Toveri Steev Palpatine: Jo harmaantunut eränkävijä ja yrttien tuntija. On kouluttanut Anakin-korpistaan erittäin älykkään; se osaa sanoa "kraak!". Tehostaa taisteluaan haltiakielisillä sotahuudoilla.
Toveri Ithiel: Puolhaltianainen, parantaja, yrttien tuntija, laulaja ja tanssija valkoisissa puuvillavaatteeissan. Mukana kulkee korppi nimeltään Pyry. Osaa parantaa jopa kuolettavia vammoja.
Toveri Sarkhan: Lohikäärmesyntyinen, josta tulee isona oikea lohikäärme. Vihaa kaikkea lentävää, kuten Steevin ja Ithielin korppeja. Osaa jo syöstä tulta suustaan. Oikeat lohikäärmeetkään eivät käytä housuja.
Toveri Aidan: Noldo pohjoisesta, Gondolinin valtakunnasta. Wainamrunin ystävä? Ei viihdy lämpimässä. Osaa viskellä kylmäpalloja taistelun kuumuudessa.
Toveri Tobby: Vankilasta pelastettu huomiota herättämätön albiino maahinen. Taatusti muistetaan kaikkialla missä ikinä näyttää naamansa. Soittaa itseään suurempaa säkkipilliä. Hyppypotkii örkkejä päähän ja ampuu vasamillaan kaikkia muita.
Toveri Korpraali Joe Smooth: Ihmismetsästäjä, joka metsästää eläimiä. Pukeutuu epätavallisen tummaan metsästysasuun. Kadonneiden kupari- ja tinakolikojen pelastaja. Väijyttäessään vihollista ampuu kohteliaasti varoituslaukauksen, etteivät viholliset astelisi väijytykseen. Osaa rauhoittaa Elmarin tiukalla nyrkiniskulla leukaan. Osaa ottaa osumaa ilmassa leijailevilta miekoilta. Ja kaikelta muultakin. Välillä tajuntakin katoaa. Otti nuolen sydämeen ja pölyä keuhkoihin.
Toveri Korpraali Oleg Cancea: Vannoutunut Veljeskunnan mies. On kenties takarivin mies, tai voihan keihästä tietysti heittääkin. Ohjesäännön mukaan mennään tilanteessa kuin tilanteessa. Johtaja-ainesta? Raportoi uskollisesti muiden ryhmän jäsenien poikkeamista ohjesääntöihin. Tunnistaa mm. sieniä. Vastentahtoinen puhemies. Taistelee etulinjassakin. Keihäät alkaneet katkeilla.
Toveri Vääpeli Jarod: Jared, Jarod. Maallikkosaarnaaja, jonka saarnat ovat usein teemasta "omaisuuden uusjako". Kurkku tuntuu olevan kultaa. Lanttukin leikkaa aika usein. On ryhmän johtaja, ja johtaminen onkin mennyt aika hyvin. Noudattaa esihenkilöiden käskyjä niiden moraalisuudesta riippumatta. Nimi vaihtuu päivästä riippuen. Kuulee ääniä päänsä sisällä. Johtaa esimerkillään loittoryhmässä.
Ossë (NPC): Merenvärinen merihaltiamies Manaanista. Aseena kolmikärki. Eturivissä oleva takarivin mies.
Ei selkää seinää vasten
Majapaikassamme Veljeskunnan lähetti oli odottamassa ja pyysi Remua tulemaa välittömästi mukaansa. Meille muille hän virnuili, että arvon byrokraatin viimeisimmässä raportissa Ryhmä Mäen edesottamuksista oli ilmennyt jotain ’epäselvyyksiä’.
Varustauduimme ja palasimme Sarastuksen Tornille. Saimme paikan yleisavaimen ja avasimme oven. Tunsimme vartijoiden kuvaileman kylmän ja jonkin epämiellyttävän leijuvan ilmassa, lyhtymme valaisi vain noin puolet siitä mitä yleensä. Aidanin Joen miekankärkeen heittämä valo supistui pieneksi hehkuksi. Etenimme aulasta ruokasaliin, jonka pöydillä olevat kynttilät sytytimme, mutta emme löytäneet mitään poikkeavaa. Koimme kuitenkin epämiellyttävän tunteen siitä, että jokin liikkui ympärillämme.
Ruokatilasta avautui huoneet kahteen suuntaan, toisessa oli keittiö varastoineen ja toisessa tanssisali. Kun tarpeeksi usein muistutimme itse itseämme siitä, että olimme työnantajamme tiloissa, jäivät myös pienet kiiltävät löydökset tahmanäppien harmiksi paikoilleen. Kun palasimme salista takaisin ruokatilaan, kolme varjo-olentoa hyökkäsi kimppuumme, Steevin ne onnistuivat yllättämään ja saivat häneen vakavia osumia, mutta me muut onnistuimme välttämään iskut. Kun Tobby löi takaisin, hänen nyrkkinsä menivät olennosta läpi, aiheuttaen vain maahiseen itseensä kivuliaita paleltumia. Maagisilla aseilla niihin sai vahinkoa aikaan, mutta olivat sen verran vikkeliä, että otti aikansa ennen kuin ne ’kuolivat’ ja haihtuivat pois. Ithiel paranteli vammoja sen verran että kykenimme jatkamaan matkaan.
Yläkerran viimeisessä huoneessa oli reikä lattiassa, ja köysiviritelmä, jonka avulla tavaraa – siis ruumiita – sai laskettua alakerran balsamointitilaan. Toki sinne pääsi myös portaita pitkin. Matka jatkui varsinaisiin katakombeihin, hyvin kapeisiin käytäviin, joiden seinät olivat täynnä hautapaikkoja. Kertaalleen neljä luurankoa motittivat meidät käytävään, mutta tiedustelija ja varmistaja saivat ne nuijittua maahan ilman suurempia ongelmia. Katakombit päättyivät suurehkoon huoneeseen, jonka keskellä olevaan syvennykseen laskeutuivat portaat. Tunnelma oli aiempaakin painostavampi. Sitten arviolta kuusi varjo-olentoa hyökkäsi kimppuumme. Vetäydyimme käytävään turvaan, mikä osoittautui virheliikkeeksi, sillä olennot kykenivät sekä liikkumaan seinien läpi, että lyömään meitä niiden sisältä. Vastaiskumme sen sijaan kolahtelivat sen sijaan kiviseiniin. Steev sai useamman runsaasti vuotavan haavan ja Ithiel lyötiin maihin, tilanne alkoi jo näyttämään huolestuttavalta, kunnes Aidan sai loitsittua valon, joka kukisti pimeyden ja aiheutti olennoille tuskaa. Jared löi käytävän päässä olleen olennon, jolloin pääsimme käytävästä avoimeen tilaan, ja pystyimme tuhoamaan viholliset.
Steev oli hörppinyt parannusjuomia pitääkseen itsensä jaloillaan, kunnes Oleg onnistui sitomaan hänen haavansa aiheuttamatta ylettömästi ylimääräistä kipua ja tuskaa. Ithiel onnistui vakavista vammoistaan huolimatta loitsimaan itsensä kuntoon, mutta alkoi jo olemaan jaksamisensa rajamailla.
Tilasta johti ovi huoneeseen, jossa oli naispuolista keihässoturia esittävä patsas, sekä salaovi seinän toisella puolen kulkevaan käytävään. Myös patsashuoneesta oli ovi samaiseen käytävään. Käytävästä kuului melko vaimeaa kolinaa. Varjo-olentojen kuoltua painostava tunne oli kadonnut, lyhdyt valaisivat normaalisti, ja Jaredin aurinkolasit muuttivat jälleen pimeyden valoksi. Joe nappasi pimeänäköyrtin ja he lähtivät hiljaa hiipien tutkimaan mistä äänet johtuivat.
Käytävästä irtautui pieniä toisiinsa yhteydessä olevia syvennyksiä, joissa lymyili kaksi harmaisiin kaapuihin pukeutunutta ihmistä väijyssä. Väijyjistä tuli kuitenkin väijytettäviä ja J & J tappoivat heidät, eivät kuitenkaan ilman voimakkaita kuolinkorinoita, joten kauempaa huudettiin hälytystä. Metelin alettua myös me muut laitoimme juoksuksi, päädyimme kirjaston kautta huoneeseen, jossa kymmenkunta kaapuhemmoa oli aseineen meitä odottamassa. Huoneen yhteen kulmaan oli tehty tunneli kiskoineen ja malmikärryineen, ainakin yksi heistä lähti työntämään vaunuja tunneliin ja jostain kuului huuto ’suojelkaa johtajaa’.
He eivät olleet kovin kummoisia miekkamiehiä, mutta onnistuivat voittamaan parikymmentä sekuntia aikaa pakoon juosseille, ennen vääjäämätöntä kuolemaansa. Jared sai kiinni ensimmäisen karkurin ja puukotti hänet vaununsa äärelle, Aidan joutui jatkamaan hetken kauemmin, kunnes tavoitti mustaan kaapuun ja punahehkuisilla silmillä koristeltuun pirunaamariin pukeutuneen kultistin. Tämä yritti loitsulla saada Aidanin pelkäämään itseään, kun tämä epäonnistui, hän veti tikarilla itseltään kurkun auki. Maskin takaa paljastuivat nuoren naisen kasvot. Sarkhan jatkoi vielä jonkin matkaa, mutta kun ei saanut raikkaan ilman tuoksua sieraimiinsa, kääntyi hänkin takaisin.
Joutsensymboli
Johtajattaren kaavussa oli mustaa joutsenta esittävä symboli, jota emme kyenneet tunnistamaan. Miehiltä löytyi tavanomaisia aseita ja muutamia kuparikolikoita, jotka Joe luonnollisesti keräsi talteen. Tunkeutujat olivat aukoneet haudat, paloitelleen ruumiit ja kasanneet niitä hyvässä järjestyksessä. Vasemmat jalat yhteen pinoon ja niin edelleen. Sangen karmiva näky. Päätimme palata antamaan väliraportin.
Darfin ja Tan olivatkin jo lievästi huolissaan pitkittyneestä retkestämme, eikä silmäys verentahrimaan ulkomuotoomme sitä helpottanut. Jared antoi raportin näkemästämme, kokemastamme ja tekemästämme seikkaperäisen raportin. Tan oli sangen järkyttynyt hautaholvin häpäisystä, mutta samalla kiitollinen siitä, että paha oli nyt ajettu pois. Joutsensymbolia kumpikaan heistä ei tunnistanut. Hän pyysi meitä vielä hakemaan tuoreet ruumiit katakombeista pois, ja selvittämään minne kiskot vievät. Aidan ja Joe jaksoivat tietysti aikansa jankata erillislaskutettavista hommista.
Paidat olivat jo veriset, niin samaan sotkuun meni sitten tämä kuolleiden kanniskelu. Ruumisvarkaiden kaivama tunneli oli lähes virstan mittainen ja johti pieneen luolaan, jonne ruumiinpalasia oli kerätty. Jäljistä päätellen niitä oli useampia aasin tai muulin vetämiä kuormallisia jo siirretty muualle, sen tarkemmin emme niitä kyenneet tulkitsemaan.
Ennen kuin lähdimme, Darfin sanoi tulevansa meitä vielä myöhemmin tapaamaan majatalolle. Kävimme vielä tukikohdassa kertomassa viimeisimmät, verissä päin annetut raportit lisäävät katu-uskottavuutta. Lammio ihmetteli kaikkea tapahtunutta, mutta ei osannut asioita sen enempää valaista. Tukikohdasta ei myöskään löytyisi sen tasoista jäljittäjää, että niitä enää tiellä pystyisi seuraamaan. Steeville oli lähetetty Ikikesän tukikohdasta käsky, hänen pitäisi välittömästi sinne kirja mukanaan. Käskyssä ei oltu mainittu erikseen mistä kirjasta oli kyse, mutta arvatenkin Steeven oletettiin tietävän mihin asia liittyi. Hänen tilalleen saisimme täydennysmiehen, pitkän linjan veteraanin, jolle oli ollut vaikea löytää soveltuvaa paikkaa. Mikä siis sen parempi kuin ryhmällinen ’sopeutumattomia’. Lopuksi vielä toveri Kapteeni Lammio onnitteli ylennyksestä toveri vänrikki Jaredia.
Kun olimme peseytyneet ja syöneet, Darfin tuli majataloomme. Kiitti vielä kerran hyvin tehdystä työstä ja antoi kaikille 40 kultarahaa sisältävän pussin. Sitten hän kertoi varsinaisen asiansa.
”Olen saanut viestin Usvametsän haltiakuninkaalta, Melandrachilta, jonka salohaltiapartio oli yhyttänyt epäilyttävän näköisen joukkion Nauravan Lehdon lähellä. Tilanne oli johtanut taisteluun, jossa salohaltiapartiosta kuoli kolme, ja joukkiosta kaikki yhtä puolituista lukuun ottamatta. Tämä itsessään ei ollut tavatonta, mutta joukkio oli kuljettamassa ruumiinosia ja -jäänteitä kohti Delimbiyrin yläjuoksua. Melandrach ei sanojensa mukaan halua sotkeutua ihmisten juoniin, mutta halusi kuitenkin lähettää minulle varoituksen. Hän haluaa luovuttaa vangin minulle, muttei luota Tikarivuon ihmisiin. Arvaatte varmaan mitä olen teiltä kysymässä? Joten voisitteko toimia lähettiläinäni, käydä tapaamassa kuningas Melandrachia, ja tuoda hänen vankinsa elävänä luokseni? Teidän löytönne ja kuninkaan viestihän liittyvät suoraan toisiinsa. Matkatkaa ensin Julkounin pikkukylään, etsiytykää siellä majatalo Ilveilijän Ylpeyteen, ja odottakaa siellä, kunnes luotettava oppaani ottaa heihin yhteyttä. Tunnistatte hänet hänen erittäin arpisista käsistään. Älkää kysykö arvista mitään. Pääsette Julkouniin parhaiten Delimbiyriä pitkin. Toki voitte mennä maitse, jos haluatte. Tässä teille vielä kartta mukaan. Palatkaa turvallisesti ja pian vanki mukananne!”
Tappurasilmä
Olimme aamiaisella, kun täydennysmiehemme saapui. Pitkä, harmaantunut, ehkä jopa sairaalloisen laiha mies, ympärillä leijui tuoksupilvi vanhaa ja aamiaiseksi nautittua viinaa, selässä rinkka ja kahden käden miekka. Hän esittäytyi Incubus Ledgeriksi, tovereille ihan vaan Ink. Kertoi nähneensä jo ihan liikaa paskaa, mutta viimeiset 15 vuotta arkistossa riitti, oli aika lähteä vielä kerran tien päälle.
Remu ei ollut vielä palannut tukikohdasta, ja koska olimme tulossa takaisin, ei Gareth lähtenyt tällekään reissulle. Vuokrasimme laivan miehistöineen kuljettamaan meidät Julkouniin. Tuuli oli koko matkan vastainen, joten pääsimme perille vasta kahden päivän kuluttua. Kylä oli pieni eikä kovin suuresti ihmettelyn aiheita tarjonnut, joten suuntasimme suoraan tapaamispaikkaamme Ilveilijän Ylpeyteen. Majatalon erikoisuutena oli kääpiöiden paikan päällä panema olut, jota laajasti väitettiin kaikkien aikojen parhaaksi. Olihan se hintavaa, mutta myös maineensa veroista herkkua. Parin tuopin jälkeen tarjoilijamme tuli vinkkaamaan, että takahuoneessa oli miekkonen, joka laillamme näytti odottelevan jotakuta. Jared kävi vilkaisemassa, sieltä löytyi pimentohaltia, joka pienen sananvaihdon jälkeen paljastui etsimäksemme mieheksi. Vänrikin viittauksen jälkeen menimme tuoppeinemme saman pöydän ääreen. Hän sanoi olevansa Vaes, ja vievänsä meidän kuninkaan alueen portille, sen jälkeen olisimme omillamme. Lähtö olisi seuraavana aamuna.
Vaes - ryhmän opas
Vaes oli vaikuttavan näköinen kaveri. Hän oli mustiin ja yönsinisiin silkkeihin pukeutunut lyhyt, sutjakka henkilö, jonka silmät olivat meripihkan väriset. Silkkien päällä ja yönmustan liivin alla pilkoti syvän tumman purppura, hyvin hieno ketjupanssari. Liiviin oli kiinnitetty 9-kärkinen tähtipinssi, joka ei heijastanut lainkaan valoa. Yksi liivin napeista näytti olevan kuin tummunut kolikko, ja kaulassa olevasta mustametallisesta ketjusta näytti roikkuvan lähes mustunut, kellertävä kristalli. Liivissä vatsan kohdalla oli koristekuvio, jonka keskellä oli mustasta lasista tehty hyvin taidokkaasti hiottu koru, joka sekään ei juuri heijasta valoa. Valkoiset hiukset pilkottivat hupun alta, samoin kuin piippu, jonka tulipesä hohti syvänpunaisena. Seinää vasten oli asetettu musta huotrassa oleva pitkämiekka, vastakaarijousi, nuoliviini ja reppu tarvikkeineen ja makuupusseineen. Kaikki oli käden ulottuvilla, kuin hän olisi valmis puolustamaan itseään, tai lähtemään välittömästi tien päälle. Hänen vyöllään oli kaksi mustaa kukria.
Aamulla lähdimme matkaan, Vaes sanoi kulkevansa yksin piikissä, sillä "mikään elollinen ei voi minua nähdä tai seurata, ellen itse niin tahdo". Selvä. Me muut seurasimme jonkin matkan päässä normaalissa muodostelmassamme. Maasto oli palon jäljiltä kasvamaan alkanutta varvikkoa. Ensimmäisenä iltana leirinuotiolla Vaes kysyi mitä tiesimme Veitsen Veljeskunnasta. Jokin hänen äänensävyssään sai välttelemään totuutta, ja sanoimme sen olevan tietojemme mukaan entinen maineikas järjestö, joka nyttemmin oli taantunut joukoksi haudanryöstelijöitä. Tämä sai Vaesin avautumaan.
”Veisten Veljeskunta? Maineikas järjestö? Hah. Samoin kuin Veljeskunnan entinen arkkimestari, ”hyveellinen” ja ”ylevä” mies? Heikkojen ja sorrettujen puolustaja, niinkö? Antakaapa kun kerron teille pienen tarinan. Olipa kerran Ambon Disár, pyhitetty mies rumassa maailmassa. Kerran hänen eteensä tuli arvovalinta: puolustaisiko hän oman henkensä uhallakin heikkoja ja niitä, jotka eivät itse mahda ylivertaiselle viholliselle mitään, vai liittyykö hän kenties toisenlaiseen taisteluun?
Oli leiri aukiolla tähtitaivaan alla. Ambon oli vartiossa. Hänen luokseen saapui läheisestä metsästä kahta eri polkua pitkin kaksi sanansaattajaa. Oikealta tuleva sanansaattaja huohottaa, että aivan lähellä örkit ovat hyökänneet hänen kylänsä väen kimppuun, ja ilman Ambonia taistelu päättyy kyläläisten kannalta huonosti; kylässä on lähes ainoastaan vain naisia ja lapsia, sillä Saaren kuningas on kutsunut kaikki asekuntoiset miehet sotaväkeen. Tietysti Ambonin henki on tässä vaarassa. Vasemmalta tuleva sanansaattaja huohottaa, että Saaren kuningas Boggo I on lähettänyt käskyn, että Ambonin on välittömästi liityttävä kuninkaan henkivartiokaartiin taistelussa lohikäärmettä vastaan. Arvatkaa kummin hän valitsi?
Hän valitsi kuninkaan. Hän valitsi lohikäärmeen tappamisen sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa viattomat ja heikot. Hän valitsi lohikäärmeen aarteet ja taikaesineet, maineen ja kunnian, ylistyksen ja pauhaavan loiston kuninkaan rinnalla. Hän uhrasi hiljaiset, vaatimattomat ja nöyrät, hauraat ja epätoivoiset. Ne, joilla ei ollut ketään puolustajaa. Häpeän ja halveksin häntä. Tämä on Veitsen Veljeskunta pienoiskoossa. Tätä Veljeskunta edustaa. Millään muulla ei ole mitään väliä, kuin taikaesineillä. Teitä en tunne, ja teistä jotkut olisivat saattaneet valita toisin.”
Koimme, että vaitoinaisuus ja nuotioon, tähtiin ja metsän puihin tuijottelu olisi erittäin hyvä vaihtoehto minkäänlaiselle kommentoinnille. Loppuyö meni luonnon ääniä kuunnellessa.
Toisena päivänä saavuimme kiviaidassa olevan kaariportin luokse. Vaes sanoi odottavansa portin tällä puolen kaksi päivää, ja jos meitä ei näkyisi niin sen jälkeen Ilveilijässä kaksi kuukautta. Sen ajan hän olisi toimeksiantonsa mukaan ryhmän käytettävissä. Hän käski meidän suunnata kohti vuoriston korkeinta huippua, ja meidät kyllä löydettäisiin.
Heti kun pääsimme aidan toiselle puolen, huomasimme että luonto heräsi eloon, kasvit olivat vihreitä, jänöt pomppivat ja linnut lauloivat. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen Oleg kuuli sellaisen linnun laulua, jonka ei pitäisi tähän vuodenaikaan lirkutella. Meitä seurattiin, mutta sitähän tässä odoteltiin. Vielä pienen taivalluksen jälkeen kuului syvä ja sointuva ääni, joka toi mieleen kuusen neulasten havinan toisiaan vasten, ja pakkasen paukahtelun puun rungoissa. Ääni sanoi: ”Olette astuneet Nauravaan Lehtoon. Vieraita vai varkaita, sitä emme tiedä. Olen Melandrach, Nauravan Lehdon salohaltioiden kuningas.” Samalla edessä olevan puun takaa astui esiin metsänvihreään ketjupanssariin pukeutunut ylhäisen näköinen haltiamies vierellään kaksi suippokorvaista, suurta koiraa. Haltialla oli kädessään kimmeltävä taistelukirves, jonka puuosat näyttivät olevan juurakkoa, ja selässä siro, tuoreita lehdenalkuja versova pitkäjousi. Pian hänen vierelleen ilmestyi puiden takaa kaksi kentauria taistelukirveet käsissään. Melandrach kysyi: ”Joten, kertokaapa minulle, keitä olette ja millä asialla tänne olette tulleet?”
Melandrach ei vaikuttanut olevan ihan vakuuttunut. Hän jatkoi: ”Tiesittekö, että aikoinaan puutkin liikkuivat? Todelliset salohaltioiden ystävät sitten varmasti tietävät, miten liikkuvat puut saivat alkunsa. Kertokaapa se minulle.”
Tämä vaatimus pääsi yllättämään meidät. Tarina! Gladiaattorihäkkiin olisi menijöitä, mutta luovuuden vaade aiheutti nikottelua. Matkan jatkuessa Oleg ja Ithiel supattelivat jotakin keskenään, ja seuraavalla tauolla parantaja otti haasteen vastaan. Ensin hän otti hörpyn rohkaisupullostaan, soitti huuliharpulla alkutahdit ja sen jälkeen ryhtyi laulamaan:
Lauluni kertoo tarinan
kuten äitini kertoi minulle, kuten isoäitini äidilleni
ja äidit tyttärilleen ennen heitä.
Se kertoo ajasta, jolloin lohikäärmeet lensivät maiden yllä
Se kertoo paikasta,
laaksosta joen halkomasta,
kaukana jossain vuorien kainalossa
Se kertoo Aamuhämärän laaksosta
Laaksosta missä suuret puut kasvoivat ja luonto kukoisti
Kunnes lohikäärmeet lensivät laakson yllä, eivätkä ne aina olleet ystävällisiä, toisinaan ne kylvivät tuhoa, mitä ne jakoivat myös Aamuhämärän laaksolle
Polttaen korkeiden puiden latvat, polttaen maan
Korkeiden puiden suojassa säästyivät pienet puut, palaneen maan paljastanein juurin ne lähtivät pakoon
Ja pääsivät jokeen
Ja joen mukana kulkeutuivat turvaan
haltijain huomaan.
Ithielin laulu sai kaikki kuulijat – eläimiä myöten – hiljentymään ja herkistymään. Kun kuningas oli toipunut liikutuksestaan, hän vuodatti ylitsevuotavaa ihailuaan, ja lupasi että saisimme tulevaisuudessakin kulkea hänen ystävinään hänen metsässään. Sitten hän kertoi meille oman, ja sen ainoan oikean, version kulkevien puiden synnystä:
”Haltiat käyttivät Enttejä vartioimaan hautausmaitaan tunkeilijoilta. Näin Entit tekivätkin satojen vuosien ajan. Haltiat kuitenkin modernisoituivat, ja muuttivat hautaustottumuksiaan, ja niin entit vapautettiin alkuperäisestä tehtävästään. Entit omaksuivat uudeksi tarkoituksekseen metsän vartioimisen ja siellä olevien huornien paimentamisen. Entit syntyivät näin.
Koko metsä oli jään peitossa. Auringon tulon myötä jäähän aukeni jäätyneeseen maahan saakka ulottuva onkalo. Jäähän syntyneessä onkalossa sen routaisella pohjalla olivat haltian luut. Aurinko alkoi lämmittää luita. Ennen kuolemaansa haltia oli syönyt metsän saalistajan lihaa, ja eläimen luut olivat haltian luiden sisällä. Metsän saalistaja oli syönyt suuren linnun, ennen kuin haltia oli surmannut metsän saalistajan ja syönyt sitä nälkäänsä. Suuren linnun luut olivat metsän saalistajan luiden sisällä haltian luissa.
Suuri lintu oli syönyt pienen nisäkkään. Senkin pienet luut olivat siellä. Pieni nisäkäs oli syönyt siemeniä ja pähkinöitä, ja koska se oli vaistonnut, että jää peittää metsän, se oli syönyt vähän kaikenlaista: tammenterhoja, pähkinöitä, orapihlajanmarjoja, kiulukoita, makeita urpuja, happamia omenia, piikkisen oratuomen marjoja, pehmeitä mustikoita. Metsän siemenet olivat siellä pienen nisäkkään, suuren linnun, metsän saalistajan ja haltian luiden joukossa.
Aurinko lämmitti luita, mutta siemeniin se vaikutti niin voimallisesti, että ne alkoivat kasvaa ja nauttivat ravinnokseen kaikkien pakkasessa halkeilleitten luiden ydintä. Niinpä onkalossa kasvava elämä oli puolittain puuta, puolittain haltiaa. Sillä oli metsän saalistajan nopeus. Sillä oli pienen nisäkkään oveluus. Ja suuren linnun tavoin se pystyi kätkeytymään metsään.
Niin kului aikaa, ja puu, jolla oli kaikkien kuolleiden ominaisuuksia, kasvoi ja vahvistui. Aikaa myöten sen notkeat nivelet kangistuivat ja jähmettyivät, koska se haltian tavoin nautti luonnon ihmeiden tutkimisesta, ja oli paikoillaan pitkiä aikoja. Sen mieli pysyi terävänä, ja se alkoi muistuttaa yhä enemmän puuta, ja se osasi puhua haltioiden kieliä. Se kutsui metsän kaikkia eläimiä luokseen tarjoten niille suojapaikkaa ja marjojaan ravinnoksi. Haltiatkin kuulivat sen kutsun, ja ihmettelivät sitä kovasti. He saivat selville puun alkuperän, ja kutsuivat sitä Entiksi; yhdistelmäksi haltiakielen haltiaa ja puuta tarkoittavia sanoja. He tekivät sen kanssa liiton ja sopimuksen. Niin syntyivät Entit.
Huornien tarina on samanlainen, mutta niiden alkulähde on muualla kuin haltioissa. Siksi ne ovat vähä-älyisempiä, vihamielisiä ja arvaamattomia.”
Tämän jälkeen Melandrach kertoi äskettäin tapahtuneesta: ”Yöpartioni vangitsi tunkeilijan noin kymmenen päivää takaa. Heidän leirinsä sijaitsi Välkehtiväisen rannalla. Ennen hyökkäystä haltiat kuulivat tunkeilijoiden puhuvan ihailevaan sävyyn Morhuinësta. Mikä tai kuka se on, sitä en tiedä. Mennessään kyselemään tunkeilijoiden oikeutusta olla leirissä, haltiapartio joutui hyökkäyksen kohteeksi. He menettivät kolme omistaan ja surmasivat kaikki kultistit paitsi yhden.
Leiristä löytyi myös Sarastuksen Tornista varastetut humanoidien jäännökset. Tämä huolestutti minua suuresti, ja otin yhteyttä Darfiniin. Mitä mieltä olette Nauravasta Lehdosta? Sanokaa rehellisesti, vastatkaa avoimin sydämin ja mielin.”
Vastasimme kukin vuorollamme muutamalla sanalla jotain kaunista ja kohteliasta.
”Tiedättekö, miksi sitä kutsutaan Nauravaksi Lehdoksi? Silloin, kun maailma vielä oli ehjä, tämä Lehto oli täynnä naurua. Kiherrystä, kujeilua, iloista, vilpitöntä, hihittelyä, rauhallista ja sydämestä kumpuavaa. Täällä oli puunhenkiä, keijuväkeä, keijusotureita, ilmanneitoja, vedenneitoja, pikkuväkeä ja vikkeliä, monien muiden ohella. Maa, pensaat, kukat, puut ja lehdet nauroivat. Se kaikki on poissa. Nauru on kuollut, kaikonnut ja paennut. Taikuus on poissa.
Voi kurjuutta, että niin on käynyt; kirottuja olkoot ne, jotka sen aiheuttivat. Sillä vanhoina hyvinä aikoina emme olisi menettäneet ketään taistossa roskaväkeä vastaan, mutta mahtimme ei ole enää entisensä, ei ole ollut lohikäärmeiden katoamisen jälkeen. Mutta mitäpä te niistä ajoista tietäisitte. Ne ajat ovat kuin sammaleeseen imeytynyt kastepisara, kuin myrskyyn huudettu tuska; iäksi kadonneet, eivätkä enää koskaan palaa. Kunpa olisi toisin, kunpa entisajan loisto palaisi!”
Tarinatuokion jälkeen jatkoimme hetken aikaa matkaan, kunnes saavuimme pieneen leiriin. Kuninkaan nyökkäyksestä kaksi jykevää vartijaa nosti maakuopasta sidotun hobitin, joka oli lukuisista ruhjeista päätellen selvästi vastustanut pidätystä. Oleg pelotteli vangilta paskat housuihin, uhkailemalla päästää muiden kivusta elinvoimansa saavan kiduttajamestari Tobbyn tämän kimppuun. Jared saattoi sen jälkeen vain ottaa muistivihkonsa esiin ja esittää kysymyksensä. Tämän saimme selville:
Hänen nimensä on Harogar Tappurasilmä ja hän kuuluu Keltaisen Noituuden Seuraan yhdessä johtajansa Luc Kirkasvalon ja muiden kultistien kanssa. Joutsensymboli edustaa olentoa nimeltä Morhuinë, joka on Kirkasvalon liittolainen, ja jolle he ovat luovuttaneet haudanryöstöjensä saaliin.
Seura ihailee vihreää noitaa, jota kutsutaan nimellä Kärpäsnivelen Täti, hänen tarkoituksena on rakentaa lihagolemien armeija. Hänen pesänsä on Välkehtiväisen eteläpuolella, jonne ruumiinosat viedään. Tarkemmin Ylätasankojen kallioilla, Secomberin vastarannalla.
Kun kuulustelu oli ohitse, kävi selväksi, että haltiat halusivat päästä meistä mahdollisimman pian eroon. He tekivät vangille paarit, antoivat meille hunajakakkuja evääksi, sekä oppaan saattamaan joen rantaan, jossa meitä odottaisi joutsenlaiva nimeltä Ilonpuuska, johon oli lastattu kaikki mitä ruumiinryöstäjiltä oli löydetty. Laiva kuljettaisi meidät takaisin Tikarivuohon. Oppaamme tottelisi nimeä opas, pienellä alkukirjaimella.
Kun pääsimme takaisin portille, josta olimme tulleen haltioiden maille, päivä oli jo vaihtumassa yöksi, joten päätimme yöpyä kiviaidan turvallisemmalla puolella. Yön aikana ei tapahtunut mitään mainittavaa ja aamulla jatkoimme matkaa. Vaesia ei näkynyt, emmekä toki häntä etsinetkään, saati hänen peräänsä huudelleet. Seuraisi jos halusi.
Noin päivän matkan jälkeen lähestyimme jokea, maasto oli matalakasvuista taimikkoa ja pensaikkoa. Oppaamme antoi vaaramerkin, vedimme maihin ja Jared hiippaili katsomaan mitä oli edessä. Kasvuston ja veden välissä oli useamman kymmenen metrin kaistale pehmeää hiekkaa. Joutsenlaiva oli ankkuroituna joelle, muutamien kymmenenien metrien päässä rannasta. Rannalla oli soutuvene, noin 15 haarniskoitua ja aseistettua örkkiä, isokokoinen peltihaarniskaa käyttävä johtajaörkki, sekä noin kaksimetriä pitkä, kahdella jalalla kulkeva kruunupäinen rotta. ”Muodonmuuttaja, tuon paskan tapan.” mutisi opas Jaredin korvaan. Ylävirran puolella oli rantaan vedettynä kaksi soutuvenettä, luultavasti ne, joilla örkit olivat tulleet paikalle.
Rotta sai meistä vainun ja alkoi huutelemaan, hobittia vastaan saisimme pitää henkemme. Koska taistelua ei voinut selvästikkään välttää, teimme pikaisen taistelusuunnitelman. Vetäydyimme kasvuston puolelle, josta Joe ja opas, joiden jousissa riitti kantama, alkaisivat harventamaan örkkijoukkoa. Kun örkit olisivat päässeet pois hietikolta ja lähtisivät kohtaamaan linjaamme, Aidan jysäyttäisi heidän niskaansa kylmäpallon. Joka olisi hänen omien sanojensa mukaan, Kaunein, Suurin, Kylmin, Mahtavin ja Kuolettavin kylmäpallo mitä koskaan oli nähty.
Kiltamestarin kirje
Suunnitelma toimi melko hyvin, tosin huomatessaan millä tarkkuudella Joen ja oppaan nuolet harvensivat örkkien rivistöä, sekä rotta että johtajaörkki tekivät taktisen siirtymisen soutuveneellä joutsenlaivaan.
Kun örkit olivat edenneet tappoalueelle, ja Aidanin piti heittää loitsunsa, kärpänen mönki hänen sieraimeensa ja loitsu jäi suutariksi. Tobby sai tiputettua vasamillaan vielä muutaman örkin ja kun linjamme kohtasivat, olimme jo ylivoimaisia ja löimme heidät melko helposti. Joe nyt tapansa mukaan keräsi osuman ja tipahti tantereeseen keräilemään itseään, mutta vailla vakavia vammoja.
Aidan ja Tobby lähtivät juoksemaan kohti rantaa, tarkoituksenaan ampua karkulaiset ennen kuin he ehtisivät laivaan. Myöhästyivät. Mutta saivat pidettyä heidän päänsä partaan suojissa. Aidanin yritys räjäyttää kylmäpallo laivan päällä niin, että sirpaleet osuisivat myös piilottelijoihin, epäonnistui. Emme saaneet selville oliko kyseessä sama kärpänen, vaiko hänen lajitoverinsa, mutta myös Aidanin toista sierainta häirittiin ja tämäkin kuti jäi piippuun.
Tällä välin opas, Jared, Oleg ja Ink olivat ottaneet haltuun toisen örkkien soutuveneistä ja nousivat siitä joutsenlaivaan. Rotta ja örkki eivät kyenneet merkittävään vastarintaan. Kuoltuaan rotta kutistui ja muuttui tavalliseksi maalaismieheksi, joka tunnistettiin Bevon Morrikseksi, Tikarivuon Maanviljelijöiden Kiltamestariksi.
Opas vihelteli pienen sävelmän, jolla joutsenlaiva pysyi ankkurissa, kunnes jälkiryhmä pääsi vangin kanssa örkkien toisella soutuveneellä laivaan. Rotta ja isoörkki olivat päästäneet oman veneensä irti, mutta sidoimme kaksi muuta venettä laivan perään ja lähdimme lipumaan kohti Tikarivuota. Kannella oli rotan reppu, jossa oli Tikarivuon kiltamestarin kaapu ja naamio, tiikerinsilmäjalokivi, käärö jonka selässä on teksti ”Kirkasvalo” sekä kirje.
Laivan lipuessa hiljalleen pitkin joen juomaa, vedimme pitkää tikkua siitä, kuka joutuisi menemään ruumaan katsomaan mitä kaikkea haltiat olivat ruumiinryöstäjiltä päättäneet mukaan laittaa.
