat olivat: "Mä oon sitten Metsän Laki. Ja tästä eteenpäin Kääpiöt pitävät kypärän päässä!".
5.7.1640: Ryhmä saapuu Nurmeksen pieneen kylään.
13.7.1640: Ryhmä saapuu Vahtien Ovelle, joka sijaitsee jossain meren rannalla Táliraanissa, Korosin lahdella.
18.7.1640: Muinaisten outojen raunioiden löytäminen. Klain käyttää erästä hienoa sormustaan ja saa pentagrammista nousemaan lasisen pylvään, jonka sisällä on toinen sormus. Kaikki haluavat ottaa sen, mutta ainoastaan Moranin käsi läpäisee lasin. No, ehkä sattuma oli valinnut juuri Moranin tätä varten.
20.7.1640: Ryhmä saapuu Uskanin lahdella olevan niemen kärkeen ja paikantaa suunnilleen itsensä kartalla. Kait sitä nyt ollaan eksyksissä kun annetaan haltioiden suunnistaa.
26.7.1640: Ryhmän haltiat näyttävät kyvyttömyytensä eivätkä löydä mitään hyödyllistä tietoa sen enempää Monacosta kuin luostarin kirjastoistakaan.
27.7.1640: Kohdattiin useita Lohikäärmesoturitiedustelijoita, joita sitten seurailtiin jonkun aikaa. Ei uskallettu hyökätä niiden kimppuun. Haltiat tietenkin wimppasivat.
1.8.1640: Seurailtiin jotain typerää jokea ettei eksyttäisi. Ärsyttävää tämä elffien touhu - tietävät minne ovat menossa mutteivät kerro, eivätkä kuitenkaan tiedä missä ovat. AARGH.
7.8.1640: Ryhmä löysi kuin löysikin tiensä Tumlinden laaksoon. Täällä tapahtui jotain, mutta Päiväkirjan pitäjä oli sen verran juonut Brandyä, ettei muista mitä. Myöhemmin hän kuuli, että alempiarvoisten rotujen edustajat olivat puhuneet yhden heikäläisen kanssa, jonka nimi oli Laurë. Typeriä nimiä noilla elffeillä; Yksi on Kulta ja toinen on Kuu (Rána). Itselläni ei ole mitään mielenkiintoa edes tietää mistä mokomat kuuhullut puhuivat. Jotain käsittämätöntä elffitalkkia se kuitenkin on, eikä siinä ole tietenkään mitään järkeä. Onneksi sentään kaupungissa myydään Brandyä. Sen avulla haltioistakin tulee siedettäviä. Ainakin melkein.
9.8.1640: Ensimmäisen kerran saatiin tuntea millaiset viholliset meillä onkaan edessä. Harpisti & co tappoivat ryhmältä pari koiraa, onneksi päästiin pakoon. Gotin taistelulammas selvisi kuin selvisikin hengissä. Hyvä niin, eihän sitä koskaan tiedä koska ruokavarastot loppuvat kesken kaiken.
12.8.1640: Niinpä sitten päästiinkin johonkin outoon Kirnak-nimiseen linnoitukseen, joka oli valtava luolasto, ja josta löytyi ainoastaan yksi lootbox. Sitäkään typerät haltiat eivät antaneet avata, vaan se piti kuskata jollekkin toiselle haltialle. Aikaisemmin tuttu Laurëhan lootboxin saajaksi sitten paljastui. Todella turhauttavaa. Tässä luolastossa allekirjoittanut paljasti vääriksi mm. Moranin ja G-miehen huomaamat kuusi salaovea.
14.8.1640: Ja eiköhän sitten tule tappeluskin Harpistin ja sen kahden kaverin kanssa. Mokomat menivät vielä näkymättömiksi, mutta onneksi Klain onnistui nukuttamaan unettavalla tarinallaan Berenistä ja Lúthienista Harpistin, jonka kurkun sitten viilsi auki. Saatiin himoloot! Tai siis elffit (tai siis Moran) sai. Pah. Haltioiden tavarat, kuka niitä nyt huolisikaan...
15.-16.8.1640: Ryhmä pyöri Tumlinden laakossa, ja tietenkin wimppielffit antoivat himolootboxin Laurëlle. Tämähän meni onnesta mykäksi ja Moran ja Laurë molemmat sitten hetken kuluttua kuiskivat jotain innoissaan. Huomattava asia näissä hassunnimisissä elffeissä on niiden mieltymys joihinkin ihme litkuihin, jota kutsuvat viiniksi. Kammottavaa ainetta. Ei ole lapsukaisista Miesten Juomien juojiksi.
22.8.1640: Päästiin Naurlindoliin loottaamaan koko paikan aarrekammio. Ryhmä onnistui saamaan paljon loottia mukaansa, vaikkei suurin osa alempiarvoisista roduista tajunnutkaan ottaa reppua täyteen kultarahoja. Joku typerä sauva oli Moranille paljon tärkeämpi. G-Miehen pää levisi kun sai tappaa vain yhden kokin. Niinpä hän sitten pyöriskeli Gotin lampaan kanssa lattialla, ja hoki tälle "johdatsää meitä? johdatsää meitä? Etkö uskalla?"...
26.8.1640: Wimpattiin Taurondessa.
1.-2.9.1640: Ryhmä joutui pakenemaan Korlanista, kun Elementary Boys oli huomannut ryhmää seurailevat henkilöt. Tietenkin päivällä oli käyty ostamassa ties mitä hienoja maagisia kamoja, ja ylenmääräinen rahankäyttö herätti aika paljon huomiota. Niinpä sitten Barty ja Kuittaa hiipivät pois huoneesta kenenkään huomaamatta, olivat muka menossa bordelliin (maksettiin hiljaisuudesta ja livahdettiin takaovesta pois) ja saivat hankittua ryhmälle pakotien meriteitse. Myöhemmin samana yönä Kuittaa hiipi vielä varmistamaan reitin ja että laiva oli todellakin lähdössä, ja näin Barty ja Kuittaa pelastivat koko ryhmän. Vieläkään tästä eivät ole haltiat kiittäneet...
4.9.1640: Vihdoinkin ryhmä pääsi rantautumaan jonnekkin Korosin lahdelle. Takaa-ajajat oli karistettu, ja ketä onkaan kiittäminen? The Elementary Boysseja.
9.9.1640: Pitääpä sitten paeta. Täällä tapettiin pari typerää haltiavartiomiestä, ja sitten jäätiin lopuksi melkein kiinni. Itse pääsin eräässä huoneessa näyttämään kieltä sellaiselle hassulle punahehkuiselle silmälle, joka jostain naurettavasta kristallipallosta mulkoili. Jotenkin se muka teki säälittävän yrityksen ottaa minut haltuunsa. Kun se näki kieleni, Silmä vain värähti Elementary Boyn edessä. Myöhemmin sitten sain kuulla, että mokoma oli ollut itse Sauron. No, nyt on sekin tullut nähtyä, ettei tarvitse lähteä Mordoriin tai mikä Dol Kontur onkaan asti sitä katsomaan. Täytyy sanoa että aika ruma silmä oli. Taitaa kärsiä pikku-Sauron aika pahasta krapulasta. Sen siitä saa kun pikkuiset käyttävät olutta tai jotain muuta sen kaltaista litkuviiniä. Ehkäpä Sauroninkin pitäisi juoda enemmän Brandyä, tosin taitaa olla aine liian voimakasta lapsoselle.
Loottimestasta ulos tullessamme luolan edessä oli erikoinen näky. Vartioon jätetty Dûkat uhkaili yhtä elffiä, ja toinen elffi uhkaili jousellaan Dûkatia selkäpuolella. Pattitilanne laukesi kun me (minä) saavuimme paikalle, ja toinen elffi oli nimeltään Sûl-Rinke ja harmaahaltianaisen nimi oli Undómiel.
10.9.1640: Saatanan Moran. Nukkuessani oli käynyt juomassa brandyäni! Onneksi ei kuitenkaan kaikkea, mutta hauska oli elffin toilailuja katsella. Eka kerta kun näen Moranin kännissä, ja taisi olla eka kerta sillekkin. Noh, sellaista se on noilla lapsukaisilla.
Hupaisaa oli Moranin into heitellä Klainiin charm kind -loitsuja. Hän jopa tarjoitui maksamaan Gotille 1000 kultarahaa siitä että tönäisi Klainia sopivasti, että saisi itse koskettaa tätä heittäessään loitsua. Kuittaa, Klain, Barty ja G-Mies kantoivat Moranin kerran jo todella kylmään puroon viilentymään, mutta tarraamalla Kuittaan hihanliepeeseen Moran pääsi ylös tuosta hyisestä makuusijasta. Tämän jälkeen Moran sai melkein selkäänsä Klainilta ärsytettyään tätä tarpeeksi ryhmän kannalta tuhoisilla toimillaan. Hän innostui mm. hokemaan seuraavaa mantraa "Morgoth RULES!! Erû SUCKS!! HAHAHAAAA!" Tämä tapahtui Rath-Inen -nimisen kukkulan päällä.
12.9.1640: Pikkuinen örkkipartio hyökkäsi kimppuun, ja tietenkin me mätimme ne hengiltä. Itse en vaivautunut edes heräämään moisen takia.
13.9.1640: Hathorissa ollessamme kohdattiin Bartyn kavereita, niinpä juotiin brandyä. Tulijoille kelpasi kanssa. Hyviä heppuja, mutta tietenkin, koska ovat ihmisiä. Kerrankin pääsimme puhumaan siten, että wimppihaltiat eivät saaneet kuulla juttujamme.
16.9.1640: Lootkorokkeelle päästiin taas, ja eiköhän sormuksen saanut joku wimppielffi. No, onneksi vielä riittää Brandyä. Bartyn kanssa ollaan päätetty tehdä omat the Elementary Guild -sormukset.
18.9.1640: Neljä jättimäistä ihmistä hyökkäsi meidän kimppuun! Yksi vielä pääsi lyömään minua tosi pahasti, mutta tajunnan äärirajoilla hoippuessani tuli Barty, Dûkat ja muut apuun. Niinpä säilyin hengissä. Goti ja minä tapoimme yhden jättiläisen. Gotihan väittää että hän olisi sen tappanut, mutta kuitenkin kaikki tietävät totuuden. Tuon taistelun jälkeen otin lisänimen "The Giant Killer". Sehän paljastaa totuuden tuostakin taistelusta. No, Gotiseni, ehkä joskus.
20.9.1640: Rána paranteli taas meitä, kun pääsimme lootkorokkeelle. Rána on lähes tulkoon hyvä elffi, paransi minutkin. Parantelun jälkeen matka jatkuu kohti Aurax-Dûria, kuuluisaa loottipaikkaa.
23.9.1640: Lootattiin Aurax-Dûr, Dûkat tappoi 38. tason parantajan nuijallaan, Klain tappoi Gorthaurin ja muutenkin tapettiin melkein kaikki. Ainakin lähtivät karkuun. Sûl-Rinke päätti koskettaa Gorthaurin lootissa ollutta sormusta ja päätti kuolla. Varsin valitettavaa, hän oli melko järkevä alemman rodun edustajaksi. G-Mies meni attunoimaan kamoja, joista sitten sai sählättyä osan aktiiviseksi. G-Miehellä onkin asennetta.
25.9.1640: Poispäin Aurax-Dûrista matkatessamme yön aikana joku wimppipeikko halusi tulla näyttämään rumaa päätään meidän leiriin. Naama olikin niin ruma, että päätimme Bartyn kanssa laittaa sen seipääseen varoituksesksi (ja ensisijaisesti ruoaksi) muille peikon rotutovereille.
27.9.1640: Tultiinpa sitten korokkeelle jossa jo ollaan oltu 20.9. Tällä kertaa ei löytynyt sormusta, vaan joku oli sen käynyt surutta varastamassa täältä. Eivätpä tainneet haltiat muistaa, että meidän ryhmähän se oli joka sen oli käynyt hakemassa. Sellaisia ne haltiat ovat. Eivät muista mistään mitään, paitsi jostain kaikille turhasta ajasta ennen aurinkoa tms (ja jostain ihme sormuksista joiden nimet oli tuli, vesi ja ilma tai jotain sellaista..). Outoa porukkaa, kertakaikkiaan.
28.9.1640: Ne, joilla jo oli sormus (=haltiat), neuvottelivat eilen Laurrën kanssa Taaliraaniin lähdöstä, ja Mourfuinin (iivil demoni) surma-murhaamisesta. Tulivatpa hengissä vielä takaisinkin, joten kaippa olivat sen onnistuneet nistimään. Olisinkin ihmetellyt, elleivät olisi, sillä tämäkin tappo oli oikeastaan minun ansiotani. Minä olin se joka antoi tärkeimmät taktiset vihjeet taistelua ajatellen ("ja sitten; muistakaa! Puristakaa Perseellä!"), ja kuten aina ennenkin, tulos oli hyvä. Leilillinen Brandyä minulle! Lisäys 2.11.: Tietenkin kaikki paikallaolleet kiistävät vaikutukseni tapahtumiin. Se johtuu pelkästään siitä, että he ovat kateellisia minulle ja minun neuvoilleni. Heistä ei pidä välittää.
4.10.1640: Päästiinpä sitten vihdoinkin taas yhdelle lootkorokkeelle. Koroke sijaitsee Mûmakanin tasangoilla, ja kuinkas ollakkaan; sisällä on sormus, joka menee Sávalle. Hassu homma, melkein olisi odottanut, että joku muukin kuin elffi saa noita sormuksia. Mutta ei väkisin. Enpä tuollaista rinkulaa haluaisikaan sormeeni.
7.10.1640: Aamusella matkatessamme iloisesti, meidän iloisen matkamme keskeyttää joku pelle. Taurungin tuuli, niin muut sitä kutsuivat. Tämä vinkuva olento lävisti Bartyn paidan (ja sydämen, mutta se ei ole oleellista) kynacillaan. Otus ilmaantui aivan tyhjästä, iski kerran, mutta onneksi minä (ja Goti) oli valmiina, ja niinpä tuhosin otuksen yhdellä iskulla. Ikävä kyllä Goti ennätti ensin ja potkaisi otusta ensin ja mursi sen niskat.
Juuri sillä hetkellä, kun olin tökkäämässä otusta keihäälläni lävistääkseni sen sydämen ja tappaakseni sen (sillä eihän Gotin potku siihen voinut riittää) otus muuttui ilkeästi ujeltuvaksi tuuleksi ja katosi. Enpä voinut mitään, minun piti rauhoitella panikoituneita elffejä ja kammata Bartyn hiukset, jotka olivat menneet hieman sekaisin. Kun Moranin housut oli kuivattu otti hän Bartyn sielun talteen erääseen koruun. Nytpä sitten piti mennä etsimään räätäliä Bartyn paitaa varten (niin ja Ránaa Bartyn henkeä varten).
Tämän ja seuraavan päivän välisenä yönä (matkatessamme kiirellä kohti koroketta) päivän saldo vielä täydentyi neljällä jättiläisellä. Itse olin todella väsynyt, hyvä että jaksoin kävellä. Siksipä jäinkin taistelun alussa lepäilemään ja naureskelemaan haltioiden sähläilylle. Kolme neljästä jättiläisestä heitti Cleniaria kivellä, tuloksena maassa makaava Cleniar. Taistelu alkoi jo näyttää todella pahalta (Klain sähläili jotain loitsunsa kanssa), mutta sitten iloiseen joukkoomme liittynyt Gurh -kääpiö aloitti Guruilun.
Hän tappoi neljästä jättiläisestä kolme lyömällä kaikkien pään rikki. Itse olin taistelun aikana sen verran toipunut, että hiivin erään taakse (jota vastaan Goti taisteli) ja tuikkasin sitä keihäällä. Otus tippui siihen paikkaan, vaikken mielestäni saanut edes hyvää osumaa. Gotinkin naama oli näkemisen arvoinen. Mutta minä olenkin Elementary Boy. Tottakai minun iskuihini kuolee ihan mikä tahansa! Ehkä joku ihmettelee miksen tullut taisteluun vaikka olinkin aivan väsynyt; se johtui siitä että pitäähän jonkun olla johtamassa taistelua. Minun loistavan taktisen silmäni avulla selvisimme taistelusta näinkin pienin tappioin.
Taistelun jälkeen meillä oli kuollut Cleniar. Pidimme hiljaiset hautajaiset, minä join Brandyä ja jatkoimme matkaa. Toivottavasti loppuyönä ei tapahdu enää mitään pahaa.
8.10.1640: Päästiin taas korokkeelle ja hillitön parannushärdelli alkoi. Yöllä kaikki muut paitsi minä, Gurh ja joku kolmas olivat saaneet vammoja. Suurin operaatio koski Bartyä, jolta oli kait jotain keuhkoa ja sydäntä lävistetty. Ránahan se paranteli ja me muut vahdimme. Aikansa säädettyään Rána saikin Bartyn takaisin henkiin. Ensimmäiseksi sanoin Bartylle, että "ota nyt rauhallisesti, mutta sun paitas on pilalla." Barty raivostui tästä tuulille niin silmittömästi, että joutui juomaan kaksi leilillistä Brandyä ennenkuin rauhoittui.
10.10.1640: Haltiat ja heidän suunnistuksensa. Hukassa ollaan, siis eksyksissä. Mäkiä näkyy, niin myös metsää, ja haltiat näköjään haluavat mennä sinne. Mennään sitten.
11.10.1640: Sattumoisin metsässä alkoi sormukset taas loistaa ja löytyi pienempi koroke, josta Barty sai lootsormuksen. BARTY!! Hetken jo luulin häntä petturiksi, mutta Barty onneksi tajusi sanoa, että hän onkin vain "petturien petturi". Ei siis mitään hätää. Mutta epäilyttävää tuollainen silti on, saada nyt haltioiden rinkula sormeensa. Jos minä joskus tuollaisen saan, niin en varmasti laita sitä sormeeni.
12.10.1640: Korokkeelta taas piti lähteä kohti metsää. Jossain vaiheessa metsä kait loppui, ja huomasin nurmikossa kykkivän pikkuipanan. Haju ei ollut tuttu, joten varovaisesti lähdettiin tiedustelemaan. Tulija sitten paljastuikin iloiseksi lapseksi (Labbaa, westroniksi Hobitti), nimi oli mr. Piukkapaula. Droggo Piukkapaula. Hänen piti päästä kaupunkiin tekemään protesti Mûmakanilaisista, jotka olivat hyökänneet hänen kauppakaravaaninsa kimppuun. Tokihan mies oli minun puolesta tervetullut, ja kun Brandykin maittoi, niin mikäs siinä.
Illan tullessa ja leirinuotion ääressä mr. Piukkapaula opettikin minulle omaa kieltään, Kudukia. Mielenkiintoinen kieli, melkein kuin Westron muttei kuitenkaan. Vaikka tietenkin täällä päin maailmaa kaikki puhuvat Apysaicia. Eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä josko Westronia tarvitsisi.
13.10.1640: Rankkasade. Kaikki ollaan litimärkiä. Jopa haltiat, joten tuskin tämä on heidän tekosiaan. ATshUU!
14.10.1640: Tultiinpa pikkuiseen kaupunkiin Korosin lahden rannalla. Onneksi tämä on salainen päiväkirja eikä haltiat tätä lue, sillä ennen kaupunkiin menoa (päätettiin lähettää mr. Piukkapaula ja Dûkat asialle) sanoin Dûkatille sivussa hiljaa, että jos löytyy myrkkyä mikä tappaa haltiat, niin ostaisi sitä minulle. Dûkat virnisti ja lupasi tehdä näin. Valitettavasti myrkkyä ei kuitenkaan löytynyt, niinpä piti turvautua tuttuun Brandyyn. Brandyä en tietenkään yrittänytkään käyttää haltioiden tappamiseen - eihän nyt toki helmiä sioille.
15.10.1640: Metsän reunaa seurailtiin taas, metsä loppui, mentiin tietä pitkin pohjoiseen, kääpiöt alkoivat tunnistaa aluetta, oltiin Dûsheran mäillä, lootkoroke josta Goti sai Miran rannekkeet, ja! MINÄ sain LOOTSORMUKSEN! Olin niin järkyttynyt kohtalostani, että päätin juoda leilillisen Brandyä siinä paikassa! Toisaalta, vihdoinkin tunsin kuuluvani johonkin, ja pääsin selville elffien synkimmistä salaisuuksista.
Niinhän minun olisi PITÄNYT tuntea. En kuitenkaan tuntenut. Salaisuudetkin rajoittuivat tylsään parin lauseen historiaan ja karttaan mitä en ollut ennen nähnyt. Kaikkia hassuja merkkejä oli siinä kartassa. Noh, mutta eivätpähän ainakaan enää epäile minua petturiksi, ja vihdoinkin saan kuittailla kunnolla kaikille ilman jatkuvaa selkäänpuukotuksen vaaraa. Joskus on tuntunut siltä, että jos haltian katse voisi tappaa, niin ...
16.10.1640: Soilla on tähän aikaan lakkoja, joten päätettiin mennä Geshaanin rämeille. Polkua pitkin tallustettaessa kohdattiin outo haltia, nimeltään Lirin. Haa, jostain muistin lukeneeni äskettäin hänestä, ja niinhän se olikin, että hän on yksi kolmikosta Lirin, Lorin ja Läts. Mielenkiintoisia nimiä näillä haltioilla. Noh, Lirin oli ok, ja hänet päästettiin jatkamaan matkaansa.
17.10.1640: Ty-ar-Ranaan tultiin, outo rakennuskokonaisuus, joitain hassuja kuvia ilmestyi ja toivotti meidät tervetulleeksi. Jotain täällä wimpattiin, ei mitään järkevää kuitenkaan.
18.10.1640: Jatka matkuu rämeillä. Kunnes eräänä päivänä hirvittävä onnettomuus kohtaa ryhmää!! Gotin taistelulammas jää krokotiilin uhriksi! Kaksi muuta krokoa onnistuttiin nuijimaan, mutta juuri se lampaan saanut pääsi karkuun. Goti on nyt todellakin murheen murtama. Sääliksi käy toista. Kyllähän sen melkein tietää miltä tuntuu, kun on jotain koko ikänsä paimentanut pitkin maita ja mantuja, nukkunut tämän kanssa ja ... Hm.. Tai no .. Oikeastaan en kyllä pysyt kuvittelemaan miltä tuntuu jos on paimentanut lammasta koko ikänsä, nukkunut tämän kanssa ja... Ääh, olkoon. Missäs se Brandytynnyri olikaan ...
Iltanuotiolla sitten otin yhden sukan (olin juuri opetellut "heittämään" ääntäni) joka sitten muka puhui minun äänelläni (pidin sukkaa noin puolen metrin päässä päästäni) Gotille, että "ei hätää, tässä minä olen vieläkin, minä sinun uskollinen lampaasi, nuku minun kanssani, olen yhtä lämmittävä" jne. Ja kaikilla oli todella hauskaa, taisipa Gotikin jopa hörähtää. Ihan varma en kuitenkaan ole.
20.10.1640: Palattiin Ty-ar-ranaan, ja tällä kertaa touhuttiin hieman järkevämpiä. Sisällä oli sitten kaikkea hienoa, mm. pakastin, ohjelmoitava keinoäly, ja totuuden sali, jossa minua kuulusteltiin oikein urakalla. Niinhän siinä sitten kävi, että "vihani" Morania kohtaan paljastui (sillä tässä salissa ei pystynyt valehtelemaan, jos niin teki, ilmestyi kauniin naishaltian yhdelle valtaistuimelle. Onneksi haltiat eivät tiedä, että valehtelin tarkoituksella, että mr. Piukkapaula saisi ihailla kaunista haltiaa...), mutta sovittiin kuitenkin Moranin kanssa välirauha.
Täällä oli kaikkea muutakin hienoa, muttei yhtään loottia. Pääsin kuitenkin tekemään useita Elementary -tuloksia, kuten kuuluukin. Lirinkin sattui olemaan paikalla, ja hän kertoi todella paljon kaikkea jännää tietoa. Tässähän alkaa pian itsekkin kiinnostumaan asioista..! Niin ja tärkein asia, yhteen näistä pakastimista jätin leillisen Brandyä ja lapun, johon kirjoitin "Kuittaan Brandy, ei koske!".
22.10.1640: Rämeitten kautta tultiin jonkin puoli-ihmislinnoituksen ohi, ja Dûkat, Gurh ja Tzah Kruunupää hirviantilooppeineen olivat kaikki innoissaan. Me muut odoteltiin ulkopuolella sillä aikaa kun nämä kävivät tervehtimässä ystäviään ja tuttujaan.
23.10.1640: Koronanden metsässä, ollaankohan taas tällä kertaa eksyksissä. Eipä kait. Onhan tässä aikaa tallustella.
28.10.1640: Moran taas näki yöllisiä hallusinaatioitaan, joissa kävi ilmi mm. se että meidän ikuoma Gotimme oli kuvernöörin poika!!! Tämä kun aamulla paljastui, kenenkään pokka ei enää pitänyt. Onneksi Goti otti asian myös huumorilla (hän ei tainnut muistaa asiasta mitään, huonomuistinen kun on). Paljastuipa sekin, että Ardorin hovin mielestä olemme aika kovia, kun tapoimme Mourfuinin, ja niinpä tästälähtien kaikkien heidän partioiden tehtävänä on ottaa Hoviin yhteyttä heti kun näkevät meidät. Taisteluun ei saa jäädä. Hm. Tämä tieto veti sitten taas kaikki hiljaisiksi. Nyt tätä leikkiä sitten pelataankin hieman rankemmilla säännöillä. Jopa minä olin hiljaa.
1.11.1640: Tonton kuudes aisti varoitti lähestyvästä ratsastajasta, minä haistoin sen haltiaksi ja hevoseksi. Tehtiin taistelukuvio, ja juuri kun ratsastaja tuli näkyviin tajusi hänkin mitä oli tapahtumassa. Nuolia ammuttiin ja tikaria heiteltiin, taisi Ilfirin jopa osuakkin. Ratsastaja tunnistettiin Ilfirinin äidiksi, Valgliniksi.
Sitten alkoi Goti-show. Vinttikoiran tapaan hän spurttasi liikkelle, ja ajoi Valglinin hevosineen ja etumatkoineen kiinni. Siis Goti juoksi, ja Valglin ratsasti niin kovaa kuin pystyi (yläpäästä avoin ratsastukseen). Silti Goti saavutti. Niinpä Valglinilla ei ollut aikaa tai mahdollisuutta ilmoittaa meistä, vaan hän jäi taisteluun. Kun Gotin päivät näyttivät luetuilta, Valglin sähläsi aseellaan, ja näin Goti pääsi lyömään häntä.
Pahaksi onneksi Valglinin sotahevonenkin hyökkäsi Gotin kimppuun, muttei saanut mitään pahaa aikaan. Goti löi hullun lailla. Tällä aikaa me muut olimme tulleet osan siitä 180 metrin matkasta minkä nämä kaksi olivat spurtanneet (metsässä, .6 kertainen liikkumisvauhti) parissakymmenessä sekunnissa. Minä olin ensimmäisten joukossa näköetäisyydellä (Ilfirin taisi taas olla ensimmäinen ja ampui naista), ja silloin tikarini lensi kohti naista. Sávakin ampui, mutta ei ole oikein varmuutta siitä kumman osuma naisen pudotti. Toki minä tiedän, että minä naisen tapoin, mutta muut eivät ole ihan samaa mieltä. Heidän asiansa. Loot oli kuitenkin todella mahtava. Liekehtivä Kynac, myrkkyjä ja kaikkea todella mahtavaa tavaraa löytyi. Luonnollisesti annoimme Ilen valita ensin mitä halusi, ja sitten loottasimme loput. Ruumiskin otettiin mukaan, ja suunnattiin kohti koroketta.
2.11.1640: Tultiin korokkeelle, ja kutsuttiin Laurë ja Rána paikalle. Minä käskin kaikkien ryhmäläisten mennä poseeraamaan Valglinin ruumiin kanssa, ja ikuistin maiseman paperille mustavalkoisena kuvana. Sain pitkästä aikaa taikoa, oli se niin hienoa. Sitten tein toisenkin kuvan hymyilevästä Ilfirinistä ja hänen kuolleesta äidistään. Kuvien alareunaan kirjoitin Westroniksi "Teki Kuittaa Lisää". Molempia kuvia sitten ihasteltiin yhdessä hetken aikaa, ja naurettiin ja tunnelma oli todella iloinen.
Kunhan iloa oli pidetty ja Brandyvarastoani täydennetty (kiitos haltiat, kun haitte minulle Brandyä. Pikkuhiljaa alan todella uskoa, että on olemassa fiksujakin haltioita, ja yllätyksekseni Moran tuntuu yhdeltä heistä. Kuten myös Ilfirin.) jatkoimme suunnitelmien tekoa. Lirin kävi hakemassa puuttuvat sormukset, asetti ne lasin sisään, ja niinhän siinä kävi että ilman sormusta jäivät Dûkat ja mr. Piukkapaula. Sitten kokeiltiin mennä teleportaten niille paikoille, missä ei oltu vielä käyty. Se onnistui kohtalaisesti.
Tietoa saatiin, ja tulikin aika päättää jatkosuunnitelmistamme. Mennäänkö ensin tuhoamaan Lesh-Y:n linnake vai 10000 askelman linnake, joka samalla toimisi (Andraaxin kirjan mukaan) viestikeskuksena, ja jossa olisi suuria haukkoja, joilla pystyy jopa ratsastamaan. Lopulta päädyttiin menemään jälkimmäiseen.
20.2.1642: Kuittaa kuoli. Lensimme näkymättöminä jonossa ties minne, ja ties minkä takia. Tästä huolimatta siivekäs peto aisti meidät, ja valitsi Kuittaan uhrikseen. Emme voineet tehdä mitään muuta kuin katsella, kuinka peto sieppasi ystävämme ja läheisen toverini mukaansa. Sen verran Kuittaa ehti taistella vastaan, että hänen reppunsa hihna repeytyi. Se on laiha lohtu. Hyvästi, ystäväni. Bartyn kirjoittama merkintä.
16.9.1642: Laurrë antoi minulle kaikki ne tavarat, mitkä ystäväni olivat jättäneet hänen haltuunsa, kun päätimme lähteä "kaikki peliin" -periaatteella ratkaisemaan auringon ja kuun kohtalo. Kuittaan päiväkirjaa lukiessani muistoihini palaa ne lukuisat päivät, ne lukuisat taistelut, ja ne lukuisat pahat tilanteet, mistä aina jotenkin selvisimme, tosin harvoin ilman tappioita. En välittäisi laskea, kuinka moni uhrasi henkensä minun puolestani, vain siksi, että minä saisin edes yhden mahdollisuuden keskeyttää äitini aloittama rituaali. Ja heidän omistautumisensa tälle tehtävälle! Kaikki olivat takanani, ja vaikka joskus julkisesti eivät sitä näyttäneetkään, he kaikki osoittivat teoillaan uskovansa minuun. Ryhmääni kuului haltioita, hobitteja, ihmisiä, kääpiöitä, ja vielä umit, tuo kylmän pohjoisen merkillisen kansan jäsen.
Nyt kun on kulunut kuukausi siitä, kun taistelimme äitiäni ja hänen hoviaan, tai neuvostoaan vastaan, pystyn katsomaan selvästi taakse. Se, mitä teimme, oli uskomatonta. Minä ja ryhmäni, omien kansojensa keskuudessa nimettömät ja tuntemattomat sankarit, uhmasimme menestyksekkäästi yhtä maailman mahtavimmista ja voimakkaimmista liitoista, joka koostui toinen toistaan suuremmista ruhtinaista. Se on epätodellista. En häpeä myöntää, että suurin osa kiitoksesta sen johdosta, että aurinko vielä valaisee, ja että kuu vielä heijastaa auringon valoa, kuuluu kaikille niille, jotka olivat mukanani yhteisellä taipaleellamme. En olisi koskaan voinut tehdä sitä yksin, en edes päästä lähelle.
Kuitenkin ystävieni uhraukset olivat vielä uskomattomampia. Minua surettaa suuresti, ettei bardit voi tehdä teoistamme lauluja. Niistä ei tehdä näytelmiä, joita esitetään kaupunkien teattereissa. Ystävistäni ei kerrota juttuja kapakoissa, heidän tekojaan ei verrata muihin maailmassa tehtyihin suuriin tekoihin. Heidän uhrauksestaan ei tehdä runoja, jotka liikuttavat neitoset vuolaisiin kyyneliin, ja jotka saavat äidit vakavina miettimään omia poikiaan. Kukaan ei saa tietää heistä, ei edes heidän omat vanhemmat tai perheenjäsenet, ei niin kauan, kuin äitini on elossa. Eikä kulu päivääkään, etten miettisi kaikkia seurueeneeni kuuluneita jäseniä.
En usko, että tapaan enää koskaan niin hienoja ihmisiä, hobitteja ja kääpiöitä, kuin mitä olen viimeisen kahden vuoden aikana tavannut. Ymmärrän maailmaa ja sen kansoja paljon paremmin. Olen miettinyt paljon sitäkin, miksi minä jäin henkiin. Miksi Hovi ei tehnyt kaikkeaan ottaakseen minut kiinni? Mikä pysäytti Cambragolin, julmimman tuntemani koskaan eläneen haltian, ja hovin kenties vaarallisimman takaa-ajajan? Saivatko he siskoni kiinni? Mitä tapahtui Droggo-hobitille, joka ei jättänyt meitä, vaan taisteli loppuun saakka? Mitä tapahtui muille ryhmän jäsenille, niille jotka eivät kuolleet? Toivon, että he olisivat kuolleet, kuten Ilfirin ja Goti, koska se on armollisempaa kuin olla elossa äitini käsissä.
Uskon, että tämä on viimeinen merkintä päiväkirjaan, jonka kirjoittamisen aloitti kenties ristiriitaisin seurueeni jäsen, lumimies, joka oli usein humalassa, joka julisti välinpitämätöntä asennettaan haltioita kohtaan, ja jonka aistit olivat tarkempia kuin kellään muulla, jonka olen koskaan tavannut. Hän ei todellakaan sanonut olevansa ystäväni, eikä tainnut ollakkaan, mutta siltikin pysyi kanssani ja teki parhaansa asiani eteen.
Eikä edes koskaan saanut vihiäkään siitä, missä mahtoi olla se hänen etsimänsä varastettu sukukalleus, mitä hän kutsui laenpalaseksi.
Hyvästi, ystäväni Kuittaa. Hyvästi Ilfirin ja Goti. Ja jos maailmassa on oikeudenmukaisuutta, niin hyvästi myös Barty, Gurh, Sáva sekä tietysti Droggo.
Viimeisen merkinnän kirjoitti Morandir, kuukausi sen jälkeen, kun hän ryhmineen tunkeutui Ardorin Hovin linnakkeeseen ja taisteli Hovin jäljellä olevia jäseniä vastaan pyrkimyksenään estää auringon pimentävän rituaalin toteutuminen. He onnistuivat. Aurinko oli sammuksissa vain noin kahden viikon ajan, eikä ikuisesti.